Sotavasara.net

+++ 20.M3 EDIT: Tätä tarinaa on turattu on/offina jo aika kauan ja tullaan turaamaan jatkossakin. Kokonaispituus noin 20-30 liuskaa, tässä niistä ensimmäiset kymmenen. Jatkoa seuraa sitä mukaa miten sitä syntyy. +++

Avaan hitaasti silmäni ja tunnen kuinka pistelevä, kylmä sade ropisee kasvoilleni kuin sadat pienet neulaset. Hapan vesi kirvelee ihoani ja ennen kaikkea silmiäni mutta en vielä tajua sitä, muualta ruumiista hiipivä kipu vie kaiken huomioni. Lopulta kuin itsestään vedän käden kasvojeni suojaksi.
Hiljalleen tietoinen tajuntani palautuu ja alan taas ymmärtää aistieni rippeitä. En tosin pidä siitä mitä ne minulle kertovat. Näen tuhotun maailman ympärilläni, yläpuolellani palavan taivaan ja loputtomasti ylilentäviä kuljetusaluksia.
Tunnen happaman sateen ja paikantamattoman tuskan jossain päin ruumistani. Räjähdykset ja konekiväärien sarjat repivät ilmaa vuorotellen kunnes kaikki katoaa välillä hetkeksi Valkyyrien moottoreiden staattiseen huminaan. Ääni miljoonien kilometrien päässä kiroaa kaikkivaltiaan keisarin syvimpään helvettiin ja murtuu sitten nyyhkytykseksi. Outo makeahko mutta samalla pistävä haju tuntuu sieraimissani. Olen haistanut, kuullut ja nähnyt tämän kaiken ennenkin, en vain enää muista milloin ja missä. Vai.. muistanko sittenkin..? Voi horuksen perkeleen perkele.

+++

I

”Asento! Huomio, katse oikeaan... päin!"

"Hyvät herrat, kuolemattoman Keisarin upseerit ja kaartilaiset! Kuluneen kaksi vuotta, päättyen näihin päiviin vuonna 998 yhdeksäsneljättä vuosituhatta, joiden aikana te, Alfa Kentauri B:n maineikkaat miehet, olette matkanneet läpi Vääristymän kohti vääräuskoisten petturien kansoittamaa Ragnaroekia, ja kouliutuneet samalla ihmiskunnan valioiksi, sen kirkkaimmiksi toivoiksi. Tietäkää, että viides kymmenvuosituhat toivotetaan tervetulleeksi teidän kuolemattomien suurtekojenne saattelemana. Alfa Kentauri on itsensä pyhän Solin lähin naapurijärjestelmä ja teidän tulee lunastaa sen arvoinen maine! Toivon ettette petä sitä valtaisaa luottamusta, jonka keisarillinen strategi soi uskoessaan meidät, Vektan 9047. maahanlaskukaartinrykmentin, puolustamaan Imperiumin ja ihmiskunnan kunniaa noilta arvottomilta kerettiläisäpäriltä toisella puolen galaksia..."
"Helvetin politrukit, ne eivät voi itsekään uskoa tuota liturgiaansa..."
"Kuka saakuli siellä rivissä oikein puhuu? Itsensä Keisarin edustaja on nyt äänessä joten turvat tukkoon!" raivostunut majuri murisi hampaidensa välistä.
Pitkään mustaan takkiin sonnustautunut mies jatkoi suuresta puhujankorokkeesta käsin elehtivää saarnaansa välittämättä majurin raivosta. Koppalakissa ja kauluslaatoissa komeilivat Komissariaatin hopeiset pääkallotunnukset. Monokkeli välkkyi kokoontumishallin kirkkaiden halogeenivalojen loisteessa.

"...ja uskon että juuri te olette parhaita miehiä täyttämään sen pyhän tehtävän, jonka vuoksi teidät on valikoitu miljoonain joukosta tähän kunniakkaaseen eliittiyksikköön. Muistakaa se. kun tuhoatte vihollisenne Ihmisen Imperiumin nimeen! Kaikkivaltiaan Keisarin armo ja hyvyys olkoon teidän kanssanne, nyt ja aina!" Hänen viimeinen sanansa hukkui miesten hurraukseen.
Komissaari sai litaniansa luettua, kääntyi kannoillaan ympäri ja laskeutui pois puhujankorokkeelta.
"Luuliko se puhuvansa niille saakuli aivopessyille voimapanssarieunukeille? Ei kukaan muu kyllä sulattaisi tuota paskaa", joku kommentoi loppukaneettia puoliääneen.
"juma LeRoux.. Lähtisitte tuosta hyvästä viivana rangaistuslegioonaan tai, mikäli se minusta riippuisi, suoraan helvettiin jollette olisi molemmissa jo kertaalleen ollut! Nyt se turpa rullalle."
"Kuuluu palveluun, herra majuri! Kuuluu palveluun!"

Seisoin kyseisen vääräleuan vieressä. Miehen Keisaria herjanneet puheet olivat aina yhtä pahoin sieluani raastavaa kuunneltavaa. Hän oli alikersantti Thanatos LeRoux. Nu Marsista, karulta ja kylmältä periferiaplaneetalta Alfa Kentauri A:n aurinkokunnassa lähtöisin ollut synnynnäinen tappaja, joka vihasi Kaartin kuria ja järjestystä miltei fanaattisesti, xenojen sentään tullessa perässä hyvänä kakkosena.
Kukaan ei tiennyt miksi hän alun alkaen joutui rangaistuslegioonaan mutta LeRoux todellakin armahdettiin, sillä tornihuhun mukaan hän tuhosi ryhmänsä viimeisenä kasapanoksilla kaksi vihollisen moottoritykkiä asemiinsa. Moinen urotyö käänsi taistelun kulun ja vihollisen koko puolustus sillä sektorilla luhistui. Tuo pieni läpimurto laajeni lopulta planetaariseksi. Se myös riitti tekemään hänestä itsestään eräänlaisen elävän legendan, johti kunnian palautukseen ja siirtoon omaan kotimaailmaani Vektalle Alfa Kentauri B:n aurinkokunnassa.

Alikersantti LeRoux’sta tuli välittömästi kuuluisa sankari. Kaikki tiesivät hänet, moni minunkin toverini suorastaan palvoi. Lyhyessä ajassa lukemattomia julkisia rakennuksia uudelleennimettiin hänen mukaansa, elokuvia tehtiin ja kirjoja julkaistiin. Peloton ja vaatimaton sotilas, joka oman henkensä uhalla pelasti toverinsa. Esimerkillinen taistelija, joka ei koskaan menettänyt malttiaan. Kaiken kaikkiaan todella kova äijä.
Sanottiin, että pimeyden jumalia palvoneet luopiopapit kirosivat hänen nimeään joka hetki ja lupasivat kuolemattomuutta tämän tappajalle. Sanomattakin selvää, että kaarti halusi hänet takaisin palvelukseen.

Aluksi hänen annettiin toimia vain kouluttajana. Yksikään hänen johtamansa alokasjoukkue ei kuitenkaan selvinnyt edes peruskoulutuksesta riittävän taistelukykyisenä, joten lopulta LeRoux’n anomukset päästä takaisin etulinjan joukkoihin hyväksyttiin. En ollut uskoa korviani kuullessani, että itse Thanatos LeRoux siirrettäisiin meidän rykmenttiimme, meidän pataljoonaamme, meidän komppaniaamme. Se, että LeRoux palasi edes hetkeksi rangaistuslegioonasta hengissä, tosin vain lähteäkseen pian uudelleen sotimaan, oli jo ennenkuulumatonta.
Sitten hänen todellinen luonteensa paljastui. Mies oli jämähtänyt vuosien takaisille taistelukentille, halveksui kaartia avoimesti, pilkkasi epäsuorasti Imperiumia ja jopa keisaria itseään, rikkoi palvelusohjesääntöä yhtenään ja siksi vietti suuren osan ajastaan aluksen putkassa. Hän oli kuitenkin koskematon. Edes Ordo Hereticuksen miehet eivät mahtaneet hänelle mitään.
Jopa majuri Mathesonin äskeinen raivonpurkaus osoitti, että alikersantti LeRoux oli erikoistapaus, Keisarin armahtama - kuka tahansa muu olisi jo hiljaisuudessa viety pois ja poltettu aluksen roviolla. Ironisesti sen LeRoux olisi totta tosiaan kyllä ansainnut, oli hän sitten kuinka loistava sotilas tahansa, herjattuaan ja halvennettuaan jo ties kuinka monetta kertaa itseään armollista Kaikkivaltiasta joka hänenkin kurjan henkensä oli säästänyt.
Pataljoonan vääpelin falsettimainen ääni katkaisi ajatukseni. "Pataljoona, jatkakaa! Pieni puhe sallittu. Upseerit käskynjakoon kymmenen minuutin päästä."

Rivit alkoivat purkautua ja valtaisa kakofonia täytti salin satojen miesten puhjetesssa juttelemaan. Hätkähdin kun majuri Matheson lähti nyt kävelemään minua kohti. Saisin tietty taas kuulla kunniani LeRoux'n puheiden vuoksi. Helvetti.
"Vänrikki Raddikk", majuri Sepp Matheson huudahti minulle. Napsautin vaistonvaraisesti asennon.
"Herra majuri!" Tiukkailmeinen, itseäni puoli päätä lyhyempi kuoppaposkinen mies harmaassa univormussa katsoi minua, silmissään kummallista empatiaa. Hän ei ollut minua montaakaan vuotta vanhempi. Matheson puhui hiljaa mutta terävästi.
"Lepo. Raddikk, olet pataljoonani nuoremmista upseereista mitä ilmeisimmin uskonnollis-poliittisesti valveutunein, rumasti sanottuna se naiivein fanaatikko.” Olin tyrmistynyt. Sentään hän ymmärsi näyttää kiusaantuneelta.
”Pahoittelut sanavalinnasta. Kuitenkin se... ominaisuus ja LeRoux samassa joukkueessa ovat aivan helvetin huono yhdistelmä. Kokemuksesta tiedän, että sinun ei kannata välittää hänen horinoistaan tuon taivaallista. Pidä muut miehet kuitenkin tiukasti kurissa. En halua, että koko joukkueesi on kohta täynnä LeRoux'n henkisiä perillisiä, sillä sitten he ampuvat sinut ensi tilaisuuden tullen ja karkaavat. Tämä selvä?"
”Kyllä on, herra majuri.”

Niinpä. Pahinta tilanteessa oli se, että MINÄ olin tuon gonahtaneen roiston joukkueenjohtaja. Onneksi muut alaiseni olivat helpompia tapauksia. Joukko nuoremman saapumiserän kavereita, jotka tekivät mitä käskettiin eivätkä kahden vuoden jälkeenkään purnanneet liikoja. Ja sitten oli Ullmanis. Alikersantti Zoltan Ludowigus Ullmanis, jonka tunsin jo pahaisena pikku paskahousuna. Minulla ei ole hajuakaan, millä todennäköisyydellä päädyimmekään samaan joukkueeseen. Kakkosryhmäni johtaja, suuri tyhjänpuhuja ja ilmiömäinen ketjupolttaja. Ikinä ei kulunut minuuttiakaan joutenoloa, kun Ullmanisilla oli jo pieni sähkösavukkeensa suupielessä. Mokoma tuprutin oli hänelle ilo ja ylpeys. Se hellä varovaisuus, jollaista useimmat miehet eivät osoittaneet edes elämänsä rakkaudelle ja jota noudattaen hän huolsi ja paranteli savukettaan, lähenteli patologiaa. Nytkin hän oli jo ehtinyt vedellä pari rentoa sauhua.

”Helvetin LeRoux. Sain taas runtua sen takia”, mutisin kun Ullmanis ilmestyi kohdalleni. Kolmosmieheni oli silminnähden huvittunut.
”Anna jo olla, Maël. Sellaisia vanhat jyyrät tuppaavat olemaan. Kai sitä jokaisella alkaa painaa kun vuorokaudet lasketaan tuhansissa. Otatko muuten sauhut? Vaihdoin juuri uuden vastuksen.”
”En. Ei edelleenkään ole minun juttuni.”
”Pahoittelut sitten, herra vänrikki. Turha tulla pummimaan tuolla jossain.” Hän virnisti ja osoitti kohti lattiaa. ”Ajattelin että ääni olisi muuttunut teikäläisenkin kellossa näin sodan aattona. Tiedätkö, aika usein tuntuu siltä, että vain kaikki robotit valittiin upseerikurssille.” Virnistys vain leveni.
Kurtistin kulmiani viimeisen lauseen vuoksi mutta en tarttunut syöttiin. En minä mikään robotti ollut, vaan sotilas, joka totteli käskyjä, ei vain röyhyttele röökiä ja jauha paskaa pitkin käytäviä.
”Sodasta puheen ollen, upseerit käskettiin käskynjakoon. Keisarin haltuun.”
Ullmanis meni häiritsemään jotakuta muuta ja minä lähdin kohti upseerien siipeä. Olin jo valtaisan innostuksen pauloissa. Kohta me kävisimme kamppailuun koko ihmissuvun puolesta. Ne kirotut kerettiläiset puolestaan saisivat kuulat kalloihinsa meiltä pyhän keisarin sotilailta. Vihdoinkin.

+++

II

Meille pidettiin alkavan operaation käskynjako jossa majuri Matheson selosti yleistilanteen sekä keisarillisen strategin suunnitelman. Operaatiohuone oli tupaten täynnä väkeä koko pataljoonan päällystön ahtauduttua sinne.
Matheson aloitti ilman sen suurempia koreiluja.
”Hyvät herrat. Olemme varhain tänä aamuna saapuneet Ragnaroek A II:n kiertoradalle samannimisessä kaksoisjärjestelmässä. Teidät on tähän saakka pidetty varsin pitkälti pimennossa tilanteesta, johtuen rykmentin inkvisiittorin nimenomaisesta käskystä. Pahoitteluni siitä. Siksi tilanne selvitetään teille nyt pohjiaan myöten.” Hän heijasti kuvan, jossa näkyi joukko lähimpiä aurinkokuntia, värikoodattuna sen mukaan olivatko ne omien hallussa vaiko eivät.

”Ragnaroek on tällä sektorilla vihollisen avainjärjestelmiä. Koko vuosikymmeniä kestäneen Bergerus-Qvislius -kampanjan lopullinen onnistuminen riippuu paljolti sen hallinnasta. Ragnaroek on sektorin tärkein tähtienvälisen liikenteen satama ja sillä on ilmeisesti huomattava uskonnollis-psykologinen merkitys viholliselle. Hyökkäystoimenpiteet on juuri aloitettu ja maahanlasku suoritetaan välittömästi laivaston tulivalmistelun päätyttyä. Operaatioon irrotettujen miesten määrä lasketaan miljoonissa. 9047. menee tunnusteluaallossa joka lähtee välittömästi ennen ensimmäistä varsinaista aaltoa.”
”Kohteena on planeetan tärkein kaupunki Patreksfjoror. Tuhoaisimme koko paskan kiertoradalta käsin, jos avaruussatama ei sijaitsisi sen rinteillä. Varoitan etukäteen: tästä tulee juuri niin raakaa ja armotonta kuin vain kaupunkisodankäynti voi olla.”
Upseerit vaihtoivat keskenään katseita ja huone täyttyi parin lyhyen lauseen mittaisista keskusteluista. He hiljenivät heti kun Matheson nosti kättään ja jatkoi luentoaan. Arvion mukaan fanaattisia pimeyden jumalten kätyreitä tai heille sydämessään alistuneita oli käytännössä koko jäljelle jäänyt väestö, tiedustelun mukaan he tosin olivat huonosti valmistautuneita näin nopean aikataulun hyökkäykseen. Analyytikot uskoivat, ettei heillä olisi kovinkaan voimakkaita tai suurta määrää demoneita mutta psykereistä oli varoituksia.

Joka tapauksessa tappioiden varalta kiertoradalla olisi reservissä kokonainen armeijaryhmä Alfa Kentauri B:ltä. Strategi tosin uskoi, että ensimmäinen varsinainen aalto vahvennettuna riittävällä määrällä piiritysrykmenttejä saavuttaisi tavoitteen yksinkin, mikäli tulivalmistelu vain onnistuisi tappamaan riittävästi väestöä. Jokainen pommituksesta henkiin jäänyt olento maassa olisi vihollinen ja tuomittu kuolemaan. Meidät lähetettiin pian valmistautumaan hyökkäykseen Keisarin siunausten kera.

Laivue oli nyt Ragnaroekin kiertoradalla, valmiina hyökkäämään. Olimme käskynjaon päätyttyä vaihtaneet normaalit harmaasarkaiset palveluspukumme digitaalikuvioituihin kenttäunivormuihin ja pukeneet taisteluvarustuksen päälle. Päässä oli jokaisella paineistetulla kasvo-osalla varustettu komposiittikypärä tavallisen kauhalakin sijasta. Upseerimallin kypärän heijastusnäyttö oli ainakin paperilla pahuksen kätevä vekotin, mutta kuuleman mukaan se toimi tositilanteessa häiriöiden vuoksi todella oikukkaasti, jos ollenkaan.
En ollut ennen käyttänyt täyttä ryntövarustusta fyysisessä maailmassa. Kaikki ne taisteluharjoitukset, jotka olin kokenut, oli suoritettu simulaattoreilla. Matkalla kokoontumishalliin vilkaisin ulos avaruuteen. Kymmenet ellei sadat Keisarillisen laivaston fregatit ja risteilijät ampuivat tauotta tulivalmistelua. Pienet kirkkaat välähdykset täplittivät oranssinruskeaa planeettaa. Kohta minäkin olisin siellä täyttämässä velvollisuuttani ihmiskunnan edestä. Näin kun majuri Matheson ilmestyi halliin kahden pitkätakkisen upseerin kanssa.

"Pataljoona! Komppanioittain riviin... järjesty!"
Hetkessä sadat sotilaat seisoivat asennossa, viivasuorassa muodossa.
"Lepo! Kas niin! Tulikasteen aika, miehet! Minulla ei ole enää paljoa sellaista sanottavaa, mitä teille ei olisi jo tänään sanottu. Muistakaa vain koulutuksenne, luottakaa kanssataistelijoihin ja tappakaa kaikki mikä liikkuu. Pankaa tupakaksi jos vain suinkin sitä sattuu löytymään. No niin. Onnea matkaan, kaartilaiset. Koko Vektan katseet ovat teissä. Keisarin puolesta!"
"KEISARIN PUOLESTA, HERRA MAJURI!" mylväisi joukko vastaukseksi. Numeroitujen lähtöporttien punaiset valot syttyivät ja käskin joukkueen kohti omaani. Hymähdin väkinäisesti itsekseni huomatessani, että Ullmanis ei suinkaan vastustellut majurin kehotusta. Tokaisin hänelle ohimennen:
"Et sitten hukannut aikaa Mathesonin käskyn toteuttamisessa, vai mitä Zoltan?"
"Pakkohan se on totella jos oikein pataljoonan komentaja itse määrää", Ullmanis virnisti sinistä valoaan hohtava sähkösavuke suupielessä ja jatkoi: "Kohta saavat petturin perkeleet tuta kaartilaisen vihan.” Hän veti puukkonsa tupesta ja huitoi ilmaa katse täynnä uhoa. ”Tämä päätyy muuten sikäläisen komentajan kurkkuun. Palkkioksi mulle tulee kotiutus ja ylennys reservin everstiksi.” Hän naureskeli itsekin typerälle pröystäilylleen.

Hallin valot välähtivät vihreiksi ja lähtöportit aukesivat. Annoin joukkueelle käskyn nousta kuljetusalukseen. Monet miehistä lausuivat lyhyitä rukouksia tai koettivat valikoiduilla kirosanoilla lieventää jännitystään. Kävin itsekin mielessäni pari Codex Divinae Imperatorin jaetta läpi. Siirryin Valkyyri-mallisen kuljetusaluksemme matkustamoon ja joukkueeni seurasi, ryhmänjohtajat LeRoux, Ullmanis ja hiljainen työmyyrä Kauss etunenässä.
"Toivottavasti ette kaadu vielä tänään, herra vänrikki.”, Thanatos LeRoux lausui juhlallisesti. ”Se olisi suuri menetys rykmentille, Vektalle, Astra Militarumille ja koko imperiumille, jossa teitä surtaisiin ympäri Linnunrataa aina Pyhän Terran suuria saleja myöten."
"Lyön vetoa, alikersantti, että te lähdette tuolta ennen minua", heitin hänelle huolettomasti. LeRoux hymähti, muttei ei enää vastannut. Jonkun ajan kuluttua matkustamon luukku sulkeutui ja hetken päästä alus nytkähti irrotessaan risteilijästä. Kukaan ei puhunut mitään koko matkan aikana.

Noin varttitunti myöhemmin punainen hyppyvalo syttyi ja hypähdin ylös istuimelta kertoakseni viime hetken ohjeet.
"Pudotusreppu valmiiksi!” huusin yli aluksen jylyn. ”Kun se on päällänne, tarkistakaa vielä kerran toistenne varusteet!" Miehet rupesivat kiinnittämään pakkauksia selkäänsä ja kokeilemaan hihnoja ja valjaita. Kun kaikki näytti olevan kunnossa, jatkoin: "Aseet hyppyvalmiuteen!" Taittoperät käännettiin kiinni ja aseet kiinnitettiin reppujen telineisiin. "Onnea vielä, kaarti! Tavataan alhaalla. Kunnia tai kuolema!"
Kului joitakin todella pitkiä minuutteja, joina kuuntelin hypnoottisesti aluksen moottorien huminaa ja omaa hengitystäni. Vihreä valo syttyi viimein ja matkustamon luukku alkoi aueta hitaasti edessäni. Ulkopuolella odotti palava, kaoottinen maailma. Valtaisat räjähdykset ja lukemattomat kuljetusalukset täyttivät oranssipilvisen taivaan. Maasta sinkoili vihollisen ilmatorjunnan valojuovia kohti Valkyyreja. Sydämeni löi lujempaa kuin ikinä ja tunsin jännityksen kaivertavan sisuksiani.
Lähdin kohti pudotusramppia.

Kolmen juoksuaskeleen jälkeen hyppäsin ulos ja aloin päätäpahkaisen syöksyn kohti maankamaraa. Se ei tuntunut tältä edes simulaattorissa. Aloin huutaa kurkku suorana, osin alkukantaisesta kauhusta, osin huumaavasta ihastuksesta. Olin vapaa painovoiman kahleista. Lensin läpi pilvenharsojen ja nauroin.
Olin saada sydänkohtauksen, kun kesken euforiani valojuovaluoteja vilahti vierestäni. Vihollisen ilmatorjunta oli saanut minut tähtäimeensä. Palautin sotilaan itseeni enkä enää nauranut. Jatkoin syöksyä samalla väistellen ohitseni viuhuvaa kuolemaa. Laskin mielessäni metrejä maahan ennen kuin käynnistäisin pudotusreppuni viime hetkillä. Neljäsataa. Kolmesataa. Kaksisataa. Sataviisikymmentä. Painoin liipaisimen pohjaan. Kykenin jo erottamaan maanpinnan yksityiskohdat, kun pienet suihkumoottorit alkoivat kauhoa ilmaa ahtimiensa läpi. Laite tempaisi minut oikeinpäin ja ohjasin itseni pehmeästi maahan rakennuskeskittymän ympäröimälle aukealle.
Irrotin tehtävänsä täyttäneen repun selästäni ja latasin autokarbiinini. Huomasin lähelläni ruosteensyömän moottorivaunun ja syöksyin sen taa suojaan.

Oranssi taivas leimusi yläpuolella ja läheisissä pitkissä, matalissa kasarmeissa saattoi majailla vaikka mitä. Konetuliaseiden kaukainen nakutus ja räjähdykset hautasivat kaikki muut äänet alleen. Huomasin helpotuksekseni, että joukkueeni laskeutui yläpuoleltani. Vastoin tapojaan LeRoux nauroi, tosin hieman ilottomasti, heittäessään pudotusrepun maahan, latasi aseensa vuosien rutiinilla ja riensi suojaan.
”Hekottelu loppuu. En usko, että olemme täällä yksin.”
“Katsohan perhana muuten. Oranssi taivas, valojuovia ja kekokaupunki... Tulee ihan Hvassahraun mieleen.” LeRoux taivasteli. Hänellä oli tapana muistella aiempia sotaseikkailujaan ääneen aivan kuin vasiten muistuttaakseen meitä siitä, että oli viettänyt tämän sektorin sotakentillä vuoden toisensa jälkeen. Ihan kuin me muuten sen unohtaisimme.
Nostin pääni suojasta ja käänsin katseeni kohti taivaita kurkottavaa kekokaupunkia, jossa jyskyä räjähteli jatkuvasti. Patreksfjoror. Vaikka majuri Mathesonin tietojen mukaan se oli kekokaupungiksi pienikokoinen, oli kyseessä silti monen miljoonan asukkaan suunnaton slummi, täynnä kerettiläisiä, mutantteja ja raakalaisia.
Läheltä ammuttu laukaus lähes pysäytti ajankulun. Lähellä varusteitaan tarkastanut mies kaatui selälleen ja jäi haukkomaan ilmaa kuin maalle joutunut kala.
“Suojaan! Menkää suojaan!”

Ammuin pari kertaa kohti parikerroksista leveää rakennusta, josta laukaus kuului ja suojauduin. Jotkut ryntäsivät lähimpään näkösuojaan mutta monet heittäytyivät yksinkertaisesti maihin. Muita aseita liittyi mukaan. Laasti pöllysi luotien hakatessa rapistuneen kasarmin seinää kappaleiksi. Suuliekki välähti pölypilven keskeltä uudelleen. Etsin ampujaa tähtäämällä ikkunoita läpi yksi kerrallaan. Kirosin upseereille jaetun erimallisen kypärän.
Odotin sitä väistämätöntä hetkeä, kun ampuja tajuaisi minut joukkueenjohtajaksi ja kuolisin siihen paikkaan. Jostain syystä mies ampui laastipilven lävitse pari-kolme sokkolaukausta, joiden ansiosta huomasin hänet. Ammuin laukauksen toisensa perään, kunnes iskuri löi tyhjää. Muutama mies liittyi tulitukseeni ja jatkoivat vielä jälkeeni.
“Tuli seis. Pitäkää kohteenne piikillä.” sanoin puoliääneen radion mikrofoniin. Aseet vaikenivat. Rakennuksesta kuului haavoittuneen tarkka-ampujan valitusta sekä muiden vihollisten huutoja.
“Ryhmänjohtajat.” kuiskasin radioon. “Ullmanis, varmistakaa rakennus... ja päästäkää tuo onneton paskiainen kärsimyksistään. LeRoux varmistaa vasemmanpuoleisen matalan hökkelin, Kauss suojautuu ja antaa tulitukea.”
Ullmanis vastasi naputtamalla tangenttia edes takaisin pari kertaa. Hän tiesi, että vihasin sitä helvetin piipityskonserttia joka tempusta lähti. saakuli narri.
Vasemmalla puolellani Ullsin ryhmä nousi suojistaan ja syöksyi rakennuksen edustalle. He vyöryivät sisään pariovista ja katosivat talon uumeniin. En kertaakaan päästänyt rakennusta silmistäni. Hetken päästä sisältä kuului tukahtunut pamahdus ja laukauksia.
“Ullmanis!” sähisin radioon. “Mitä tapahtuu?” Pitkään aikaan kukaan ei vastannut.
“Ei mitään hätää, Maël. Pari kaveria oli kyttäämässä. Ei omia tappioi...” Laukaus särähti kuulokkeeseen.
“Helvetti!” kiroilin korvaani pidellen. “Ulls!?”
“Se tarkka-ampuja oli seinänaapurissa.” Ullmanis totesi. “Päästi itsensä päiviltä ennen kuin me ehdimme. Olisin hoitanut homman hitaammin.”

Pari minuuttia kului, ja Ullmanis oli taas äänessä.
“Maël. Rakennus varmistettu.”
Lääkintämiehet reagoivat ensimmäisinä uutiseen. He juoksivat miehissä haavoittuneen kaartilaisen luo, nostivat hänet ylös ja lähtivät kantamaan tätä kohti rakennusta, jossa Ullmanis ryhmineen nyt majaili.
“Ylös! Tukiampujat etsimään kanistereista itselleen aseet, muut sisälle sieltä ja heti! Puolustussuunta kekoa kohti!” huusin taakseni makaamaan jääneille miehille. Taisteluun vain pistooleilla lähteneet tulitukimiehet juoksivat eri suuntiin etsimään Valkyyreistä pudotettuja asesäiliöitä, jotka sisälsivät kaikenlaista raskasta kalustoa hillitöntä sarjatulta ampuvista täyteisheittimistä liekinheittimiin ja panssareiden tuhoamiseen tarkoitettuihin melta-aseisiin.
Ehdittyäni sisälle välskärit olivat jo improvisoineet hoitopöydän, heittäneet tavarat pois tieltä ja nostaneet haavoittuneen sille. Toinen lääkintämiehistä repi suoja- ja taisteluliivit sekä verisen takin pois hänen päältään ja kaatoi rinnassa ammottaneeseen haavaan hemostaattia samalla kun toinen etsi miehen raajoista vammoja. Seurasin tilannetta koettaen sanoa jotain, kunnes eräs lääkintämiehistä kääntyi puoleeni.
"Smitt selviää ehkä, jos saadaan se heti takaisin laivalle, vitaalit laskevat nopeasti."
“Klepacki!” huusin radistille. “Pyydä lääkintäpataljoonasta evakuointi ja nopeasti, nyt on kiire!”
Radiomies näytti hieman hämmentyneeltä mutta otti yhteyden. Todennäköisyys sille, että evakuointialus todella tulisi hakemaan rivimiestä oli melkein olematon. Nyt se oli kuitenkin kaartinjääkäri Smittin ainoa toivo.
Vuorokausilta tuntuneet hetket kuluivat ja Smitt sai morfiinihoureissaan soperretuksi muutamia katkonaisia lauseita. Lääkintämiehet vain tuijottivat apaattisina tyhjyyteen tehtyään kaiken voitavansa. Evakuointialusta ei näkynyt eikä kuulunut. Smitt alkoi vääntelehtiä ja äännellä kammottavasti. Silmät tuijottivat tyhjinä lautasina kohti kattoa. Sitten kaikki oli ohi. Ullmanis ilmestyi huoneeseen, järkyttyi silminnähden tunnistaessaan konekivääriampujansa ja alkoi vaikeroida:
”Ei helvetin helvetti... Smitt. Smitt. Jätkä hei.”

Nyt sitten vain odotettiin. Olimme tuurilla pudottautuneet aivan suunnitellun kokoontumisalueen reunaan, mutta itse kaupungin laidalle olisi matkaa vielä monta kilometriä. Muita osastoja laskeutui jatkuvasti lähistölle ja lisää saapui kauempaa pikamarssia.
Mietin miksi emme kohdanneet tämän enempää vastarintaa. Yksi kaatunut maassa, pari hypyssä kadonnutta. Minut kun oli koulutettu menettämään ensimmäiseen kosketukseen vähintään kolmasosa miehistäni.

LeRoux tökki jalallaan tarkka-ampujan ruumista ja mutisi: "Pääjoukko varmaan hylkäsi asemat jo ajat sitten, jättivät nämä viivyttämään. Onneksi. Pakko sen on olla niin, muuten oltaisiin jo helvetissä Horusta moikkaamassa, joka ukko. Sinänsä mukavaa vaihtelua Hvassahrauniin verrattuna, sano..." Äkkiä hän tarttui minuun ja tuijotti suoraan silmiini. ”Siellä ne eivät lähteneetkään asemista noin vain. Kuulitko, horuksenperkele? Eivät lähteneet.” Sitten silmiin syttyi taas valo ja hän päästi irti kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ajattelin jo käskeä kolmannen ryhmän johtaja Kaussia kokoamaan teloitusosaston upseeriin käsiksi käymisestä mutta annoin asian olla. Äijä oli hullu piruparka mutta oli ainakin tähän mennessä hoitanut tonttinsa tulen alla jotenkuten. Aika näyttäisi olivatko suuret puheet hänestä loppulaskussa paskaa vai eivät.

Ullmanis ei näyttänyt voivan sen paremmin. Hän oli hakenut kanistereista itselleen konekiväärin, samanlaisen jollaista kuolleen Smittin olisi ollut tarkoitus käyttää. Hän ei ollut sanonut sanaakaan aikoihin.

Panssarijonoja jyristeli nyt jatkuvasti ohitsemme ja kaupungista kuului jo kovan taistelun ääniä, mutta laivasto ei enää tulittanut sitä yhtä intensiivisesti kuin aiemmin. Katselin ikkunasta aukealle ja yllätyin perinpohjaisesti nähdessäni majuri Mathesonin pihamaalla komentojoukkueensa kanssa. Hän keskusteli samojen kahden viittaveijarin kanssa, jotka olivat hänen kanssaan jo risteilijällä. Nyt tajusin molempien kuuluvan Inkvisitioon, järjestöön, joka varjeli imperiumia noidilta, kerettiläisiltä ja muilta ihmiskuntaa uhkaavilta kauhuilta.
Häpesin aiempia halventavia ajatuksiani, nuo miehet olivat täällä ohjaamassa pyhää tehtävää. Pian majuri sanoi nopeasti jotain radiomiehelleen. Miltei saman tien oma radistini vastaanotti sanoman, kuten jokainen muukin radiomies ympärillä näytti tekevän. Hyökkäyskäsky?
"Herra vänrikki, viesti!", radisti huusi minulle.
"Antaa kuulua."
"Profeetta 1” - Majuri Matheson – ”käskee koko pataljoonan välittömästi liikkeelle kohti kaupunkia. Heittokeihäs” – kuudes komppania eli me– ” siirtyy kärkeen. Komppanian sisäistä ryhmitystä tiedusteltava päälliköltä. Inkvisiittorin pyhä lisäkäsky: kohdatut eloonjääneet surmattava mahdollisuuksien mukaan aina liekinheittimillä tai meltalla.”
“Sain. Ottakaa komppaniaan yhteys.”
LeRoux mutisi vastalauseen: "Me tietty etunenässä tykinruuaksi... Matheson näyttää taas kerran kyntensä, saakuli..."
”Pää kiinni, alikersantti. Käske miesten valmistautua lähtöön.”

Pian LeRoux’n irtoperkeleillä väritetyt valmistautumiskäskyt kaikuivat käytävillä ja miehet kasaantuivat ryhmänjohtajiensa luo. Korvassani alkoi piipittää viestin merkiksi ja otin sen vastaan.
“Referoin viestin: Heittokeihäs neljä, Heittokeihäs. Heittokeihäs ykkönen asettaa joukkueenne ryhmityksen kärkeen. Lähetän kohteen koordinaatit johtamisjärjestelmäänne nyt. Loppu.”
Käynnistin kypärääni kiinnitetyn, oikean silmäni peittäneen pienen näytön. Näkökenttääni ilmestyi joukko neonvihreitä kuvioita. Niistä selvisi niin kohteen sijainti pienenä neliönä kaukana horisontissa sekä etäisyys linnuntietä. Taistelutilanteessa se näytti myös auspexilla havaitut vihollisasemat sekä omat yksiköt. Harjoituksissa rakastin laitetta aina kun sen käyttö sallittiin, vaikka sitä haukuttiinkin tornareissa ehtimiseen. Alfa Kentauri oli kuulemma yksi harvoja paikkoja koko imperiumissa, jossa moisia osattiin vielä valmistaa. Olin oikea teknosoturi.
Johdin miehet ulos rakennuksesta ja käskin heidät meille osoitettuihin kolmeen miehistönkuljetusvaunuun. Lukemattomat Patreksfjororiin taivaalta singonneet nopeat suihkuvanat juorusivat, että jonkun toisen rykmentin osana oli yllättää petturit pahemman kerran hyppäämällä suoraan heidän niskaansa. Vaarallista. Toisaalta he pääsivät nopeammin taisteluun tappamaan Keisarin vihollisia. Me olimme sivusuunnan sivusuunnassa, panssarikolonnan jälkijunassa. Häpeällistä.

+++

Hyvää kerrontaa, eikä kirjoitusasussakaan ole juuri moitittavaa.
Harkitsisin ehkä kahteen kertaan capsin käyttämistä puheenvuoroissa; usein paljon vakuuttavampaan ja kuvaavampaan tulokseen pääsee koittamalla kuvata huutoa, esim.
"Kuka saakuli siellä rivissä puhuu? Itsensä keisarin edustaja on nyt äänessä, turvat tukkoon", karjui lyhyenpuoleinen majuri omalaatuisen rääkyvällä äänellään niin, ettei kenellekään jäänyt epäselväksi huutajan henkilöllisyys.

Prologin perusteella kyllä lukisin tulevatkin pätkät, jos satut niitä tänne laittamaan.

Hieno tarinan alkuhan tuo on ja jää oikein odottaa kuinka kaartilaiset tästä jatkaa.

+++ Ääninäyte pettureiden rituaalimenoista. Ragnaroek IIa, Subsector Auroraensis, Ultima Segmentum; n. 001.M40. SALAINEN. VAIN ORDO HERETICUKSEN TASON B6687 ASIAMIESTEN KÄYTTÖÖN +++

III

Kaksi suurempaa ja yksi tuskin havaittava aurinko nousivat laiskasti Ragnaroekin maailman taivaalle. Kuolemanväsyneenä valvotuista öistä ja niiden kauhuista nostin kiikarit silmilleni ja tähyilin ikkunasta korttelin päässä siintänyttä pientä aukiota. Olin pian itsestään sortuvan asuntokasarmin neljännessä kerroksessa. Kadulta käsin en olisi nähnyt aukeaa lainkaan sillä romu ja nopeasti kyhätyt barrikadit peittivät näkyvyyden tehokkaasti. Vilkaisin kahta sotamiestä, jotka yhä torkkuivat seinää vasten huoneen toisella laidalla. Käskin potkimaan molemmat hereille. Kuunneltuani hetken unista kiroilua tokaisin vieressäni purkkimuonaa aamiaiseksi syöneelle alikersantti LeRoux'lle:
"Näyttäisi kerta kaikkiaan kuolleelta, ovat varmaan todella vetäneet kaiken voimansa takaisinpäin. Öinen partio ei kohdannut edes yhtä teeaata. Korkeintaan edessä on taas jotain parin miehen pesäkkeitä. Ja lisää siviiliväestöä.”

Napsautin kypäränäytön päälle. Halusin viskata koko tonnin painoisen romun menemään, mutta olisin kusessa tvällärin kanssa jos jollain ilveellä selviäisin tehtävältä hengissä pataljoonan varastolle asti. Olimme jo erittäin lähellä kohdettamme, jossa vastassa pitäisi olla toinen tunnusteleva osasto. Kohteen saavutettuamme tuli ottaa yhteys pataljoonaan ja antaa pääosalle etenemisilmoitus. Siihen loppuisi sooloilumme ja mekanisoidut osastot jyräisivät kärkeen ja siitä keon synkkään ytimeen.

”Käske pari miestä omasta ryhmästäsi sisäänkäynnille. Muu joukkue liikkeelle kahden minuutin päästä. Näihin toimiin."
"Selvähän tuo, vänskä." Käytyään ensin hetken mielessään läpi potentiaalisia vapaaehtoisia LeRoux karjaisi porraskäytävään suu täynnä ruokaa: "Korpraali Huygens! Ilmottauduitte juuri partionjohtajaksi tiedustelutehtävään! Selvitätte Bielken kanssa reitin tuon tehtaan ovelle! Malf malf!"
Hetkeä myöhemmin katselin kiikareilla korpraali Huygensin ja sotamies Bielken menoa, kun he ylittivät aukean tehtaan luo. Odotin hiljaa, milloin havaitsematta jääneen automaattiaseen sarja hakkaisi heidät täyteen reikiä. LeRoux jatkoi heistä välittämättä kesken jäänyttä ateriaansa tuijottaen tyhjää seinää.

Muistelin kuluneita päiviä. Lähdettyämme etenemään maahanlaskupaikalta kohtasimme yhä enemmän vastarintaa sitä mukaa kun lähestyimme valtaisaa kaupunkia. Tarkka-ampujan uhriksi joutuneen Smittin lisäksi olin menettänyt jo suuren osan joukkueeni yhteensä vajaasta neljästäkymmenestä miehestä. Jo ensimmäisenä yönä pysähdyimme lähimpään kelvollisessa kunnossa olleeseen rakennukseen. Se oli virhe. Samassa osoitteessa lymyili jo vihollisosasto.
Yllättävästä kohtaamisesta porraskäytävässä kehkeytyi koko yön kestänyt painajainen; lähitaistelu, jota käytiin huone huoneelta kranaateilla, automaattiaseilla ja liekinheittimillä.

Jälki oli puistattavaa. Kun huoneet viimein loppuivat kesken juuri ennen aamunkoittoa, oli puolen tusinaa miehistäni ammuttu tai räjäytetty tuhannen riekaleiksi, parin haavoittuneen karjuessa tauotta. En aiemmin tiennyt, että ihmisestä saattoi vuotaa niin paljon verta. Lääkintämiehet eivät taaskaan juuri muuta voineet kuin turruttaa heidät puudutusaineilla tiedottomiksi. Hemostaateista ja muista ihmelääkkeistä ei ollut paskaakaan apua. Pian kumpikin oli hengetön. Viimeistään tuon jälkeen jokainen oli raaistunut aiempaan itseensä verrattuna tunnistamattomaksi. Hoipuimme yksi kerrallaan ulos eläimiksi muuttuneina miehinä ja jatkoimme tehtävää.


Yläpuolella, ruosteisen taivaan takana satoja keisarillinen laivaston aluksia lipui lähiavaruudessa ja kylvi helvetillisiä määriä tulta maanpinnalle. Laivaston ja lukuisten kenttätykistörykmenttien jatkuvan ampumisen vaikutukset alkoivat näkyä tunti tunnilta selvemmin. Kilometrien laajuisia alueita oli maan tasalla tuhansia putkia käsittäneiden tulivalmistelujen ja massiivisten palopommi-iskujen vuoksi. Asukkaat olivat syvimpiin loukkoihin piiloutuneita lukuunottamatta joko höyrystyneet atomeiksi tai kärventyneet tulimyrskyssä hiilikasoiksi.
Alusta alkaen komento kuului, että jokainen paikallinen oli teloitettava välittömästi tavattaessa, muun muassa uskonnollisista ja geneettisistä syistä. Nyt lisänä oli saamamme tiukka käsky polttaa heidät Keisarin tulella, mikä tarkoitti varmaa planetaarista kontaminaatiota.
Törmäsimme laivaston tulimyrskystä selvinneisiin, pinnalle palanneisiin siviileihin aina silloin tällöin, ja tuhosimme heidät välittömästi siihen paikkaan. Hommasta selvisi kun palautti mieleensä muutaman tosiasian. Raukat pääsivät noin helpoimmalla. Vaikka petturuudesta ei olisi saanutkaan ansaittua kuolemanrangaistusta, oli Keisarin valo heille täysin vieras käsite. Sama lopputulos.

Erillinen pataljoonamme pääsi keon juurten, valtavien moottoriteiden varteen kasvaneiden kaupunkien, tuntumaan vasta vuorokauden marssin jälkeen, jonka lopuksi pääosat kaivautuivat asemiin odottamaan. Majuri Matheson määräsi minun joukkueeni suorittamaan väkivaltaista tiedustelua ja kohtaamaan toisen tunnustelujoukon.
Kuluneet pari päivää palkittu alikersantti LeRoux purnasi ja poltti kädet täristen koko hereilläoloaikansa, sillä välin kun toisesta ryhmänjohtajasta, rempseästä ystävästäni Ullmanisista oli tullut hiljainen ja vetäytyvä. Läpänheitto oli vaihtunut sanattomuudeksi ja vihollista kohtaan osoitetuksi äärimmäiseksi julmuudeksi. Pari kertaa hän otti ryhmänsä liekinheitinmiehen aseen ja hoiti siviilien puhdistamisen tämän puolesta. Hän poltti tuhkaksi, silloin kylläkin karjuen ja nauraen, joka ainoan kohtaamansa piruparan alkaen pienistä penskoista. Niiden kiljuminen ei tuntunut katoavani päästäni millään eikä väsymys auttanut asiaa. Mutta pettureitahan ne vain olivat.

Havahduin kun Huygens ja Bielke viittoivat kaiken olevan kunnossa. Laskin kiikarit, otin karbiinin käteen ja sanoin LeRoux’lle: "Ei vihollista. Lähdetään nyt liikkeelle, tiedä vaikka ehdittäisiin kohtaamispaikalle vielä tänään." Hän jäi tuijottamaan minua, kunnes alkoi vimmatusti kauhoa ruokaa suuhunsa.
"Senkin typerä vänskänpaska, kunpa joutuisit tappelemaan yksin pimeässä sellaista samanlaista perverssilaumaa vastaan niin karisisi tuo sotahulluus viimeinkin pois…" LeRoux mumisi ottaessaan kyytipojaksi huikat liuotinta ja napatessaan reppunsa. En ottanut narinaa kuuleviin korviini, vaikka sen olisi voinutkin tulkita niskoitteluksi esimiestä kohtaan. Lähdin juosten alakertaan huutaen samalla miehille.
"Liikkeelle, kaarti! Ylös nyt! Kuolema tai kunnia!" Aamusavut jäivät muutamalta portaikossa notkuneelta kesken, kun he hätäisesti keräsivät kamppeensa kasaan ja lähtivät itsekseen kiroillen perääni.
Juoksin risteyksen yli Huygensin luo. Mieleni olisi taas tehnyt ampua LeRoux siihen paikkaan, mutta irvistäen tyydyin toteamaan mielessäni, että siitä hyvästä majuri alentaisi minut sotamieheksi. Oli kieltämättä totta, että LeRoux'ta kokeneempaa rivisotilasta ei löytynyt varmaankaan koko aurinkokunnasta. Se oli laiha lohtu hänen jatkuvan niskoittelunsa rinnalla. Rukoilin, että jos ei vihollinen hoitele häntä, niin joku virkaintoinen komissaari ottaisi viimeinkin oikeuden omiin käsiinsä, tai minä saisin siihen tarpeeksi syytä itse. Kun joukkue oli päässyt asemiin tehtaan vierustalle, katselin avonaisesta pariovesta sisään ja sanoin ryhmyreille:
"Halli on aika iso. Ensimmäinen ryhmä tulee minun mukanani, loput jäävät tähän. Ykkönen, varokaa ansoja."

Huygens tarkasti ruosteisen liukuoven lankojen varalta ja kiskoi sen sitten auki kaikin voimin. Hän ja LeRoux pujahtivat nopeasti sisään, sitten toinen partio, kolmas, neljäs. Menin itse ryhmän viimeisen miehen kanssa. Hiivin tusinan askelta puolisokeana kunnes silmäni tottuivat pimeyteen. Paikka oli raunioina, vähäinen valo siivilöityi rikkonaisen lasikaton lävitse sisälle halliin.

Tila ei kuitenkaan ollut tyhjä. Sen sijaan se oli täynnä ihmisiä; miehiä, naisia ja muutama lapsikin. Haavoittuneita ja lääkintähenkilöstöä. Vuoderivejä jatkui koko salin pituudelta. Perällä jotkut lauloivat piirissä kädet käsissä kuin meitä ei olisikaan. Lähempänä olleet taas tuijottivat minua ja joukkuettani jähmettyneinä. Kaikkein lähimpänä paareilla istuneella miehellä oli kaartilaisen univormu ja hän puhkesi puhua pulputtamaan kielellä, joka ei ollut Terran sektorin alagoottia vaan jotain alkukantaista. Mitä lie kulttilaisten horinaa! Viha välähti ilmiliekkeihin sisälläni ja vedin pistoolini. Kaadoin miehen maahan, painoin aseen hänen niskaansa ja vedin liipasimesta. Laukaus kaikui hallin seinistä. Miehen pään sisältö räjähti joka suuntaan ja silmät lensivät ulos kuopistaan.
”TAPPAKAA KAIKKI”, huusin yltä päältä saastaisessa petturinveressä.

Liekinheitin- ja meltamiehet poistivat kuin taiottuina varmistimet ja vetivät liipaisimista. Aseet humahtivat lähes yhtä aikaa ja lähimmät petturit leimahtivat liekkeihin palavasta nesteestä tai räjähtivät kiehuvaksi massaksi saadessaan monituhatasteisen pyrumpetroolipatsaan lävitseen. Heidän kirkumisensa muuttui yhdeksi erottamattomaksi kakofoniaksi. Pari miestä heitti pidemmälle halliin termobaarisia. Niiden paineaallot humahtelivat vasten kasvoja tulikuumina hönkäyksinä. Loput miehet ampuivat silmittömästi joukkoon tähtäämättä ja huumaantuneina. Tyhjensin itse ensin pistoolini ja sen jälkeen karbiinini silmittömän raivon vallassa. Hetkeksi unohdin jopa ladata aseeni ja koneisto naksahteli tyhjää.
Sitten, kuin itsestään, tuli hiljaista. Haju oli sanoin kuvaamaton sekoitus kärventynyttä lihaa ja bensiiniä. Lopetettavia ei ollut jäänyt.
”Hyvin tehty, jätkät!” huusin miehille ja ulvoin heidän kanssaan voitonriemusta. Yksi sahasi ensin ampumani miehen päänpuolikkaan irti ja ripusti sen taisteluvyönsä koukuista roikkumaan sotasaaliina.

"Hälytys! HÄLYTYS! VIHOLLINEN TULOSSA TÄNNE!" Partionjohtaja korpraali Huygensin ääni nousi falsettiin kesken lauseen. Hän oli hallin yläosan käytävällä valtavan, koko seinän kokoisen ikkunan keskivaiheilla ja alkoi ampua silmittömästi ulos. Vastineeksi luodit alkoivat pirstoa ikkunaruutuja hänen kohdaltaan. Selvä peli, ajattelin.
Noin sydämenlyöntiä myöhemmin verivana purskahti hänen selästään kaaressa. Korpraali huusi jotain epäselvää, hyppäsi käytävän kaiteen yli ja putosi rusahtaen alas. En ehtinyt reagoida, kun LeRoux jo huusi käskyjä käheällä äänellään:
"Asemiin! Tukiaseet aukoille! Ja lääkintämies, Huygensin avuksi heti!"
Kesti hetken verran ymmärtää, että suorittamamme, sinänsä oikein toteutettu puhdistus oli herättänyt tiedustelijoilta huomaamatta jääneen vihollisosaston. Kiroilin varomattomuuttani ja vannoin että öinen partionjohtaja saisi luodin, kuka sitten olikaan.
Pakottaen itseni toimimaan juoksin uutta konekivääriään asemoineen Ullmanisin luo läimäyttäen häntä selkään. Ulkona kymmeniä pettureita rynnäköi sotahuutonsa saattelemana aukion muista rakennuksista kohti hallia. Huudot sekoittuivat laukauksiin, sarjoihin ja moottorimiekkojen ärjyntään.
Luin lyhyen rukouksen ja otin kohteeksi juoksevan petturin, joka kantoi kaulallaan metrikaupalla ammusvyötä. Mies ampui minua kohti lyhyen sarjan samassa, kun vedin liipasimesta. Autokarbiini loksautti kaksi perättäistä luotia kohti petturia. Mies kaatui siihen paikkaan mutta minulla oli jo seuraava jyvällä. Ammuin häntä niin ikään rintaan. Hän liukui sulavalla liikkeellä maahan sätkimään.

Alapuolellani tuntui korviarepivä pamahdus ja paineaalto, ja ilma täyttyi pölystä. Raskaat automaattimme niittivät loput petturit maahan sekunneissa, ilman että ne ehtivät juuri mitään tehdä. Kun aseet lopettivat sarjansa, jäi ilmaan kuin kaiuksi yksittäisiä laukauksia.

"Tuli seis! Tuli seis nyt!” LeRoux karjui.
Painoin pään polviini. Adrenaliini sai veren kohisemaan yhä korvissani ja huusin: "Tuliko tappioita?"
"Kaksi kaatunutta. Zabac ja Huygens." heidän ryhmänjohtajansa Ullmanis sanoi lakonisesti. Menin katsomaan kahta lattialle ja seinille levinnyttä lihakasaa. Joku petturi oli viimeisenä tekonaan saanut painekranaatin lähtemään. Nyt joukkueeni vahvuus oli sitten alle puolet kirjamäärästä. Olin silti tilastoja edellä. Meidän kaikkien olisi pitänyt olla jo kuolleita, mikäli kohtalo olisi suonut meille kunniallisen taistelun eikä tällaista yksipuolista teurastusretkeä. Totesin tukahtuneesti:
"Jatketaan tehtävää. Aukion yli, jonossa eteenpäin suunta 045. Tunnustelijat mars mars."
Miehet lähtivät juuri kuolemaa päin naamaa kusettaneen ihmisen pingottunein askelin ulos rakennuksesta. Astuin tehtaan ovista ulos näkymään, jossa kymmeniä pettureita nyt lojui liikkumatta. Muutamat kiemurtelivat asvaltilla viimeisillä voimillaan.

Astelin ruumiiden ja kuolevien yli, yhden toisensa jälkeen, tökkien pistimellä vielä liikkuvat liikkumattomiksi. Jossain takanani joku alkoi vaikeroida tuskissaan. Kuului meltan sihahdus ja ääni särkyi kirkunaksi, joka oli tullut jo tutuksi. Ääni katkesi karbiinin yskäisyyn yhtä nopeasti, kuin oli alkanutkin. Katsoin taakseni ja näin kun LeRoux varmisti aseensa kasvot inhoon vääntyneinä ja tönäisi meltamiestään niin kovaa että tämä melkein kaatui. Hänen haluttomuutensa antaa pettureiden kärsiä teoistaan kunnolla lähenteli yksiselitteistä rikollisuutta, jopa aiempi palvelus huomioon ottaen. Ukko oli menetetty tapaus.

Siirryimme suojaan pois aukealta. Meltalla tapettu aukean haavoittunut toi taas pintaan kuluneina päivinä mieleeni pysyvästi painuneet lukemattomat samanlaiset tuskanhuudot. Hyräilin ensiavukseni hymnejä ja paransin myöhemmin niiden tehoa välskärin morfiineilla ja isopropanolilla.

+++

IV

“Herra vänrikki!” Kaksi päivää myöhemmin eräs rivimies tuli puheilleni silmät levinneinä: “Alikersantti Ullmanis sekosi. Löydettiin elävä siviili mutta se ei antanut meidän likvidoida sitä, ja ampui meidän meltamiehen!”

Juoksin kaartilaisen perässä erään talon ovista sisään ja sieltä yläkertaan.

“Se on minun. Menkää helvettiin siitä.”

Ullmanis töni johtajansa oikkuihin alistuneet miehensä pois ja nappasi tytön hiukset nyrkkiinsä. Hän kiskoi uikuttavan naisen takaisin toiseen huoneeseen ja läimäytti oven kiinni. Kävin mielessäni näkemääni sopivia reaktioita, joista äärimmäisin oli ampua molemmat. Samassa tytön kirkuminen loppui kesken, mutta hätkähdin koska myöskään Ullmanis ei ollut ampunut. Huuto alkoi uudelleen mutta tällä kertaa se oli miehen ääni. Ensihätkähdyksen jälkeen potkaisin oven auki samalla liikkeellä kun otin aseestani varmistimen pois. Vastaan tullut haju nosti välittömästi kurkkuuni kirvelevän oksennuksen. Verta, paskaa ja mädäntynyt ruumis.

Huoneen lattia lainehti veren ja kaikkien ihmisen nesteiden peitossa. Kalpean, hintelän naisen paljas iho kiilteli nyt kovana ja hohtavanvalkeana kuin sateesta märkä marmoriveistos, josta rikinkatkuinen savu nousi. Joka ainoa lihas erottui taideteosmaisen selvänä viivana, ja hänen kyynärvarsiensa tilalla oli nyt metrin mittaiset mustat terät. Silmät katsoivat minua kaiken valon itseensä imevinä suurina jalokivinä. Ullmanis potki ja rimpuili lattialla. Hänet oli sivallettu kerralla auki haaroista kasvoihin.
Kauhusta huutaen vedin automaattini liipaisimen pohjaan ja laskin naiseen koko lippaallisen sarjan kompuroiden samalla ulos huoneesta.
“ULOS, ULOS, ULOS!” rääkäisin miehille enkä osannut enää ladata asettani. Olin ottamassa käsikranaattia taskustaan, kun yhdellä tiikerimäisellä loikalla sama tyttö – hirviö – syöksyi seinästä vauhtia ottaen huoneeseen ja sivalsi kädestään kasvaneen terän suoraan minua kohti. Tuntui kuin olisin tuijottanut näkyä koko päivän. Tulikuuma saha poltti sisuksiani pitkään kunnes katosi. Nyt kuolemankauhuisessa sumussa horjuin kohti valoa. Pitää päästä pois, helvettiin täältä. Olin taas ulkoilmassa ja sitten maa iskeytyi naamaani.

Herään, mutta kivun sijasta oloni on hyvä. Todella hyvä.


+++

V

Astalon oli joutunut eroon tovereistaan. Kaupunki ympärillä oli sodan raunioittama valtava labyrintti. Taipunutta terästä, murentuneita ikivanhoja rakennuksia ja kaatuneita monumentteja. Hänenkin joukkonsa oli menettänyt täällä paljon. Kypärän suodattimet pitivät kuoleman hajun ulkopuolella, mutta hän tiesi sen olevan tyrmistyttävä. Taivas paloi. Kaarti toi lisää ilmakuljetteisia vahvistuksia tukemaan hyökkäystä keon sisäosiin aluksilla, jotka näyttivät korkeuksissa jättiläishyönteisiltä. Taistelu kestäisi vielä pitkään.

Astalonin vox ei toiminut, vaan jostain läheltä tuli voimakasta sähkömagneettista häirintää. Hän jatkoi kulkuaan raunioituneilla kaduilla. Kuolleita oli paljon, myös maahanlaskurykmenttien sotilaita, mutta he eivät olleet laseraseiden, automaattien tai räjähteiden surmaamia. Täällä oli ollut työssä arkkivihollisen synkimpiä voimia. Se ei ollut hänelle uusi näky. Astalon oli käynyt sotaa useilla tämän segmentumin alisektoreilla ja myös tämänkaltaisen sodista säälimättömimmän. Hän tiesi että totaalinen planetaarinen tuhoamistehtävä oli tässä tilanteessa ainoa vaihtoehto, mutta elintärkeä infrastruktuuri ei sallinut varsinaista exterminatusta. Arkkivihollinen oli saanut rakentaa joukkojaan ja voimaansa täällä liian kauan, peräti monta kokonaista vuosisataa. Varmasti joukossa oli yhäkin puhdassydämistä väestöä, mutta riskiä ei voinut ottaa. Yksikin pelastettu kansalainen saattoi kantaa sydämessään demonia, ja tappaa evakuoituessaan koko avaruusaluksensa tuhannet miehistönjäsenet, sotilaat ja matkustajat.

Astalon, Apothekarias Astalon Tareon, toinen komppania (tai mitä siitä oli jäljellä), Adeptus Astartes Corvii Sanguis, tunsi demonin läsnäolon poltteena ikiaikaisen panssarin peittämällä ihollaan jo kauan ennen kuin näki sen. Hän ei ollut varsinaisesti psyykikko, mutta kantoi tuntemattomalta geeni-isältään saamassaan perimässä veljiensä epätavallista kykyä tuntea immateriumin ilmentymiä maailmassa. Olentoa ei enää voinut yllättää, joten ainoa vaihtoehto oli rynnäköidä.

Astalon hyökkäsi. Hän näki sähköisen, kipinöivän ilman ympäröivän demonin juostessaan esiin ja ampui välittömästi pistoolinsa lippaan siihen. Se oli ottanut naisen muodon. Sen iho kiilsi epätodellisen valkeana, ja käsivarsista kasvaneet terät olivat pohjattoman mustat. Ajassa, joka kului kymmeneen .75 -kaliiperin laukaukseen, Astalon oli lyöntietäisyydellä ja leikkasi olion kahtia ketjumiekallaan. Sen eteeriset jäänteet kiehuivat ujeltaen immateriumiin.

Astalon odotti valmiina kohtaamaan muiden demoneiden tai niiden ihmisorjien hyökkäyksen, mutta niin ei tapahtunut. Hän seurasi tuntemaansa heikkoa elonmerkkiä ja löysi kaartin vänrikin yhä elossa kadunreunasta. Tämän miehet olivat joka puolella kappaleiksi silvottuina. Ihmeellistä kyllä nuori mies ei ollut hukkunut omaan vereensä, vaan tuijotti kaukaisuuteen shokista vaikeroiden. Astalon tunsi sääliä tätä kaikkensa antanutta Keisarin palvelijaa kohtaan. Upseerin rintapanssari oli halki, univormu verestä tumma, ja hänen elämänsä valui pois jokaisella työläällä henkäyksellä.

Astalon otti nartheciumin esille liikuttuneena ja alkoi yrittää pelastaa sotilasta. Vänrikki taisteli fyysisestä elämästään ankarasti, mutta hänen sielunsa oli riekaleina keon synkissä sisuksissa näkemistään kauhuista.

”Mikä nimesi on, sotilas?” Astalon kysyi. Mies vastasi valtavilla ponnistuksilla:

”Maël… Rladic, Vektan 9....”

"Olen apothekarias Astalon. Oletko aiemmin tavannut Astartes'ta?"

Astalon työskenteli päättäväisesti, mutta kävi selväksi, että parhaista käsillä olleista hoitokeinoista huolimatta demoni oli jo koitunut vänrikki Rladicin kohtaloksi. Hänen heiveröinen ihmisen ruumiinsa oli immateriumin hirvittävän pahuuden turmelema. Synkkä päätös kypsyi apothekariaan mielessä. Hän antaisi urhealle upseerille Keisarin armon, vapauttaen hänen sielunsa kuolleiden ulottuvuuden kauhuista.

”Olit urhoollinen sotilas. Keisarin ikuinen armo olkoon kanssasi aina, vänrikki.” Astalon puheli niin lempeästi kuin hänen kypäränsä salli sen kuuluvan. Rladicin sydämen pysähtyessä hän painoi päänsä keisarin puolesta kaatuneiden rohkeiden kaartilaisten, vähäisten tavallisten miesten kunniaksi.

Astalon Tareon viestitti sijaintinsa kapteenilleen nyt toimineella voxillaan. Kaikesta kokemastaan huolimatta hän kantoi Rladicin ja tämän miesten muistoa mielessään vielä 500 vuotta.

+++


MERKINTÄ: ORDO MALLEUS'IN INKVISITORIAALINEN PUHDISTUSKÄSKY
Arkiston segmentti-indeksi: 77.888.113.999.00.42.39501
Tapahtuma-ajan aikaindeksi: 4954.220-00.997.529-OR-39501
Sigil-luokitus: Primaris-Omega-Astra/Inquisitorialis Vindicta/ Ϛ / PURGATA
{Ohjatkoon Keisarin valo niitä, jotka etsivät ymmärrystä tämän viitekoodin salatuista syvyyksistä.}
Majoitusmestarin valtuutus resurssien ottoon: Ordo Malleuksen inkvisitoriaalinen suurkonklaavi, Segmentum Obscurus.
Inkvisitoriaalinen salausstandardi: [Theeta-Kappa-Omega-Neo-Delta-Exo-Paragon]
Salauksen purkuavain: 44656C74612D417175696C612D4F6D6567612D58656E6974682D5468656574612F393935352D33392D3530312D4F4D2D50555247415441
Kryptografinen sinetti: Malleus Codex Eternuksen taivaallinen sinetti, versio CCXII.M40 (koodattu salaus: [RAJOITETTU])
Astropaattinen transkriptio: [LISÄOHJEET: VAIN INKVISIITTORIKÄYTTÖÖN]
Tapahtuman alasektorin tunnus: Sigma-Orionis-Exordium-Delta-Nexus-Primaris
Navigointikoordinaatit: 88°X/23°K/42°O/09°M galaktisen kierteen suuntaan.
Tiedoston psyykkerisuojausstandardi: Omega-Kappa-Nullis-CCXII.M40/Navigatus Inquisitorialis
Merkinnän keisarillinen päivämäärä: 09.005.291.M41
Inkvisitoriaalinen hyväksyjä: Sanctus Inquisitor HAELION, L., Ordo Malleuksen ylijohdon varaesikuntapäällikkö, Segmentum Obscurus; Solstice Aeternum I; Subsector Penumbra.

MERKINNÄN TEKSTI: Julistetaan Excommunicate Traitoris et Damnatis Memorii, Apotekarias Astalon Tareon, Adeptus Astartes 'Blood Ravens'. Kohdehenkilön ruumis ja arkistot on hävitettävä välittömästi noudattaen vääristymäkontaminaation torjuntaohjetta 399.666.001-13.042.OM-D-992/765.M31. Keisarin viha tulkoon demonisen vitsauksen ylle. Kts. huomautukset.

HUOMAUTUKSIA:
Malleus Edictum Omega-566.M37:n mukaan tämä puhdistuskäsky on valtuutettu 'Blood Ravens'in' ao. harhaoppisten yksilöiden ja ryhmittymien hävittämiseen Segmentum Obscurus'in määrätyillä sektoreilla. Kaikki käytettävissä olevat resurssit, mukaan lukien Astartes-osastot, keisarillisen kaartin rykmentit ja luvitetut xenos-auksiliaarit, on mobilisoitava välittömästi Ordo Malleus -direktiivin mukaisesti.

Käskyn toteuttamatta jättäminen johtaa välittömään pannaan julistukseen ja palvelussuhteen purkamiseen Inkvisitorialin asetuksen mukaisesti. Keisarilliset kirjurit: noudattakaa valppautta.
Keisari suojelee.

Sven Hasselit näköjään kahlattu läpi. Sen verran vahvat vaikuttimet ponkaisivat esiin tekstistä. Korjaa toki jos olen väärässä!

Itse asiassa taidat olla. Mutta kiitoksia vain tästäkin arviosta, pitääpä korjata tyyliä ensi osaan sillä en missään nimessä tahdo tulla rinnastetuksi ko. herran kanssa mitä tulee hengentuotteisiin... Syyn ymmärtänet varmaan itsekin :D Olen kyllä joskus muutama vuosi takaperin yhden tai kaksi kirjaa lukenut mutta tietoisesti en ketään ole mukaillut.

Edit: Eikun aivan, tajusin heti mistä kiikasti kun vain mietin hetken. Vanha. Mietinkin kirjotusvaiheessa että kieltämättä vaikutti tutun kuuloiselta mutta en millään saanut päähäni mistä yhteydestä D: Pitääpä häivyttää äijän lempinimi ensi osasta ja tyytyä sukunimen käyttöön. Pyydän tuhannesti anteeksi kaikilta loukkaantuneilta ja piiskaan itseäni epähienon virheeni johdosta seuraavat 30 päivää ja 30 yötä. Pax.

Ensinnäkin pitää sanoa, että minua ärsyttää suunnattomasti suomalaiset, jotka kirjoittavat ragnarökin "oe" yhdistelmällä. Se että Ö kirjainta ei löydy englannista, ei tarkoita, etteikö sanan oikea kirjoitusasu vaatisi öötä. Tai oikeastaan sitä norjalaisten poikkiviiva-oota, mutta vastaa öötä, eli Ö, ÖÖÖÖÖ!
Ja sitten kysymys, kirjoitetaanko suomessa naiivi kahdella iillä vai "ï" llä?
Thanatos? Oikeasti? Onko sulla tyyppi, jonka nimi on Kuolema? Toinen huomautus nimistä, itse koen varsin ongelmalliseksi lukea tekstiä, jossa ihmisten niminä käytetään muita sanoja, kuten tämä Vanha, jotenkin sitä ei kiinnitä huomioon etukirjaimeen, vaan vain lukee, että vanha jannu. Sen lisäksi olet LeRouxista käyttänyt nimeä LeRoux ja Vanha epämääräisesti jo prologin aikana, joka alkaa vituttamaan, koska paljon nimiä sisältävässä tekstissä pitäisi jotenkin kuitenkin pysytellä yhdessä nimessä. Vanhassa tai LeRouxissa.

Ja sitten tekstiin.
Prologista spottasin outoja pilkkuvirheitä ja jänniä lyhyitä lauseita, jotka pitivät tekstin aivan turhaan hektisenä ja nopeana, tilanne ei sitä kuitenkaan vaatinut, koska kyse oli ihan vain keskusteluista ja rivissä seisomisesta. Hienoa että olet näemmä yrittänyt tehdä jotain kappalejakoa, mutta foorumilla se ei vain toimi kunnolla, joten voisin vaikka valittaa kappaleiden epäselkeydestä, koska suomessa kappalejakoa ei tehdä tyhjällä rivillä, vaan rivinvaihdolla ja koska olet käyttänyt kumpaakin, jotain on mennyt pieleen.

...tilanteessa oli se että MINÄ olin tuon rikollisen...

MINÄ? Käytä painotuksessa mieluummin BBCodea, eli siis paksuunnus tai vielä parempi, kursivointi.

Meidät lähetettiin pian valmistautumaan hyökkäykseen Keisarin siunausten kera.

Onpas outo lause kaikenkaikkiaan. Aivan kuin siihen kuuluisi "lähetettäisiin", eikä lähetettiin... en ymmärrä enkä pystynyt lukemaan lausetta tarttumatta siihen. Ja eikö "strategi" ole strategisti? Vai olenko ollut liikaaa -isti/-ismi keskusteluissa viimeaikoina?
Jokikistä? Jok'ikistä, puuttuva kirjain, korvataan heittomerkillä ja Valkyyri ei ole sana, se on Valkyria suomeksi, äläkä ruve selittämään, että kyse on aivan eri lennokista, kuin se mikä IG:llä on...
Klishee. Minusta oli myös outoa, että joukot menivät ruumaan.. eikö ruumassa kuljeteta tavaroita? En nimittäin itse ole koskaan matkustanut lentokoneen ruumassa vaan matkustamossa...

Katselin huumaantuneena kun minua ilmeisesti minuakin

Nämä pois kanssa.

holoviihdeohjelman toimintasankari

Tästä... ai että ihan holoviihdeohjelman toimintasankari? Ihan PERKELEEN hienosti keksitty. Olenkin aina ollut sitä mieltä, että kyllä siellä Imperiumissakin viihdettä on ja kuitenkin tulevaisuutta, ei mitään saakuli kuvaputkitelkkareitakaan voi löytyä! Hienosti keksitty, tästä pisteet kotiin.
Haluaisin myös muistuttaa, että nykyajan tyyppiset aseet, jotka siis ampuvat jotain konkreettista, eivät ole mitenkään erityisen harvinaisia ja osa IG:n rykmenteistäkin on aseistautunut ihan sellaisilla. Köyhemmillä planeetoilla PDF:t, yksityiset joukot, "projektiili-aseet" (en tiedä miksi niitä oikeasti sanotaan) ovat siis Imperiumissakin ihan yleistä kamaa, joskin vakaasti ovat syrjäytymässä käytännöllisimpien laser-aseiden tieltä. Imperium las-teknologia kuitenkin on mitä on ja sen takia syrjäytyminen on vielä vaiheessa, sillä näitä perinteisiä aseita on helpompi tehdä. Tietenkin jos halusit kuvastaa sitä, että kapinallisilla oli antiikkiset aseet, niin se on asia aivan erikseen, minulle nyt vain tuli sellanen kutina, että kirjoittaja ajattelisi sen asetyypin olevan aina vanhaa... noh... jokatapauksessa.

Kokonaisvaltaisia kommentteja tekstistä? Noh.. näitä on luettu. Ihan oikeasti, eikö 40K:ssa ole mitään mielenkiintoisempaa aihetta kuin nämä saakuli Kaartin epätoivoiset hyökkäykset jotka lopulta päätyvät voittoon? Päähenkilöä myöten kaikki ovat uhrattavissa tarinassa, enkä pitäisi huononakaan vetona tapattaa päähenkilö alkumetreillä, jolloin pääasialliseksi päähenkilöksi asettautuisikin joku muu. Rikkoisi vähän kaavaa.
Teksti oli hieman vaikealukuista ajoittain, edellä mainituista syistä ja koska olen kovasti asennautunut inkvisiittorin asemaan ja varmasti olisin läjäyttänyt LeRouxin esimerkkinä hengiltä. Mieluiten paljain käsin. Toisaalta teksti oli myös melko menevää ja eteni suhteellisen sukkelasti, mikä on tämän tyyppisissä teksteissä plussaa. Huomauttaisin kuitenkin, että sivulauseita käytetään silloin kun ei tapahdu mitään nopeaa.
Päähenkilö? Säälittävä nyssykkä. Tuli vähän oma pikkuseni Tearlach mieleen siitä, mikä on vähän säälittävää... kaippa se siitä kasvaa.
Kokonaisuutena ensimmäiset kaksi osaa eivät olleet täydellisiä pettymyksiä, mutteivät oikeastaan tarjonneetkaan mitään mitä en olisi jo Sotusta lukenut. Ongelmaksi näissä teksteissä on kuitenkin se, että tuskin jaksat kirjoittaa sitä valmiiksi ja se jää muiden keskeneräisten tarinoiden kanssa muhimaan tänne... mikä on muuten todella ärsyttävää.

Eli koitappa kirjottaa tarina sitten loppuun asti. Jos numeroa haluat, annan 6/10, koska ei mitään uutta.

Tuota noin. Nyt tuli paikoin niin vihaista kritiikkiä että ihan hirvittää, vaikka paljon asiaakin kyllä mahtuu mukaan. Alotetaan nyt vaikka LeRoux'n nimestä. Thanatos todella on kreikkalainen etunimi, jostain syystä vain ei kovin yleinen. Seuraaviin osiin olen myös jo korjannut miehen nimeksi kaikkiin kohtiin LeRoux'n, aiemmin mainituista syistä.
Kappalejaon tein alunperin korrektilla tavalla eli sisentämällä mutta foorumilla teksti näytti siten yhdeltä pötköltä joten sorruin tietoisesti tähän ikävään tyylivirheeseen.
Sitten noista kieliasioista. "Ruumaan" en itsekään ollut tyytyväinen mutta en muutakaan ilmaisua (näemmä surkeasta) sanavarastostani keksinyt, eli propsit sulle "matkustamosta". Strategi kuulostaa ainakin omaan korvaan paremmalta. Muutoin hyviä korjauksia, kiitos niistä.

Noihin tekniikka- ja muihin vastaaviin juttuihin en kommentoi mitään koska en fluffia kovin perinpohjaisesti tunne. Muistaakseni ilmaisin kyllä jo prologin postauksessa etten pyrkisi täydellisyyteen sillä saralla, taiteellinen vapaus lienee sallittua? Omissa ajatuksissani tosin Alfa Kentauri ei olekaan mikään kolmannen luokan räkäjärjestelmä joten luulisi sieltä noinkin kehittynyttä tekniikkaa löytyvän yllin kyllin.
Sitten tuo juonipuoli. Kakkososan alkuperäinen versio oli paljon hidastempoisempi ja pidempi eikä se sisältänyt varsinaista taistelukohtausta lainkaan. Jätin sen kuitenkin julkaisematta sillä uskoin lukijoiden kyllästyvän jos vasta kolmannessa osassa jouduttaisiin tulitaisteluun ja kirjoitin tuollaisen korkkaripätkän. Taisi olla kyllä huonoin idea miesmuistiin.

Seuraa vähän spoilereita, varoitus niille jotka jostain kumman syystä tahtovat välttyä paljastuksilta :o

Ilmeisesti luit ajatukseni koskien päähenkilöiden kohtaloa, tulipahan sekin nyt sitten spoilattua. Eipähän toisaalta ainakaan tarvitse kuunnella myöhemmin paskamyrskyä joltakulta siitä että olenkin kopioinut idean suoraan, mitä en siis tehnyt. Olen katsos kirjoittanut tarinalle jo parin osan verran (tätä laadukkaampaa) jatkoa, postasin tämän eilen väsäämäni uuden kakkososan yksinään siksi että voisin siivota rakentavissa haukuissa esilletuotavat ongelmat myöhemmistä pätkistä. Päähenkilöstä vielä sen verran että alun alkaenkin Rladic oli pelkkä vänrikinplanttu, joka todennäköisesti kaatuisi ensimmäisessä kunnon taistelussa.
Mutta niin, osuvia juttuja toit kieltämättä esille. Kiitos ja kumarrus niistä, koitan eliminoida loputkin lapsukset kertomuksesta tuota pikaa.

Larppa kirjoitti: Muistaakseni ilmaisin kyllä jo prologin postauksessa etten pyrkisi täydellisyyteen sillä saralla, taiteellinen vapaus lienee sallittua?

Taiteilijan vapaus. Sillä itsekin tykkään puolustella : D Äläkä suomen kielellä niin hirveästi yritäkään tuohon 40k tekniikan täydellisyyteen, koska... niin no eipä siinä mitään seliteltävää.

Eikä se ollut vihainen arvostelu. Pissulissujen fluffin arvosteluni oli vihainen.
Muistelinkin tuossa että Thanatos olisi etunimi, mutta tarkoittaa myös kuolemaa.. noh ihan miten vain.
Voi olla että luen tulevatkin osat... jos jaksan. On toki ainoa tällainen stoori jota tällä hetkellä luen, että voin hyvinkin lukea jatkon. Ei siis missään nimessä surkea teksti. Olen vain nähnyt näitä ennenkin, mutta katsotaan!

(Voisin myös melkein pyytää vastapalvelusta omasta tekstistäni, mutta ottaen huomioon, että se on jo yli 60 sivuinen, niin annanpa olla. Vilkaise kuitenkin, jos ei muuta tekemistä ole!)

Itse tykkäsin:D Toki tekstissä oli kohtia joissa olisi ollut parempi käyttää jotain toista sanaa. Mutta tykkäsin kuitenkin ja luen kyllä jatko-osatkin mieluusti:D keep it going (y).