Pelastaakseen prinsessan
Lähetetty: Su 04.12.2011 16:34
Heipä hei. Hetkeen en ole tänne mitään rustannut, mutta nyt ajattelin ottaa ja heittää tänne jotain luettavaksi. Tällä novellilla ei ole mitään tekemistä minkään valtakunnan figupelin, eikä edes roolipelin kanssa, mutta kertomus sävytettynä urbaanilla fantasialla pujahtanee sopuisasti tunnelmansa ja aiheidensa puolesta muiden foorumin turinoiden joukkoon. Lisäksi täällä ei tunnu olevan (yhäkään) tunkua tarinoista, joten jokainen uusi kertomus lienee tervetullut. Novelli on siis alunperin kirjoitettu yliopiston kirjoitusviestinnän kurssille tehtävänannolla: "Novelli jossa prinsessa Helena tippuu omenapuusta". Siitä sitten lähdettiin rakentamaan. Lukekaa ja antakaa palautetta - toivottavasti herättää jotain fiiliksiä ja sanottavaa suuntaan tai toiseen. Lisäksi, jos joku oikeasti intoutuu kirjoittamaan risuja ja ruusuja pitemmän kaavan kautta rakentavasti, lupaan tarjota iästä riippuen kahvit tai mallasjuoman Ropeconissa. =)
Pelastaakseen prinsessan
Pimeys tarttui öljymäiseksi lietteeksi bussin ikkunaan, imien itseensä särisevien, keltaisten lamppujen valokeilat. Ne eivät lämmitä yhtään, Helena ajatteli ja antoi päänsä painua vasten kylmää ikkunalasia. Hän sulki silmänsä ja mutristi luomiaan, kunnes näkökenttään ilmestyi tähtiä, jotka ajoivat pois kuvat, jotka saivat kielen tarttumaan kiinni kitalakeen. Bussin moottori hyrisi äänekkäästi ja tärisytti autoa. Auki jäänyt WC:n ovi kolahteli ajoittain, kun bussi vaihtoi kaistaa jäisellä tiellä ja yölähetyksessä joku pui tuntojaan radiossa, joka soi juuri kuuloaistin rajamailla. Bussi oli kai muista matkustajista tyhjä, mietti Helena suljettujen silmiensä takaa, niin vailla ihmisen ääniä koko matka oli ollut, kun kuskikin oli ollut ääneti. Kun jälleen yksi ikuisuus unen ja aistien turtumuksen täyttämän valveen rajamailla oli kulunut, ilmoitti kuski hiljaisella, lakonisella äänellä auton saapuvan Joensuuhun.
Raukeana Helena repi itsensä istumaan sikiöasennosta, johon hän oli vaipunut auton moottorin hyrisevässä tuudituksessa. Hän vilkaisi ikkunaan ja pakotti hetkeksi itsensä katsomaan kuvajaistaan, joka tuijotti takaisin väsyneesti ja lohduttomasti. Viisikymmentäneljä vuotta, kolme aikuista lasta, kauan sitten toiseen asuntoon muuttanut entinen aviomies, kaksi hyvin myynyttä romaania, harmaantuvat kastanjakiharat, ohut iho ja tummat silmänaluset eivät jaksaneet hymyillä hänelle takaisin.
Minun pitää saada nukkua edes yksi yö. Ilman unia.
Kun bussi pysähtyi heikosti valaistulle Joensuun bussiasemalle, nosti kuski Helenan laukun auton kontista ja toivotti ilottomasti hyvää yötä. Iso laukku, pieni nainen, Helena huokasi, vilkutti kuskille vastaukseksi ja lähti laahustamaan kohti keskustaa. Helenalle Joensuu oli liian pitkän bussimatkan päässä Kuopiosta sijaitseva pieni paikka, jonka jäätynyt joki koskineen katkaisi keskeltä ja jonka saaressa lapset kävivät kuuntelemassa Hassisen konetta kesäisin. Muuta se ei oikein ollut, paitsi nyt myös hyytävää pakkasta ja tuulessa tempoilevia lumisia tikareita, jotka kirvelivät kasvoja ja silmiä, kun hän raahasi itseään ja laukkuaan Itäsillan ylitse jouluvalojen valaisemaan keskustaan. Kadut olivat tyhjiä yhdentoista jälkeen illalla ja vain jokunen auto kaartoi torin ympäri tupruttaen lunta ilmaan tien pinnasta. Ainoa silmäpari, joka väsynyttä naista tervehti, oli mekaaninen Joulupukki joka käänteli punaposkista päätään ja vilkutti kadun kulkijoille. Hiljainen kaupunki, ehkä myös hiljainen uni, Helena mietti ja nosti vaivalloisesti matkalaukkunsa yöpaikkansa kynnysrappusia ylös.
Wanhan Jokelan pinttynyt tupakan, oluen ja vanhan puun tuoksu vyöryivät tunkkaisen sisäilman mukana Helenan ylitse, syleillen hänet lämpimäksi. Ravintola-hotelli oli keskellä viikkoa hiljainen, hämärästi valaistu, hiljaisuudessaan unenomainen ja lämmössään ehdottoman kutsuva. Ovesta päin oikealla avautui valkoisten pöytäliinojen ja savuisten peilien koristama sali, joka oli tyhjillään lukuun ottamatta yhtä pöytäseuruetta. Kuusi hyvinvoivan näköistä nuorta aikuista nauroi ja jutteli hyväntuulisina viini- ja absinttilasien täyttämässä pöydässä. Oven paukahtaessa kiinni Helenan perässä he hiljentyivät hetkeksi, nostivat katseensa toisistaan, huomioiden naisen ja palasivat nopeasti keskeytyneen keskustelunsa pariin. Baarin puolella soi Syksyn sävel ja jokunen keski-ikään ehtinyt pöhöttynyt mies osti tiskiltä keksiolutta. Helena kaivoi anorakkinsa taskusta hiljalleen lämpenevillä sormillaan lapun, johon hän oli kirjoittanut nimensä, sekä lyhyen selostuksen siitä, että hänen poikansa oli varannut hänelle puhelimitse huoneen etukäteen. Hän kopautti baaritiskiä ja sai toisella puolella työskentelevän, arvioilta ikäisensä naisen huomion. Helena ojensi lapun ja passinsa naiselle, joka katsoi niitä ensin hölmistyneenä ja hymyili sitten hieman nolostuneesti: "Niin, teillä oli varaus". Helena maksoi tarjoilijan lausuman hinnan, tämän tarkistettua henkilötiedot, otti avaimen ja raahasi laukkunsa väsyneenä portaita ylös toiseen kerrokseen, joka tuntui olevan vaaran laella.
Huone oli yksinkertainen - vaatekaappi, sänky ja yöpöytä, valokatkaisijan alla summeri tarjoilijaa varten, joka ei kaikesta päätellen toiminut. Helena riisui ulkovaatteensa, istuutui narisevalle sängylle ja hieroi väsyneenä silmiään. Ymmärrys siitä, kuinka kauas, vaikeasti ja kenties turhaan hän oli tullut ongelmansa takia melkein itketti. Ajatus siitä, mitä hän oli tekemässä sai hänet pelkäämään mielenterveytensä puolesta yhtä paljon, kuin se, mikä häntä vainosi nyt joka yö.
Kymmenen vuotta. Herra varjele, kymmenen vuotta. Hän oli tippunut kerran, kauan sitten, mutta unissaan hän tippui yhä. Joka yö. Nyt jo kymmenen vuoden ajan. Ja jokainen yö toi lisää muistoja; kirkkaammin, kovemmin, selvemmin, varmemmin, todellisemmin.
******
”Missä sinä olet?”
Se oli nuoren naisen ääni; ahdistunut, epätoivoinen, ehkä myös aavistuksen rukoileva.
”Vapauta minut!”
Ääni kuului sumeana, kuin se olisi tullut jäisen vallin takaa. Outoa, Helena mietti. Kaikkialla oli niin aurinkoista ja lämmintä. Todellisuudessa sinä kauniina loppukesän päivänä 1969 hän ei ollut kuullut naisen ääntä, vaan miehensä huudon, kun hän putosi suuren omenapuun latvasta ja oksat hakkasivat hänen kasvojaan ja hapuilevia käsiään väkivaltaisesti. Tämä oli siis unta, sitä samaa jonka hän oli kokenut lähes joka yö nyt jo kymmenen vuoden ajan. Mikään, ei mikään ollut vapauttanut häntä siitä.
Hän ei muistanut koskaan kiivenneensä puuhun ja se häiritsi häntä. Unikin alkoi aina siitä, että hän tippui. Hitaasti, kiduttavan hitaasti kohti lähestyvää maata, mutta tippui silti. Hän ei muistanut, mitä tumma kaarna tuntui sormien alla, eikä miltä tuntui tukea jalka körmyistä oksaa vasten. Ei, ainoastaan tippuminen. Sanoivat, että hän oli menettänyt muistinsa tärähdyksessä.
Maa lähestyi.
Helena huusi, yritti tarrata johonkin, mihin tahansa. Hän huusi kauhusta, mutta ei tippumisen pelosta, vaan syntymisen kauhusta. Helena ei osannut selittää tunnetta, mutta hän tiesi, että sinä hetkenä, niiden hetkien aikana, kun kova maa lähestyi ja kirkkaanpunaiset omenat muuttuivat pienemmiksi, jokin hänessä muuttui – syntyi uudestaan.
Koko keho värisi. Helena maistoi veren suussaan ja kuivan ruohon ja jotain tahmaista päänsä takana. Kipua ei ollut, vain tärinä. Pää ei kääntynyt, tai sitten hän ei uskaltanut kääntää sitä. Huolesta huutavan miehen askeleet lähestyivät, mutta niihin Helena ei kiinnittänyt huomiota. Hänen katseensa oli lukkiutunut pihan ainoan, suuren omenapuun oksiin ja kaikkeen siihen, mitä sen latvoissa oli. Puu oli kasvanut taivaisiin saakka. Sen lehdet olivat muuttuneet tähtitaivaan kirkkaiksi jalokiviksi ja taivas sen oksien ympäriltä oli tummennut. Ja korkeimmalla puun latvustossa, kaikkien pilvien yläpuolella oli metsäinen polku, jota tähdet reunustivat, ja tuon polun päässä oli suuri, vanha linna. Ja linnan sisältä, Helena tiesi hyvin, hänen peräänsä huusi nainen, joka ei ollut jättänyt häntä rauhaan kymmeneen vuoteen.
Kun Helena aamulla puki päälleen ja katsoi väsyneenä ulos raskaiden verhojen välistä hämärään aamuun, jonka horisontista valju harmaus hiljalleen alkoi valua pitkin taivaan kupolia, hän kopautti ikkunalasia kynsillään.Vanha lasi helisi kehyksissään ja Helenasta sen ääni kuulosti kuin aamutähti taivaalla olisi laulanut hänelle. Tämä saa luvan auttaa, hän ajatteli turrasti. Sitten olen tehnyt kaikkeni.
******
Aamun harmaus muuttui pakkasenvaaleaksi hitaasti ja kiireettömästi. Kai juuri siksi valkenevan aamun läpi töihin kiirehtivien nopeasti askeltavien ihmisten massa torin edessä näytti niin luonnottomalta. Ihmisenkin pitäisi nukkua talviunta, Helena mietti ja antoi kuuman kahvikupin sisällön lämmittää sisuksiaan. Kahvila oli pieni ja viihtyisä; sisustettu pienin pyörein pöydin ja kynttilöin – nimeltään Café Helena. Heidän valitsemansa paikka, Helena mietti ja hymähti omille ennakkoluuloilleen niitä ihmisiä kohtaan, jotka tulisi pian tapaamaan. Minähän se olin, joka otti heihin yhteyttä. Minä tässä se hullu olen.
Kun sitten kaksi nuorta miestä, toisissa kymmenissään kumpikin, astui sisään kahvilaan ja kiinnitti katseensa häneen, tunsi Helena käsiensä hikoavan. Samat pojat, jotka istuivat eilen ravintolan salissa, hän mietti ja nielaisi syvään, pakottaen itsensä hymyilemään lempeästi miehille, jotka astelivat hänen pöytäänsä. Helena katsoi heitä silmiin ja kumpikin mies tuijotti takaisin. Silmät, ne olivat luonnottomat. Ei niissä ollut ensimmäisellä vilkaisulla mitään outoa, mutta toinen, pitempi katsaus vei suoraan niiden sisään, pohjattomuuteen, jollaista ihmisten silmissä ei ollut.
Miehistä lyhyempi oli hoikka ja pukeutunut villaiseen, mustaan talvitakkiin ja hän puhalteli lapasiinsa lämpimikseen istuutuessaan Helenan pöytään. Pipoa hänellä ei ollut ja hänen lyhyet, tummanruskeat hiuksensa olivat jääkiteiden peittämät. Poskipäät olivat korkealla ja vaikka hän hymyili välittömän lämpimästi, hänen uurtuneet kasvonpiirteensä ja ajamaton sänki loivat kuvan jostain luontaantyöntävästä ja kovasta. Miehistä korkeampi oli vahvan ja rotevan oloinen, vaaleat hiukset oli ajeltu vain parin sentin pituisiksi ja hänen kasvoillaan oli määrätietoinen, päättäväinen ilme. Siniset silmät olivat kuin kaksi jäätynyttä allasta, jotka hyytivät katseellaan Helenan sielua.
Miehistä lyhyempi laski kantamansa olkalaukun pöydän viereen, otti lapasen kädestään ja ojensi kättään Helenalle: ”Hyvää huomenta rouva Lahtela”. Ääni oli kirkas, mutta jotenkin ohut. Helena tarttui miehen käteen ja tunsi sen kylmyyden. ”Mikael Jäger, tässä on Johannes Kuosmanen”, mies sanoi ja viittasi vasemmalla kädellä toveriinsa, joka hymähti. Helena nyökkäsi molemmille ja hymyili. ”Olen pahoillani ettei kumpikaan meistä osaa viittomakieltä...” Johannes aloitti, mutta jätti lauseensa kesken Helenan ottaessa käsilaukustaan lehtiön ja lyijytäytekynän. ”Niin, juuri niin”, Johannes hymähti.
Miehet tilasivat juomansa ja istuutuivat pöytään. Seurasi hetken hiljaisuus, jonka aikana Mikael kaivoi laukustaan mustan kansion ja Helena kirjoitti muistioonsa lyhyen tekstin, ojentaen sen sitten Johannekselle. Mies luki viestin ja hymyili: ”Kyllä, he muutkin olivat uneksijoita, mutta vain me kaksi ehdimme avuksenne. Sen pitäisi olla hyvinkin tarpeeksi.
Mikael avasi kansionsa ja Helena näki, että päällimmäisenä lehtenä oli konekirjoitettu kirje, jonka hän oli alunperin lähettänyt kahdelle uneksijoiksi itseään kutsuneelle miehelle nähtyään näiden ilmoituksen Savon Sanomissa lähes kuukausi takaperin. Kirjeeseen hän oli selostanut ongelmansa ja kaiken mitä ajatteli sen takana olevan ja siihen liittyvän niin tarkasti kuin oli vain kyennyt. Kirjeeseen oli tehty alleviivauksia erivärisillä puuvärikynillä.
Mikael risti kätensä pöydälle, räpäytti silmiään ja veti syvään henkeä: ”Rouva Lahtela, en tahdo tuhlata aikaanne enkä sen paremmin omaammekaan, joten sanon suoraan mistä luulen olevan kysymys ja te sanotte, tahdotteko meidän auttavan teitä. Onko näin hyvä?”
Helena nyökkäsi.
”Mainiota. Oletteko koskaan kuulleet Satumaasta?” Mikael kysyi. Helena nielaisi, hän tiesi, että tämä tulisi pitämään sisällään jotain tällaista. Hän nuolaisi huuliaan ja pyöritteli kynää kädessään, lopulta kirjoittaen muistioonsa: ”Mitä tahdotte maksuksi tästä?” Johannes luki viestin ja naurahti kumeasti. ”Muisto toisesta suudelmastanne miehen kanssa lienee sopiva palkkio tällaisesta”, mies sanoi ja hänen silmissään oli pilke, jota Helena ei ymmärtänyt ja josta hän ei pitänyt.
Olen tullut jo tänne saakka, Helena mietti. Ja joka yö...
Hän kirjoitti muistion uudelle sivulle: ”Olen mukana” ja alle ”Mikä on Satumaa?”
Mikael luki lapun ja hymähti: ”Te olette erinomaisen viisas nainen. Satumaa on paikka unen tuolla puolen. Se on maa jonne kaikki unet katoavat kun ne on uneksittu ja jossa ne jatkavat omaa elämäänsä. Se on paikka jonne kadonneet lelut ja muistot menevät ja josta kaikki kauneus, kauheus ja suuret tunteet, joihin ihmiset kykenevät on peräisin. Se on unen väen; keijujen koti ja paikka joka ei kaikessa kauneudessaan ole ihmistä varten. Lyhyesti se on eräänlainen kauniisti kieroutunut Platonin ideamaaima.”
Mikael siemaisi kahviaan ja katsoi kysyvästi Helenaa, joka viittoi tätä kädellään jatkamaan.
”Ennen portteja unen muurin lävitse Satumaahan oli paljon ja ihmiset tunsivat niistä monia. Sittemmin niistä suurin osa on kadonnut. Kuitenkin, jotkut ihmiset uneksivat syvemmin ja vahvemmin kuin toiset ja heille tuon muurin läpäiseminen on helpompaa kuin toisille”, Mikael sanoi ja piti tauon tuijottaen Helenaa suoraan silmiin. ”Titenkin, tyhjyyteen tuijottaessa tyhjyys tuijottaa myös takaisin. Jokin unelma, ajatus, muisto tai tunne joka on saanut Satumaassa tietoisuuden vainoaa teitä”.
”Mikä se on?” Helena kirjoitti. Mikael kaivoi kansiostaan valokuvan ja sysäsi sen Helenan eteen. Helenan sydäntä kylmi. Valokuvassa seisoi pajukkoisen tiheikön keskellä omenapuu – sama omenapuu, joka oli kasvanut hänen ja hänen miehensä omakotitalon pihassa. Sama puu, josta hän oli tippunut ja joka oksaa myöten sama puu, jonka hänen miehensä oli kaatanut monta pitkää vuotta sitten.
”Onko tämä se puu, josta tipuitte?” Johannes kysyi. Helena nyökkäsi. Mies rykäisi tietäväisesti ja vastasi: ”Tämä on Neidonpuu. Se on portti Satumaahan ja linnaan, jossa Peikko vartijoi prinsessaa, jonka se on ryöstänyt. Linna on ollut tuon puun latvustossa ajasta aikaan ja tulee aina olemaan, kunnes joku prinsessan vapauttaa. Tarina prinsessasta hirviön vankina on vanha ja niin on unelmakin josta se on syntynyt. Ikävä kyllä Peikko on ollut älykäs hirviö ja sulkenut portin niin, että vain uneksija, joka on kerran jo unelmoinut prinsessasta, voi avata portin.”
”Oletteko te uneksineet hänestä?” Mikael kysyi hiljaa, lähes kuin kahvilan tummissa nurkissa olisi voinut lymytä jättimäinen Peikko, joka olisi saattanut kuulla heidän puheensa.
Helenaa kylmi. Ei siksi, että hän olisi uskonut miesten valehtelevan, vaan siksi että hän huomasi uskovansa kaikki heidän sanansa. Hän tiesi itse sydämessään, että jokin – tuo nainen, prinsessa, oli kutsunut häntä, ja että jotenkin tällä kaikella olisi paljon tekemistä sen kanssa, miksi ikinä hän olikaan kiivennyt omenapuuhun ensimmäisen kerran.
Jos matkaan tätä tietä eteenpäin, saatan menettää itseni. Minun pitäisi lähteä.
”Tahtooko hän että pelastatte hänet?” Johannes kysyi. Helena nyökkäsi hitaasti ja kirjoitti muistioon: ”Pitäisikö minun?”
Johannes nojautui tuolissaan taaksepäin ja sulki hetkeksi silmänsä. Mikael huokasi ja hymyili surullisesti. ”Ei, ei pitäisi. Se paikka ei ole ihmisiä varten. Kaikki sen olemuksesta sen asukkaisiin on unta ja unelmia ja harva uni tai unelma on juuri sitä, miltä ensimmäisellä vilkaisulla näyttää”, hän sanoi. ”Parasta olisi, että yrittäisitte vain kestää hänen kutsunsa”, Johannes huokasi.
saakuli onnenonkijat. Minä luotin teihin jo hetken.
”Mutta koska se ei päästä teistä koskaan irti ja te suostuitte siihen, mitä pyydämme maksuksi, me autamme teitä”, Mikael sanoi katsellen kahvikuppiinsa poissaolevasti, pyöritellen lusikkaa laiskasti, niin että se kilisi reunoja vasten. ”Haluatteko te pelastaa prinsessan?” Johannes kysyi.
Helena pudisti päätään turhautuneena. Hänen ei tarvinnut miettiä tätä hetkeäkään, ei sen jälkeen kun kylmä, jäätynyt omenapuu makasi kahvikupin vieressä, keskellä lumista tiheikköä. ”Haluan”, Helena kirjoitti paperiin ja pakotti ajatukset pojistaan, työstään ja kodistaan pois mielestään.
Tämä on absurdia, kuin unta. Olen herännyt vain unesta uneen.
Mikael hieroi silmiään ja kulautti loput kahvistaan alas. ”Meidän lienee turha odottaa liian pitkään, tai muutatte vain mielenne. Onko teillä talvisaappaita mukana?” Helena nosti toista kulmaansa kysyvästi ja pudisti päätään.
”Ei hätää, vaimollani pitäisi olla. Kelpaako 36?”
Helena nyökkäsi.
”Mainiota. Haemme teidät kello neljätoista hotellilta. Sopiiko?”
Helena nyökkäsi uudelleen. Miehet nousivat pöydästä, kiittivät tiskin takana pirtelöä sekoittavaa tarjoilijaa ja kävelivät ulos. Helena pyöritteli lusikkaa kupissa, eikä uskaltanut tuntea mitään, eikä juuri edes ajatella. Parempi käydä ostamassa lämpimämmät lapaset, Helena mietti, sillä muuten hän olisi saattanut miettiä, tahtoiko hän todella avata ovea, josta oli kulkemassa.
******
Ford Escort oli sisältä juuri niin likainen miltä se näytti ulkoakin päin. Helena oli yllättynyt, että romu kaiken kaikkiaan edes kulki. Sen vihreässä kuoressa oli enemmän ruostetta, kuin maalia, sen etulasissa oli jättimäinen railo ja käynnistyessään se päästi äänen, joka muistutti vastenmielisen paljon jonkin eläimen kuolonkorahdusta. Lattia oli täynnä kuolleita, kuivuneita lehtiä.
He ajoivat keskustasta koilliseen joen vierustaa pitkin kymmenisen minuuttia, jonkin kaupunginosan lävitse, jonka nimen Johannes mainitsi, mutta joka ei jäänyt Helenan turtaan mieleen. Saappaat jalassa puristivat vähän ja radiossa soi YLE:n klassinen. He saapuivat uudemmalle asuinalueelle, jossa siellä täällä oli vastarakennettuja, uudentuoksuisia omakotitaloja, mutta josta suurin osa oli vanhan joenpohjan päälle kasvanutta runsasta pajutiheikköä, jollaista Helena oli nähnyt valokuvassa. He pysäköivät auton vähän ajetun talvitien varteen lähelle jokea ja nousivat ulos pajukon reunaan maailmaan, josta värit ja valo alkoivat taas hiljalleen hävitä iltapäivän edetessä.
”Oletko valmis tähän?” Mikael kysyi. Hänen äänessään ei ollut huolta. Helena vain katsoi häntä silmiin.
”Selvä. Pysyt vain lähellämme niin kaikki käy hyvin. Tämän pitäisi viedä vain hetken ja sinun täytyy ainoastaan avata portti.”
He kävelivät harmaiden pajujen välistä lähes polviin saakka ulottuvassa hangessa. Mikael liikkui edessä, puikkelehtien joka suuntaan harottavien oksien välistä, ylitse ja alitse, tähyten koko ajan jonnekin kauas eteen. Helena kulki hänen takanaan ja tunsi, kuinka kylmä märkä levisi nopeasti ylös hänen toppahousujaan pitkin. Kaunita, seesteistä, hän ajatteli. Kun tämä on ohitse, tahdon uneksia tällaisesta paikasta. Levollinen lumi ja harmaan taivaan yli kaareutuvat oksat.
Omenapuu oli maastoutunut ympäristöönsä hyvin. Se tuli vastaan parin minuutin tarpomisen jälkeen ja se oli yltäpäältä lumessa pajujen keskellä. Ei sitä olisi tunnistanut omenapuuksi, jollei olisi tiennyt. Helena kuitenkin tunnisti sen hyvin. Lyhyt, ei paljon korkeimpia pajuja suurempi puu, jonka oksat olivat kuitenkin vahvat ja kiipeämiselle otolliset. Jokainen oksa oli paikallaan. Vain lehdet ja omenat puuttuivat. Johannes viittasi päällään puuhun päin: ”Te ensin rouva hyvä”. Helena nuolaisi kylmäviä huuliaan ja alkoi kiivetä.
Ensin käsi oksalle, sitten jalka. Tukevasti kiinni rungosta. Jalka toiselle oksalle. Hyvä, näin ja eteenpäin. Puu ei loppunut, uusi oksa ilmestyi aina seuraavan jälkeen ja maailma muuttui tumman rungon ympärillä rahisevaksi kaarnan ja lumen tapetiksi. Helena ei uskalanut katsoa alas, eikä vilkaistakkaan ylös, hän vain kiipesi. Ainoa kosketus todellisuuteen, joka rikkoi hiljaisuuden oli miesten ähinä ja murina, joka nousi jostain alempaa Helenan korviin – ja ymmärrys.
Se iski, kun hän tarttui jälleen yhteen oksaan ja painoi kehonsa vasten puun kyhmyistä runkoa. Tunteiden aalto: pelko, ahdistus, ymmärrys ja lopulta päättäväisyys vyöryivät myrskynä hänen lävitseen. Ulospäin ei näkynyt mitään, vain yksi kyynel hiipi hänen poskelleen ja jäätyi siihen.
Minun ei olisi koskaan pitänyt tulla tänne. Minä en koskaan kiivennyt tässä puussa. En koskaan kiivennyt...
Mutta minä lopetan piinan tänään.
”Hoi”, kuului huuto alhaalta. Helena uskaltautui katsomaan alas. Maata ei näkynyt, ainoastaan oksia ja harmaus, joka oli kenties pilviä tai lunta. ”Katso oikealle”, Johannes sanoi. Helena katsoi. Hänen edessään avautui metsäinen talvitie – tallattu monta kertaa niin, ettei siitä saanut selvää, mitkä olennot siinä olivat menneet. Sen molemmin puolin kasvoi jäätyneitä, lumen peitossa olevia tammipuita ja taivaalla loisti niin täyteläinen ja kirkas tähtien meri, että se valaisi tien ja metsän, kuin päivänvalo. Helena irrottautui varovasti rungosta ja astui tielle.
Talven tuoksu oli rikas täällä ja vaikka pakasti kirpeästi, ei kylmyys ollut sellaista luihin ja ytimiin ylettävää hallaa, joka pysäyttää kehon ja mielen. Unen kauneus, tuoksut ja tunne levisivät hänen sisälleen, eikä Helena enää kyennyt pidättelemään kyyneleitään, jotka virtasivat vuolaina hänen kasvoilleen. Tuuli lauloi puissa ja loputtomat lapsuuden muistot talviöiden kauneudesta kuiskivat varjoissa. Ensimmäistä kertaa moneen aikaan Helena tunsi rauhan sisällään ja tiesi mitä tehdä.
”Se on kaunis, eikö vain”. Ääni oli heleä ja epäinhimmillinen. Siinä oli jotain tuttua, mutta Helena ei osannut sanoa mitä, ennen kuin kääntyi. Hänen takanaan eivät seisseet Mikeal ja Johannes, tai eivät ainakaan sellaisina, kuin Helena oli heidät nähnyt puun alla. Mikael, jonka Helena tunnisti vain syvistä, tummista silmistä oli kasvanut. Kuin lasinen lintu, Helena mietti ihmeissään. Mikaelin hoikka varsi, lähes läpikuultava, oli verhottu mustiin, samettisiin vaatteisiin ja vihreään, lehdistä kudottuun haarniskaan ja viittaan. Hänen ihonsa oli lumivalkoinen ja vailla virheitä. Miehen hiukset olivat pitkät ja kuin kudotut hopeisesta kuun valosta ja pitkät, suipot korvat kehystivät kauniita kasvoja, johon upotetut pikimustat silmät olivat vailla pupilleja ja iiristä.
Kädessään olento kantoi miekkaa, joka herätti Helenassa tunteita kaikesta mikä on rumaa, pahaa ja sielua pelottavaa. Miekan kahvassa ja väistimen kummassakin päässä oli pukin pää, jonka suu oli auki, kuin huutaen kauhusta. Ja terä, jota Helenaa puistatti katsoa oli tummaa, lähes mustaa metallia, joka näytti verestä tahmaiselta. Yksi ainoa riimu, jollaista Helena ei ollut koskaan nähnyt, hohti himmeästi verenpunaista valoa.
Miehistä toinen, Johannes, oli rauhoittavampi, komea näky.
Lastenhuoneen satukirjojen ritari, joka on totta.
Johanneksen hiukset olivat pitkät ja vaaleat aallot, jotka laskeutuivat hänen leveille hartioilleen. Hänen kasvonsa olivat ylväät ja kuninkaalliset, mutta eivät julmat, kuten Mikaelin. Hopeinen ja kultainen haarniska ympäröi hänen lihaksikasta kehoaan ja karmiininpunainen viittaa lepäsi kauniisti laskostettuna hänen olkapäiltään. Vyöllään hänellä roikkui hohtavassa huotrassa kauniisti taottu miekka, jonka pommeli oli leijonan kultainen pää.
”Puhukaa neito, täällä osaatte tehdä sen, jos unelmoitte niin”, ritari sanoi.
Se oli helppoa, lähes liian helppoa. Yli kahteenkymmeneen vuoteen Helena ei ollut osannut muodostaa äännettäkään, mutta tässä hetkessä, kuin hän ei olisi koskaan tippunut puusta ja menettänyt puhettaan, hän puhkesi sanoihin. Mutta sanat olivat kuin unessa lausuttuja. Kuin ihminen, joka uneksii lentävänsä kokee lentämisen, niin Helenakin koki puhumisen; hän tunsi sen, millaiselta uneksi puhumisen tuntuvan.
”Te olette unen olentoja”, hän totesi ja kuunteli, kuinka kauniilta hänen oma äänensä kuulostikaan. Oliko se todella ollut näin kaunis?
”Niin, niin olemme”, Johannes myönsi. ”Me olemme uneksijoita, olemassa niin Satumaassa, kuin maailmassa puun allakin. Me vartioimme viimeisiä portteja”, Mikael sanoi.
Helena nyökkäsi. Hänellä ei ollut syytä, eikä halua tietää enenpää. Hän ei välittänyt.
He kulkivat tyhjää talvitietä pitkin ja Helenasta tuntui, että suuri, tumma linna ilmestyi heidän eteensä tyhjästä, koska he etsivät sitä. Sisältä, syvältä tummien muurien takaa kuului eläimellinen kuorsaus, joka ei saattanut olla mikään muu, kuin Peikko. Kaksi keijua Helenan takana vaihtoivat katseita.
Luminen metsä tien kummallakin puolella oli raivattu pois linnan edestä. Se oli suuri unen linnoitus, rakennettu mustasta marmorista ja sen jokaisessa ikkunassa oli kalterit. Helenaa oksetti ja kaikki kauhu ja lukituksi tulemisen, unohduksen pelko, josta linna oli rakennettu, sai hänet tärisemään pelosta. Mikael kosketti hänen selkäänsä ja olennon kosketus oli kuin lumisten oksien raapaisu. ”Ei hätää neito, kanssamme olet turvassa”, hän sanoi. Helena pakotti itsensä hymyilemään takaisin: ”Kiitos”. Hänen oli pidettävä itsensä kasassa. Hänen oli pakko.
He pysähtyivät avonaisen portin eteen, joka johti linnan pihalle ja joka oli varjojen täyttämä. Sisältä kuuluva matala murina sai heidät pysähtymään. Johannes veti Helenan taakseen ja molemmat miehet veivät aseensa eteensä valmiina ottamaan vastaan, mitä ikinä portista saapuikaan. Läsähtävät askelet, tassujen painuessa lunta vasten kulkivat kumeasti kaariholvin muotoisesta porttikäytävästä sen edellä ja Helena tiesi surullisena, mikä heitä saapui ottamaan vastaan.
Susi oli suuri, suurempi kuin mikään todellinen susi. Se oli kolme metriä suuntaansa ja sen lihaksikasta kehoa peitti harmaa turkki, johon oli tarttunut pakkaslumen hiutaleita. Sen suuret silmät olivat kultaiset ja hampaat kuolasta kiiltävän valkoiset. Se köyristi niskakarvansa ja murisi matalalla eläimellisellä äänellä, katsoen suoraan kahden unen väen ohitse Helenaa: ”Sinä et saa käydä tästä”. Helena nielaisi, eikä sanonut mitään. ”Minä olen vannonut valan ja vala minun tulee pitää”, susi jatkoi.
Mikael naurahti huvittuneena ja astui suden eteen. ”Tunnetko tämän miekan peto? Toki tunnet, sillä Satumaassa ei ole ketään kuka ei olisi kuullut siitä. Astu nyt sivuun, niin saat pitää turkkisi, jollet tahdo, että maksat valasi kauheimmalla kohtalolla, joka unen mailta löytyy”, keiju sanoi ja nauroi. Oli, kuin miekka olisi nauranut hänen kanssaan.
Helena puristi kätensä nyrkkiin ja jollei hän olisi pukeutunut lapasiin, olisi hän työntänyt kyntensä syvälle kämmenlihaansa.
Mene pois! Pakene! Hän tahtoi sanoa sudelle, mutta tiesi ettei voinut.
Susi haukkui Mikaelille ja murisi: ”Toki tunnen Kullervon surman, Ukonmiekan ja tunnen myös sen uuden kantajan. Mitä teet täällä Alfheimin kuninkaan surmaaja, unten turma? Näiltä mailta et löydä mitään pahempaa, kuin kalpasi ja sen kantajan”.
”Päiväsi ovat luetut rakki”, Mikael sähähti ja ponnisti itsensä juoksuun sutta päin. Susi katsahti Helenaan, vain hetken, mutta katsahti silti ja jokin sen silmissä kertoi syvästä surusta. Helena avasi suunsa ja otti askeleen eteenpäin, mutta Johannes veti hänet takaisin. ”Ole aloillasi neito, Mikael tietää mitä tekee”, ritari kuiskasi.
Susi hyppäsi kita avoinna päin keijua, joka väisti hyökkäyksen niin nopeasti, ettei Helena ehtinyt ymmärtää miehen liikkuneen. Suden koura tavoitteli keijua vasemmalta, sitten oikealta, mutta jättimäiset kynnet jäivät aina siihen, missä Mikael oli hetki sitten ollut. Nauraen keiju tanssi pois kidan ja kourien tieltä kuin tuulen pyörre.
Hän ei edes yritä iskeä takaisin, Helena ymmärsi. Jotenkin, hän tunsi suunnatonta inhoa kuunhopeista olentoa ja tämän miekkaa kohtaan.
Susi louskautti kitansa Mikaelin edestä ja mies otti askeleen taaksepäin, pyörähtäen päkiänsä varassa, mutta liian hitaasti, ja suden koura levitti punaisen kukan Mikealin reiteen ja lumeen. Epäuskoisena keiju katsoi petoa. ”Sinä viilsit minua”, hän sähähti. Susi murahti ja valmistautui uuteen hyppyyn. Silloin Mikael otti kaksi nopeaa askelta eteenpäin, nopeammin kuin silmä ehti seurata ja ennen kuin susi sai itsensä ilmaan, leikkasi Ukonmiekka ilmassa ujeltaen pedon pään irti yhdellä ainoalla iskulla, värjäten lumen ja osan Mikaelin hiuksista tummalla punallaan.
Olen pahoillani, niin pahoillani, Helena olisi tahtonut sanoa, mutta hänen suunsa oli kuiva.
”Nyt näet neito, ettei tämä ole vain kauneuden paratiisi”, Mikael sanoi huohottaen. Ukonmiekan, yhä verisen, hän laittoi huotraansa ja linkutti Helenan ja Johanneksen luo. ”Tahdon minä jatkaa”, Helena kuiskasi. ”Olen antanut jo paljon päästäkseni tänne saakka.”
Johannes nyökkäsi. ”Kulkekaa välissämme neito. Peikko odottaa meitä sisällä ja jos se ei ole kuuro, on se herännyt äskeiseen kalskeeseen”, ritari sanoi ja asettui kulkemaan ensimmäisenä sisään varjoisasta portista mustasta kivestä rakennettuun linnaan. Helena kulki hänen perässään ja linkuttaen, aavistuksen huohottaen Mikael kulki viimeisenä, valkeat kasvot kivusta irvistäen. Helena kulki sisään portista, otti lapasen vasemmasta kädestään ja antoi sormiensa hipaista portin edessä makaavan suden ruhoa. Se oli yhä lämmin, muistoista kudottu.
******
Kun he kävelivät mustien, korkeiden muurien lävitse, kaikkialla oli hiljaista ja tyhjää. Linnanpihalla, jota muurit reunustivat, vain pystyyn kuolleet, jäätyneet koristekirsikkapuut tervehtivät heitä tykkylumen peittämän yönmustan kivetyksen keskeltä. Heidän askeleensa kaikuivat kiveä vasten ja tunne siitä, että heitä seurattiin sai Helenan sydämen hakkaaman vasten rintalastaa ja kädet kylmän hien peittoon, vaikka hän koettikin jättää tunteen huomiotta. Myös Mikael ja Johannes tunsivat hiljaisuuden vainoavan painon hartioillaan ja molemmat puristivat aseitaan kädet jännittyneinä.
Tämä paikka tekee sen, Helena mietti, äkkiä entistä surullisempana. Vaikka vaaraa ei olisi, tässä paikassa sielu ei koskaan voi levätä. Tämä on uni jäädä lukituksi vaatekaappiin ja tulla unohdetuksi ullakolle, jonne ei koskaan olisi saanut mennä, Helena mietti ja tunsi henkeään ahdistavan.
Ja minä olen osa sitä, alusta loppuun.
”Neito”.
Helena kääntyi. Mikael käveli aavistuksen ontuen, mutta kipu ei enää paistanut hänen kasvoiltaan.
”Olet loukannut itsesi”, Helena sanoi, kun ei muutakaan osannut. Hopeahiuksinen keiju teki hänen olonsa lähes vain entistäkin sietämättömämmäksi, aivan kuin miehessä olisi vaaninut vaara, joka hänen olisi pitänyt nähdä, mutta jota hän ei tässä hetkessä ymmärtänyt. Keiju hymyili vinoa hymyään kuivasti ja kaivoi pienen, jalokivin koristellun tikarin viittansa kätköistä. ”Se on vain naarmu. Ottakaa tämä, sen varalle että epäonnistumme teitä suojelemaan”, Mikael sanoi ja ojensi kauniin tikarin Helenalle. Kuin höyhen, Helena mietti, niin kevyt pieni terä oli. Hän laittoi sen anorakkinsa taskuun.
Linnanpiha ei ollut suuri, mutta matka suuren, tumman, usvaisesta lasista rakennetun tornin luo pihan keskelle tuntui kestävän ikuisuuden ja jokainen heidän askeleensa tuntui hitaalta ja raskaalta. Tornin ovi, lasia sekin, oli avoinna ja sisältä kajasti kylmä, vihreä kajo. Johannes pysähtyi, suuteli miekkansa terää ja lausui hiljaa jotain, mitä Helena ei kuullut, mutta mikä olisi hyvin voinut olla rukous. Mikael veti Ukonmiekan huotrastaan. Se ulvoi korviaviiltävästi tullessaan ulos tupesta.
Minä en ole ostanut vielä kaikkia joululahjoja, Helena ymmärsi äkkiä. Hän tunsi silmiensä kostuvan ja hengityksensä tihenevän, mutta pakotti kyyneleet pysymään loitolla.
Kun tämä on ohitse, muisto tästä haipuu, kuin painajainen aamupäivään ja kaikki mitä tässä hirveässä paikassa tapahtuu, on vain unta.
He astuivat sisään.
Sali oli suuri ja pyöreä, koko tornin levyinen. Sairalloisen vihreä valo, jota tornin lasiset seinät heijastivat, paloi kahtena suurena soihtuna kivisen valtaistuimen molemmin puolin, jolla jättimäinen Peikko istui ja odotti. Se oli suuri olento ja ruma. Kolme metriä korkea lihaksikas ruho oli päällystetty paksulla, rapistuvaa soraa muistuttavalla harmaalla iholla. Vaatteita sillä ei ollut. Pitkät, mustat rasvaiset hiukset kehystivät sen rujoja kasvoja, kahta pientä keltaista silmää, kivenlohkaretta muistuttavaa nenää ja jättimäistä kitaa, josta puski ulos kaksi torahammasta. Sylissään olento piti suurta lihanuijaa muistuttavaa asetta, joka oli verestä punainen. Peikon haju oli oksettava – kuten myös ruumiiden jotka lepäsivät kasassa sen jaloissa.
Lasten ruumiita, Helena tiesi ja voi pahoin. Kymmeniä eritasoisen hajoamisen tilassa olevia eri ikäisten ihmislasten ruumiita, joiden sormien tilalle oli ommeltu pitkät veitset, makasi groteskisti päällekkäin Peikon valtaistuimen juurella. Yksikään ei voinut olla kahtatoista vanhempi. Lapsia, jotka menivät ullakolle, jonne ei koskaan olisi pitänyt mennä. Ja lasten seassa istui nuori kaunis nainen pukeutuneena kauan sitten ostettuun kesäleninkiin, kytkettynä nahaisilla remmeillä lattiaan iskettyihin kettinkeihin. Prinsessa.
Sekä Peikko, että Prinsessa tuijottivat Helenaa.
Peikon irvokas naama levisi hitaasti hymyyn ja se nauroi rahisevaa, kumeaa naurua, joka kaikui lasisen tornin seinistä. ”Miksi palasit takaisin, tyttö hyvä? Vastahan lähdit. Vannotit rakkaan rakkiystäväsikin estämään sinua käymästä tänne takaisin. Sanoit, että mieluummin kuolisit. Vai eikö kuolevaisen elämä maittanut?” Peikko sanoi ja kun se hymyili, kuola valui tiristen alas pitkin sen likaisia poskia. ”Kuinka vain, minä pidän enemmän uudesta leikkikalustani.Hänen unensa houkuttelevat tänne paljon enemmän lapsia, paljon enemmän ruokaa”, olento jatkoi.
Helenan sydän hakkasi niin, että hän pelkäsi sen räjähtävän. Hän nielaisi ja taisteli pitääkseen itsensä kasassa.
Minä juoksin, kompastuin puun reunalla ja putosin. Niin siinä kävi. Tahdoin pois nopeasti, ennen kuin tuo hirviö, tai hän ehtisivät muuttaa mielensä.
Prinsessa tuijotti Helenaa. Hänen katseensa oli aneleva.
Hän tahtoo tämän loppuvan yhtä paljon kuin minäkin, Helena ymmärsi. Hän vei kätensä anorakin taskuun ja tunsi kimmeltävän tikarin kahvan. Se rauhoitti häntä. Olen tullut liian kauas kääntyäkseni takaisin.
Peikko hymähti. Se oli huomannut Prinsessan ja Helenan vaihtavan katseita. ”Vai tulitko sittenkin tunnontuskiisi? Aiotko vapauttaa tytön?” Peikko murisi. Se kumartui Prinsessan luo ja repiäisi tätä hiuksista väkivaltaisesti niin, että kastanjanruskeita kiharoita jäi Peikon kouraan. Tyttö kiljaisi. ”Vai olet sinä ehtinyt unelmoida itsesi Helenan uniin! Kun olen murskannut moisten räyhääjien luut, jotka tulevat kutsumatta talooni, paistan heidät piirakkaan ja syötän sinulle!” Peikko huusi. Se nousi hitaasti valtaistuimeltaan, tarttui nuijaansa ja asteli alas ituimelta Helenan ja tämän kumppaneiden eteen.
”Huomaan, että olet löytänyt oivallisia apureita. Mutta lienevätkö edes kirottu keiju Ukonmiekkoineen ja Aamutähden hohtava ritari tarpeeksi auttaakseen sinut täältä takaisin?” Peikko murisi. Sitten, lähes lempeällä äänellä se sanoi: ”Hulluutta, tyttö. Hulluutta. Sinun ei olisi koskaan pitänyt tulla takaisin.”
”Jo riittävät puheet! Nosta aseesi tai kaadu missä seisot!” Johannes huusi ja syöksyi miekka korkealle nostettuna Peikon kimppuun.
Kuin yö ja päivä, Helena mietti.
Mikael sähähti ja otti askeleen Peikon suuntaan auttaakseen toveriaan, mutta pysähtyi kuin seinään. Lapset, kuolleet lapset nousivat luonnottomasti väristen pystyyn ja lähtivät raahautumaan kohti Mikaelia. Niiden kasvot, ne joilla sellainen vielä oli, oliva kivusta ja pelosta vääristyneet ja ne ulvoivat tuskasta, kuin anoen armoa ja vapautusta painajaisesta, jolla ei ollut loppua. Käsillään, joiden sormina olivat ruostuneet veitset, ne tavoittelivat Mikaelin lihaa. Peikko nauroi niin että koko lasinen torni resonoi sen äänestä.
”Vapauttakaa Prinsessa!” Mikael huusi Helenalle ja tönäisi naisen tieltään, jääden puollustavaan asentoon Ukonmiekka koholla, kuolleiden lasten ympäröidessä hänet.
Helena juoksi hetkeäkään miettimättä valtaistuimelle Prinsessan luo ja alkoi tärisevin käsin kaivamaan tikaria anorakkinsa taskusta. Prinsessa katsoi häntä ja siinä hetkessä aika, jos sellaista Satumaassa oli, tuntui pysähtyvän heidän ympäriltään. Hänen silmänsä ovat kirkkaammat, kuin minun, Helena ymmärsi. Hän on yhtä kaunis, kuin aikoja sitten.
Prinsessa itki hysteerisesti ja pudisti päätään raivoisasti. ”Sinä huijasit minua! Jätit minut tänne ja veit kaiken mikä minulle oli tärkeää – mieheni, lapseni, elämäni!” Helena tunsi kätensä puristuvan tikarin kahvan ympärille ja kyynelten polttavan silmiä. Minä en kykene tähän, hän ajatteli katkerasti. ”Sinä tahdoit olla Prinsessa! Minä vain toteutin toiveesi – ja näetkö: tulin hakemaan sinua”, hän sanoi ja tunsi, kuinka tikarin kahvan lämpö alkoi tehdä hänen olonsa varmemmaksi.
”Valehtelija!” Prinsessa huusi. ”Tulit takaisin koska onnistuin vaivaamaan uniasi ja rukoilin sinua joka yö. Etkä koskaan puhunut mitään tästä. Et Peikosta, et painajaisista, lapsien houkuttelemisesta ikuiseen kidutukseen”.
Helena pudisti surullisena päätään: ”Tulin takaisin vasta nyt, sillä olin unohtanut. Tahdoin niin kovin unohtaa”. Ja hän tiesi puhuvansa vain puoliksi totta.
Prinsessa nyyhkytti. Johanneksen, Peikon ja Mikaelin huudot olivat kaukaisia, vain Prinsessan kyynelet tuntuiva todelta.
”Olisit voinut uneksia jonkin sankarin pelastamaan itsesi”, Prinsessa sopersi.
Niin, mutta Peikko ei olisi koskaan sallinut sitä. Enkä ollut rohkea kuten sinä ja uskaltanut vastustaa sitä. Tein siis valheen. Jopa Suden, ainoan ystävän, jonka tuo peto antoi minun pitää, uhrasin sille valheelle. Mutta tahdoin olla jotain edes hetken verran. Edes kuolevaisen hetken. Sekin on parempi, kuin ikuisuus unena.
”Veit elämäni! Elit elämäni!”
Ne joululahjat, Helena mietti. Lämpimät kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin ja hän tunsi suunnatonta väsymystä. Tikari kädessä tuntui varmalta. Hän tiesi mitä hänen piti tehdä.
******
Mikael vuosi verta ja hänen jokaista jäsentään koski. Kymmeniä haavoja, hän mietti. Niitä täytyi olla kymmeniä. Hän huohotti ja pakotti itsensä iskemään uudelleen ja uudelleen Kullervon miekan voimalla. Ukonmiekka lauloi hänen päänsä sisällä ja kuin transsissa keiju katsoi, kun hänen miekkansa repi kuolleita lapsia palasiksi aina kun ne tulivat sen lähelle. Viimein viimeinen riivatun olennon ruumis romahti veriseksi muuttuneelle tornin lattialle ja lasten vaikerointi loppui.
Kuului rumahdus ja Mikael kääntyi katsomaan, kuinka Peikko vaipui Johanneksen miekka vatsassaan ensin polvilleen ja sitten kyljelleen lattialle. Sen veriset huulet yrittivät muodostaa sanoja, mutta Johannes veti miekkansa vapaaksi pedon vatsasta tumman veren saattelemana ja iski teränsä syvälle Peikon kalloon, lopettaen hirviön elämän.
Johannes näytti kauhealta. Suuria paloja hänen hohtavasta haarniskastaan oli repeytynyt pois ja panssarinsa alla hän vuosi verta. Suuri, syvä haava halkoi ritarin oikean silmän ja posken päältä, tuhoten hänen täydellisen muotonsa komeuden. Silti, Johannes hymyili leväesti. Mikael linkutti ystävänsä luo ja he syleilivät sydämellisesti.
”Prinsessa näyttää olevan turvassa”, Johannes sanoi, nyökäten Helenan suuntaan, joka puoliksi tuki, puoliksi raahasi mukanaan nuorta, ruskeahiuksista naista. Mikael huokasi helpottuneena, antoi lihastensa rentoutua ja nojaten Ukonmiekkaan linkutti naisten luo. ”Oletteko kunnossa, neito ja Prinsessa?” hän kysyi. Prinsessa nosti kauniit kasvonsa hitaasti ja sanomatta mitään nyökkäsi hiljaa. Hän näytti väsyneeltä. Helena nyökkäsi hänkin, mutta hermostuneesti hymyillen ja auttoi Prinsessaa eteenpäin, kohti tornin ovea. ”Onko teillä paikkaa minne mennä?” Johannes kysyi Prinsessalta. Tyttö kohotti kulmiaan ja pudisti päätään: ”Ei, ei ole”.
He voisivat olla sisaruksia, tai äiti ja lapsi, Mikael mietti ihmeissään. ”Me viemme hänet puun alle”, Helena sanoi ja hänen äänessään oli lopullisuutta, jollaista Mikael ei ollut vielä kuullut vanhan naisen äänessä. ”Satumaassa aika virtaa oudosti ja jotkin asiat voidaan korjata, jos niiden lähteelle palaa ja ne toteutetaan uudelleen”, nainen sanoi lakonisesti, kuin itselleen. ”Hyvin totta, neito. Mistä tiedätte tämän?” Mikael kysyi, mutta jäi vaille vastausta Helenan taluttaessa Prinsessaa jo linnanpihalla, kohti porttia. Keijusta tuntui, kuin hänen niskakarvansa olisivat nousseet pystyyn. Kaikki ei ollut hyvin, hän saattoi tuntea sen, mutta väsymys ja kipu sumensivat hänen ajatuksena. Hän kaipasi jo puun alle itsekin, kuolevaiseen kehoonsa, joka ei ollut haavoilla ja väsynyt. ”Peikko tunsi hänet”, Johannes kuiskasi merkitsevällä äänellä, kulkiessaan hänen vierellään. Mikael kohautti olkapäitään: ”Se ei kuulu meille, eikä sillä ole enää väliä. Peto on kuollut. Mennään kotiin”.
He kulkivat hiljaisuudessa lumista polkua pitkin takaisin sinne, missä talvinen metsä loppui tähtitaivaaseen ja omenapuun oksat kurkottivat Satumaahan jostain usvan keskeltä.
”Menkää te ensin, neito Helena ja laskeutukaa varovasti”, Johannes sanoi ja painoi kädellään kasvojensa haavaa. Nainen nyökkäsi, mutta pysähtyi vielä katsomaan Prinsessaa. Nuorempi nainen kohtasi vanhemman katseen ja hymähti valjusti. ”En olisi uskonut että autat minut takaisin”, hän sanoi. Helena veti syvään henkeä, sulki silmänsä ja avasi ne sitten uudelleen. ”Niin”, hän sanoi. ”Satumaassa harva asia on juuri sitä, miltä se näyttää”, ja sitten hän tarrasi kiinni tytön kesäiseen lenkinkiin ja työnsi tämän alas talvitieltä usvaan, joka ympäröi omenapuuta. Tytön huudot katosivat nopeasti.
Mikael tunsi jäätyvänsä paikoilleen. Ei, se ei voinut päättyä näin. Tämä oli hulluutta. Hän oli halunnut auttaa pelastamaan Prinsessan, tehdä hyvää, saada aikaan jotain kaunista. Helena kääntyi häntä kohti ja naisella oli kädessään keijun tälle antama tikari. Hänen kasvonsa, Mikael mietti, ne ovat tunteista tyhjät. Naisen hyökkäys oli kompuroiva ja huono, kuin hän ei olisi edes tahtonut osua. Jokin kuitenkin Mikaelin väsyneessä mielessä antoi periksi ja kuin hallitsematta itseään, reaktionomaisesti hän veti Ukonmiekan huotrastaan ja lävisti vanhan naisen vatsan.
Ei!
Hän irrotti miekkansa naisesta, jonka kasvoilla oli kuolemassa valju, väsynyt hymy ja päästi tämän kaatumaan verenpunaiseen hankeen. ”Mitä sinä teit?” Johannes huusi hänen vieressään ääni täynnä epätoivoa. Mikael pudisti päätään ja tunsi äänensä pettävän. ”Tein, mitä hän tahtoi minun tekevän”, hän sanoi.
******
Hän ei muistanut kiivenneensä, mutta hän tippui. Hitaasti, kiduttavan hitaasti hän tippui oksien ohitse, jotka viilsivät hänen ihoaan ja ohi kypsyvien omenoiden, jotka pienenivät pienenemistään vasten sinistä, lämpimän aurinkoista taivasta. Hän huusi ja kuuli miehensä huutavan ja juoksevan.
Maa lähestyi.
Koko keho värisi. Hän maistoi veren suussaan ja kuivan ruohon ja jotain tahmaista päänsä takana. Kipua ei ollut, vain tärinä. Pää ei kääntynyt, tai sitten hän ei uskaltanut kääntää sitä. Huolesta huutavan miehen askeleet lähestyivät, mutta niihin hän ei kiinnittänyt huomiota. Hänen katseensa oli lukkiutunut pihan ainoan, suuren omenapuun oksiin ja kaikkeen siihen, mitä sen latvoissa oli. Sininen, korkea taivas jossa haarapääsky liiti, tuijotti häntä takaisin. Sitten mies oli siinä. Hän nosti naisen syliinsä ja tuuditti tätä kuiskien lohdutuksen sanoja. Hänen sylinsä tuntui lämpimältä ja turvalliselta, paikalta jossa ei ollut sijaa painajaisille. Helena sulki silmänsä ja hymyili.
Pelastaakseen prinsessan
Pimeys tarttui öljymäiseksi lietteeksi bussin ikkunaan, imien itseensä särisevien, keltaisten lamppujen valokeilat. Ne eivät lämmitä yhtään, Helena ajatteli ja antoi päänsä painua vasten kylmää ikkunalasia. Hän sulki silmänsä ja mutristi luomiaan, kunnes näkökenttään ilmestyi tähtiä, jotka ajoivat pois kuvat, jotka saivat kielen tarttumaan kiinni kitalakeen. Bussin moottori hyrisi äänekkäästi ja tärisytti autoa. Auki jäänyt WC:n ovi kolahteli ajoittain, kun bussi vaihtoi kaistaa jäisellä tiellä ja yölähetyksessä joku pui tuntojaan radiossa, joka soi juuri kuuloaistin rajamailla. Bussi oli kai muista matkustajista tyhjä, mietti Helena suljettujen silmiensä takaa, niin vailla ihmisen ääniä koko matka oli ollut, kun kuskikin oli ollut ääneti. Kun jälleen yksi ikuisuus unen ja aistien turtumuksen täyttämän valveen rajamailla oli kulunut, ilmoitti kuski hiljaisella, lakonisella äänellä auton saapuvan Joensuuhun.
Raukeana Helena repi itsensä istumaan sikiöasennosta, johon hän oli vaipunut auton moottorin hyrisevässä tuudituksessa. Hän vilkaisi ikkunaan ja pakotti hetkeksi itsensä katsomaan kuvajaistaan, joka tuijotti takaisin väsyneesti ja lohduttomasti. Viisikymmentäneljä vuotta, kolme aikuista lasta, kauan sitten toiseen asuntoon muuttanut entinen aviomies, kaksi hyvin myynyttä romaania, harmaantuvat kastanjakiharat, ohut iho ja tummat silmänaluset eivät jaksaneet hymyillä hänelle takaisin.
Minun pitää saada nukkua edes yksi yö. Ilman unia.
Kun bussi pysähtyi heikosti valaistulle Joensuun bussiasemalle, nosti kuski Helenan laukun auton kontista ja toivotti ilottomasti hyvää yötä. Iso laukku, pieni nainen, Helena huokasi, vilkutti kuskille vastaukseksi ja lähti laahustamaan kohti keskustaa. Helenalle Joensuu oli liian pitkän bussimatkan päässä Kuopiosta sijaitseva pieni paikka, jonka jäätynyt joki koskineen katkaisi keskeltä ja jonka saaressa lapset kävivät kuuntelemassa Hassisen konetta kesäisin. Muuta se ei oikein ollut, paitsi nyt myös hyytävää pakkasta ja tuulessa tempoilevia lumisia tikareita, jotka kirvelivät kasvoja ja silmiä, kun hän raahasi itseään ja laukkuaan Itäsillan ylitse jouluvalojen valaisemaan keskustaan. Kadut olivat tyhjiä yhdentoista jälkeen illalla ja vain jokunen auto kaartoi torin ympäri tupruttaen lunta ilmaan tien pinnasta. Ainoa silmäpari, joka väsynyttä naista tervehti, oli mekaaninen Joulupukki joka käänteli punaposkista päätään ja vilkutti kadun kulkijoille. Hiljainen kaupunki, ehkä myös hiljainen uni, Helena mietti ja nosti vaivalloisesti matkalaukkunsa yöpaikkansa kynnysrappusia ylös.
Wanhan Jokelan pinttynyt tupakan, oluen ja vanhan puun tuoksu vyöryivät tunkkaisen sisäilman mukana Helenan ylitse, syleillen hänet lämpimäksi. Ravintola-hotelli oli keskellä viikkoa hiljainen, hämärästi valaistu, hiljaisuudessaan unenomainen ja lämmössään ehdottoman kutsuva. Ovesta päin oikealla avautui valkoisten pöytäliinojen ja savuisten peilien koristama sali, joka oli tyhjillään lukuun ottamatta yhtä pöytäseuruetta. Kuusi hyvinvoivan näköistä nuorta aikuista nauroi ja jutteli hyväntuulisina viini- ja absinttilasien täyttämässä pöydässä. Oven paukahtaessa kiinni Helenan perässä he hiljentyivät hetkeksi, nostivat katseensa toisistaan, huomioiden naisen ja palasivat nopeasti keskeytyneen keskustelunsa pariin. Baarin puolella soi Syksyn sävel ja jokunen keski-ikään ehtinyt pöhöttynyt mies osti tiskiltä keksiolutta. Helena kaivoi anorakkinsa taskusta hiljalleen lämpenevillä sormillaan lapun, johon hän oli kirjoittanut nimensä, sekä lyhyen selostuksen siitä, että hänen poikansa oli varannut hänelle puhelimitse huoneen etukäteen. Hän kopautti baaritiskiä ja sai toisella puolella työskentelevän, arvioilta ikäisensä naisen huomion. Helena ojensi lapun ja passinsa naiselle, joka katsoi niitä ensin hölmistyneenä ja hymyili sitten hieman nolostuneesti: "Niin, teillä oli varaus". Helena maksoi tarjoilijan lausuman hinnan, tämän tarkistettua henkilötiedot, otti avaimen ja raahasi laukkunsa väsyneenä portaita ylös toiseen kerrokseen, joka tuntui olevan vaaran laella.
Huone oli yksinkertainen - vaatekaappi, sänky ja yöpöytä, valokatkaisijan alla summeri tarjoilijaa varten, joka ei kaikesta päätellen toiminut. Helena riisui ulkovaatteensa, istuutui narisevalle sängylle ja hieroi väsyneenä silmiään. Ymmärrys siitä, kuinka kauas, vaikeasti ja kenties turhaan hän oli tullut ongelmansa takia melkein itketti. Ajatus siitä, mitä hän oli tekemässä sai hänet pelkäämään mielenterveytensä puolesta yhtä paljon, kuin se, mikä häntä vainosi nyt joka yö.
Kymmenen vuotta. Herra varjele, kymmenen vuotta. Hän oli tippunut kerran, kauan sitten, mutta unissaan hän tippui yhä. Joka yö. Nyt jo kymmenen vuoden ajan. Ja jokainen yö toi lisää muistoja; kirkkaammin, kovemmin, selvemmin, varmemmin, todellisemmin.
******
”Missä sinä olet?”
Se oli nuoren naisen ääni; ahdistunut, epätoivoinen, ehkä myös aavistuksen rukoileva.
”Vapauta minut!”
Ääni kuului sumeana, kuin se olisi tullut jäisen vallin takaa. Outoa, Helena mietti. Kaikkialla oli niin aurinkoista ja lämmintä. Todellisuudessa sinä kauniina loppukesän päivänä 1969 hän ei ollut kuullut naisen ääntä, vaan miehensä huudon, kun hän putosi suuren omenapuun latvasta ja oksat hakkasivat hänen kasvojaan ja hapuilevia käsiään väkivaltaisesti. Tämä oli siis unta, sitä samaa jonka hän oli kokenut lähes joka yö nyt jo kymmenen vuoden ajan. Mikään, ei mikään ollut vapauttanut häntä siitä.
Hän ei muistanut koskaan kiivenneensä puuhun ja se häiritsi häntä. Unikin alkoi aina siitä, että hän tippui. Hitaasti, kiduttavan hitaasti kohti lähestyvää maata, mutta tippui silti. Hän ei muistanut, mitä tumma kaarna tuntui sormien alla, eikä miltä tuntui tukea jalka körmyistä oksaa vasten. Ei, ainoastaan tippuminen. Sanoivat, että hän oli menettänyt muistinsa tärähdyksessä.
Maa lähestyi.
Helena huusi, yritti tarrata johonkin, mihin tahansa. Hän huusi kauhusta, mutta ei tippumisen pelosta, vaan syntymisen kauhusta. Helena ei osannut selittää tunnetta, mutta hän tiesi, että sinä hetkenä, niiden hetkien aikana, kun kova maa lähestyi ja kirkkaanpunaiset omenat muuttuivat pienemmiksi, jokin hänessä muuttui – syntyi uudestaan.
Koko keho värisi. Helena maistoi veren suussaan ja kuivan ruohon ja jotain tahmaista päänsä takana. Kipua ei ollut, vain tärinä. Pää ei kääntynyt, tai sitten hän ei uskaltanut kääntää sitä. Huolesta huutavan miehen askeleet lähestyivät, mutta niihin Helena ei kiinnittänyt huomiota. Hänen katseensa oli lukkiutunut pihan ainoan, suuren omenapuun oksiin ja kaikkeen siihen, mitä sen latvoissa oli. Puu oli kasvanut taivaisiin saakka. Sen lehdet olivat muuttuneet tähtitaivaan kirkkaiksi jalokiviksi ja taivas sen oksien ympäriltä oli tummennut. Ja korkeimmalla puun latvustossa, kaikkien pilvien yläpuolella oli metsäinen polku, jota tähdet reunustivat, ja tuon polun päässä oli suuri, vanha linna. Ja linnan sisältä, Helena tiesi hyvin, hänen peräänsä huusi nainen, joka ei ollut jättänyt häntä rauhaan kymmeneen vuoteen.
Kun Helena aamulla puki päälleen ja katsoi väsyneenä ulos raskaiden verhojen välistä hämärään aamuun, jonka horisontista valju harmaus hiljalleen alkoi valua pitkin taivaan kupolia, hän kopautti ikkunalasia kynsillään.Vanha lasi helisi kehyksissään ja Helenasta sen ääni kuulosti kuin aamutähti taivaalla olisi laulanut hänelle. Tämä saa luvan auttaa, hän ajatteli turrasti. Sitten olen tehnyt kaikkeni.
******
Aamun harmaus muuttui pakkasenvaaleaksi hitaasti ja kiireettömästi. Kai juuri siksi valkenevan aamun läpi töihin kiirehtivien nopeasti askeltavien ihmisten massa torin edessä näytti niin luonnottomalta. Ihmisenkin pitäisi nukkua talviunta, Helena mietti ja antoi kuuman kahvikupin sisällön lämmittää sisuksiaan. Kahvila oli pieni ja viihtyisä; sisustettu pienin pyörein pöydin ja kynttilöin – nimeltään Café Helena. Heidän valitsemansa paikka, Helena mietti ja hymähti omille ennakkoluuloilleen niitä ihmisiä kohtaan, jotka tulisi pian tapaamaan. Minähän se olin, joka otti heihin yhteyttä. Minä tässä se hullu olen.
Kun sitten kaksi nuorta miestä, toisissa kymmenissään kumpikin, astui sisään kahvilaan ja kiinnitti katseensa häneen, tunsi Helena käsiensä hikoavan. Samat pojat, jotka istuivat eilen ravintolan salissa, hän mietti ja nielaisi syvään, pakottaen itsensä hymyilemään lempeästi miehille, jotka astelivat hänen pöytäänsä. Helena katsoi heitä silmiin ja kumpikin mies tuijotti takaisin. Silmät, ne olivat luonnottomat. Ei niissä ollut ensimmäisellä vilkaisulla mitään outoa, mutta toinen, pitempi katsaus vei suoraan niiden sisään, pohjattomuuteen, jollaista ihmisten silmissä ei ollut.
Miehistä lyhyempi oli hoikka ja pukeutunut villaiseen, mustaan talvitakkiin ja hän puhalteli lapasiinsa lämpimikseen istuutuessaan Helenan pöytään. Pipoa hänellä ei ollut ja hänen lyhyet, tummanruskeat hiuksensa olivat jääkiteiden peittämät. Poskipäät olivat korkealla ja vaikka hän hymyili välittömän lämpimästi, hänen uurtuneet kasvonpiirteensä ja ajamaton sänki loivat kuvan jostain luontaantyöntävästä ja kovasta. Miehistä korkeampi oli vahvan ja rotevan oloinen, vaaleat hiukset oli ajeltu vain parin sentin pituisiksi ja hänen kasvoillaan oli määrätietoinen, päättäväinen ilme. Siniset silmät olivat kuin kaksi jäätynyttä allasta, jotka hyytivät katseellaan Helenan sielua.
Miehistä lyhyempi laski kantamansa olkalaukun pöydän viereen, otti lapasen kädestään ja ojensi kättään Helenalle: ”Hyvää huomenta rouva Lahtela”. Ääni oli kirkas, mutta jotenkin ohut. Helena tarttui miehen käteen ja tunsi sen kylmyyden. ”Mikael Jäger, tässä on Johannes Kuosmanen”, mies sanoi ja viittasi vasemmalla kädellä toveriinsa, joka hymähti. Helena nyökkäsi molemmille ja hymyili. ”Olen pahoillani ettei kumpikaan meistä osaa viittomakieltä...” Johannes aloitti, mutta jätti lauseensa kesken Helenan ottaessa käsilaukustaan lehtiön ja lyijytäytekynän. ”Niin, juuri niin”, Johannes hymähti.
Miehet tilasivat juomansa ja istuutuivat pöytään. Seurasi hetken hiljaisuus, jonka aikana Mikael kaivoi laukustaan mustan kansion ja Helena kirjoitti muistioonsa lyhyen tekstin, ojentaen sen sitten Johannekselle. Mies luki viestin ja hymyili: ”Kyllä, he muutkin olivat uneksijoita, mutta vain me kaksi ehdimme avuksenne. Sen pitäisi olla hyvinkin tarpeeksi.
Mikael avasi kansionsa ja Helena näki, että päällimmäisenä lehtenä oli konekirjoitettu kirje, jonka hän oli alunperin lähettänyt kahdelle uneksijoiksi itseään kutsuneelle miehelle nähtyään näiden ilmoituksen Savon Sanomissa lähes kuukausi takaperin. Kirjeeseen hän oli selostanut ongelmansa ja kaiken mitä ajatteli sen takana olevan ja siihen liittyvän niin tarkasti kuin oli vain kyennyt. Kirjeeseen oli tehty alleviivauksia erivärisillä puuvärikynillä.
Mikael risti kätensä pöydälle, räpäytti silmiään ja veti syvään henkeä: ”Rouva Lahtela, en tahdo tuhlata aikaanne enkä sen paremmin omaammekaan, joten sanon suoraan mistä luulen olevan kysymys ja te sanotte, tahdotteko meidän auttavan teitä. Onko näin hyvä?”
Helena nyökkäsi.
”Mainiota. Oletteko koskaan kuulleet Satumaasta?” Mikael kysyi. Helena nielaisi, hän tiesi, että tämä tulisi pitämään sisällään jotain tällaista. Hän nuolaisi huuliaan ja pyöritteli kynää kädessään, lopulta kirjoittaen muistioonsa: ”Mitä tahdotte maksuksi tästä?” Johannes luki viestin ja naurahti kumeasti. ”Muisto toisesta suudelmastanne miehen kanssa lienee sopiva palkkio tällaisesta”, mies sanoi ja hänen silmissään oli pilke, jota Helena ei ymmärtänyt ja josta hän ei pitänyt.
Olen tullut jo tänne saakka, Helena mietti. Ja joka yö...
Hän kirjoitti muistion uudelle sivulle: ”Olen mukana” ja alle ”Mikä on Satumaa?”
Mikael luki lapun ja hymähti: ”Te olette erinomaisen viisas nainen. Satumaa on paikka unen tuolla puolen. Se on maa jonne kaikki unet katoavat kun ne on uneksittu ja jossa ne jatkavat omaa elämäänsä. Se on paikka jonne kadonneet lelut ja muistot menevät ja josta kaikki kauneus, kauheus ja suuret tunteet, joihin ihmiset kykenevät on peräisin. Se on unen väen; keijujen koti ja paikka joka ei kaikessa kauneudessaan ole ihmistä varten. Lyhyesti se on eräänlainen kauniisti kieroutunut Platonin ideamaaima.”
Mikael siemaisi kahviaan ja katsoi kysyvästi Helenaa, joka viittoi tätä kädellään jatkamaan.
”Ennen portteja unen muurin lävitse Satumaahan oli paljon ja ihmiset tunsivat niistä monia. Sittemmin niistä suurin osa on kadonnut. Kuitenkin, jotkut ihmiset uneksivat syvemmin ja vahvemmin kuin toiset ja heille tuon muurin läpäiseminen on helpompaa kuin toisille”, Mikael sanoi ja piti tauon tuijottaen Helenaa suoraan silmiin. ”Titenkin, tyhjyyteen tuijottaessa tyhjyys tuijottaa myös takaisin. Jokin unelma, ajatus, muisto tai tunne joka on saanut Satumaassa tietoisuuden vainoaa teitä”.
”Mikä se on?” Helena kirjoitti. Mikael kaivoi kansiostaan valokuvan ja sysäsi sen Helenan eteen. Helenan sydäntä kylmi. Valokuvassa seisoi pajukkoisen tiheikön keskellä omenapuu – sama omenapuu, joka oli kasvanut hänen ja hänen miehensä omakotitalon pihassa. Sama puu, josta hän oli tippunut ja joka oksaa myöten sama puu, jonka hänen miehensä oli kaatanut monta pitkää vuotta sitten.
”Onko tämä se puu, josta tipuitte?” Johannes kysyi. Helena nyökkäsi. Mies rykäisi tietäväisesti ja vastasi: ”Tämä on Neidonpuu. Se on portti Satumaahan ja linnaan, jossa Peikko vartijoi prinsessaa, jonka se on ryöstänyt. Linna on ollut tuon puun latvustossa ajasta aikaan ja tulee aina olemaan, kunnes joku prinsessan vapauttaa. Tarina prinsessasta hirviön vankina on vanha ja niin on unelmakin josta se on syntynyt. Ikävä kyllä Peikko on ollut älykäs hirviö ja sulkenut portin niin, että vain uneksija, joka on kerran jo unelmoinut prinsessasta, voi avata portin.”
”Oletteko te uneksineet hänestä?” Mikael kysyi hiljaa, lähes kuin kahvilan tummissa nurkissa olisi voinut lymytä jättimäinen Peikko, joka olisi saattanut kuulla heidän puheensa.
Helenaa kylmi. Ei siksi, että hän olisi uskonut miesten valehtelevan, vaan siksi että hän huomasi uskovansa kaikki heidän sanansa. Hän tiesi itse sydämessään, että jokin – tuo nainen, prinsessa, oli kutsunut häntä, ja että jotenkin tällä kaikella olisi paljon tekemistä sen kanssa, miksi ikinä hän olikaan kiivennyt omenapuuhun ensimmäisen kerran.
Jos matkaan tätä tietä eteenpäin, saatan menettää itseni. Minun pitäisi lähteä.
”Tahtooko hän että pelastatte hänet?” Johannes kysyi. Helena nyökkäsi hitaasti ja kirjoitti muistioon: ”Pitäisikö minun?”
Johannes nojautui tuolissaan taaksepäin ja sulki hetkeksi silmänsä. Mikael huokasi ja hymyili surullisesti. ”Ei, ei pitäisi. Se paikka ei ole ihmisiä varten. Kaikki sen olemuksesta sen asukkaisiin on unta ja unelmia ja harva uni tai unelma on juuri sitä, miltä ensimmäisellä vilkaisulla näyttää”, hän sanoi. ”Parasta olisi, että yrittäisitte vain kestää hänen kutsunsa”, Johannes huokasi.
saakuli onnenonkijat. Minä luotin teihin jo hetken.
”Mutta koska se ei päästä teistä koskaan irti ja te suostuitte siihen, mitä pyydämme maksuksi, me autamme teitä”, Mikael sanoi katsellen kahvikuppiinsa poissaolevasti, pyöritellen lusikkaa laiskasti, niin että se kilisi reunoja vasten. ”Haluatteko te pelastaa prinsessan?” Johannes kysyi.
Helena pudisti päätään turhautuneena. Hänen ei tarvinnut miettiä tätä hetkeäkään, ei sen jälkeen kun kylmä, jäätynyt omenapuu makasi kahvikupin vieressä, keskellä lumista tiheikköä. ”Haluan”, Helena kirjoitti paperiin ja pakotti ajatukset pojistaan, työstään ja kodistaan pois mielestään.
Tämä on absurdia, kuin unta. Olen herännyt vain unesta uneen.
Mikael hieroi silmiään ja kulautti loput kahvistaan alas. ”Meidän lienee turha odottaa liian pitkään, tai muutatte vain mielenne. Onko teillä talvisaappaita mukana?” Helena nosti toista kulmaansa kysyvästi ja pudisti päätään.
”Ei hätää, vaimollani pitäisi olla. Kelpaako 36?”
Helena nyökkäsi.
”Mainiota. Haemme teidät kello neljätoista hotellilta. Sopiiko?”
Helena nyökkäsi uudelleen. Miehet nousivat pöydästä, kiittivät tiskin takana pirtelöä sekoittavaa tarjoilijaa ja kävelivät ulos. Helena pyöritteli lusikkaa kupissa, eikä uskaltanut tuntea mitään, eikä juuri edes ajatella. Parempi käydä ostamassa lämpimämmät lapaset, Helena mietti, sillä muuten hän olisi saattanut miettiä, tahtoiko hän todella avata ovea, josta oli kulkemassa.
******
Ford Escort oli sisältä juuri niin likainen miltä se näytti ulkoakin päin. Helena oli yllättynyt, että romu kaiken kaikkiaan edes kulki. Sen vihreässä kuoressa oli enemmän ruostetta, kuin maalia, sen etulasissa oli jättimäinen railo ja käynnistyessään se päästi äänen, joka muistutti vastenmielisen paljon jonkin eläimen kuolonkorahdusta. Lattia oli täynnä kuolleita, kuivuneita lehtiä.
He ajoivat keskustasta koilliseen joen vierustaa pitkin kymmenisen minuuttia, jonkin kaupunginosan lävitse, jonka nimen Johannes mainitsi, mutta joka ei jäänyt Helenan turtaan mieleen. Saappaat jalassa puristivat vähän ja radiossa soi YLE:n klassinen. He saapuivat uudemmalle asuinalueelle, jossa siellä täällä oli vastarakennettuja, uudentuoksuisia omakotitaloja, mutta josta suurin osa oli vanhan joenpohjan päälle kasvanutta runsasta pajutiheikköä, jollaista Helena oli nähnyt valokuvassa. He pysäköivät auton vähän ajetun talvitien varteen lähelle jokea ja nousivat ulos pajukon reunaan maailmaan, josta värit ja valo alkoivat taas hiljalleen hävitä iltapäivän edetessä.
”Oletko valmis tähän?” Mikael kysyi. Hänen äänessään ei ollut huolta. Helena vain katsoi häntä silmiin.
”Selvä. Pysyt vain lähellämme niin kaikki käy hyvin. Tämän pitäisi viedä vain hetken ja sinun täytyy ainoastaan avata portti.”
He kävelivät harmaiden pajujen välistä lähes polviin saakka ulottuvassa hangessa. Mikael liikkui edessä, puikkelehtien joka suuntaan harottavien oksien välistä, ylitse ja alitse, tähyten koko ajan jonnekin kauas eteen. Helena kulki hänen takanaan ja tunsi, kuinka kylmä märkä levisi nopeasti ylös hänen toppahousujaan pitkin. Kaunita, seesteistä, hän ajatteli. Kun tämä on ohitse, tahdon uneksia tällaisesta paikasta. Levollinen lumi ja harmaan taivaan yli kaareutuvat oksat.
Omenapuu oli maastoutunut ympäristöönsä hyvin. Se tuli vastaan parin minuutin tarpomisen jälkeen ja se oli yltäpäältä lumessa pajujen keskellä. Ei sitä olisi tunnistanut omenapuuksi, jollei olisi tiennyt. Helena kuitenkin tunnisti sen hyvin. Lyhyt, ei paljon korkeimpia pajuja suurempi puu, jonka oksat olivat kuitenkin vahvat ja kiipeämiselle otolliset. Jokainen oksa oli paikallaan. Vain lehdet ja omenat puuttuivat. Johannes viittasi päällään puuhun päin: ”Te ensin rouva hyvä”. Helena nuolaisi kylmäviä huuliaan ja alkoi kiivetä.
Ensin käsi oksalle, sitten jalka. Tukevasti kiinni rungosta. Jalka toiselle oksalle. Hyvä, näin ja eteenpäin. Puu ei loppunut, uusi oksa ilmestyi aina seuraavan jälkeen ja maailma muuttui tumman rungon ympärillä rahisevaksi kaarnan ja lumen tapetiksi. Helena ei uskalanut katsoa alas, eikä vilkaistakkaan ylös, hän vain kiipesi. Ainoa kosketus todellisuuteen, joka rikkoi hiljaisuuden oli miesten ähinä ja murina, joka nousi jostain alempaa Helenan korviin – ja ymmärrys.
Se iski, kun hän tarttui jälleen yhteen oksaan ja painoi kehonsa vasten puun kyhmyistä runkoa. Tunteiden aalto: pelko, ahdistus, ymmärrys ja lopulta päättäväisyys vyöryivät myrskynä hänen lävitseen. Ulospäin ei näkynyt mitään, vain yksi kyynel hiipi hänen poskelleen ja jäätyi siihen.
Minun ei olisi koskaan pitänyt tulla tänne. Minä en koskaan kiivennyt tässä puussa. En koskaan kiivennyt...
Mutta minä lopetan piinan tänään.
”Hoi”, kuului huuto alhaalta. Helena uskaltautui katsomaan alas. Maata ei näkynyt, ainoastaan oksia ja harmaus, joka oli kenties pilviä tai lunta. ”Katso oikealle”, Johannes sanoi. Helena katsoi. Hänen edessään avautui metsäinen talvitie – tallattu monta kertaa niin, ettei siitä saanut selvää, mitkä olennot siinä olivat menneet. Sen molemmin puolin kasvoi jäätyneitä, lumen peitossa olevia tammipuita ja taivaalla loisti niin täyteläinen ja kirkas tähtien meri, että se valaisi tien ja metsän, kuin päivänvalo. Helena irrottautui varovasti rungosta ja astui tielle.
Talven tuoksu oli rikas täällä ja vaikka pakasti kirpeästi, ei kylmyys ollut sellaista luihin ja ytimiin ylettävää hallaa, joka pysäyttää kehon ja mielen. Unen kauneus, tuoksut ja tunne levisivät hänen sisälleen, eikä Helena enää kyennyt pidättelemään kyyneleitään, jotka virtasivat vuolaina hänen kasvoilleen. Tuuli lauloi puissa ja loputtomat lapsuuden muistot talviöiden kauneudesta kuiskivat varjoissa. Ensimmäistä kertaa moneen aikaan Helena tunsi rauhan sisällään ja tiesi mitä tehdä.
”Se on kaunis, eikö vain”. Ääni oli heleä ja epäinhimmillinen. Siinä oli jotain tuttua, mutta Helena ei osannut sanoa mitä, ennen kuin kääntyi. Hänen takanaan eivät seisseet Mikeal ja Johannes, tai eivät ainakaan sellaisina, kuin Helena oli heidät nähnyt puun alla. Mikael, jonka Helena tunnisti vain syvistä, tummista silmistä oli kasvanut. Kuin lasinen lintu, Helena mietti ihmeissään. Mikaelin hoikka varsi, lähes läpikuultava, oli verhottu mustiin, samettisiin vaatteisiin ja vihreään, lehdistä kudottuun haarniskaan ja viittaan. Hänen ihonsa oli lumivalkoinen ja vailla virheitä. Miehen hiukset olivat pitkät ja kuin kudotut hopeisesta kuun valosta ja pitkät, suipot korvat kehystivät kauniita kasvoja, johon upotetut pikimustat silmät olivat vailla pupilleja ja iiristä.
Kädessään olento kantoi miekkaa, joka herätti Helenassa tunteita kaikesta mikä on rumaa, pahaa ja sielua pelottavaa. Miekan kahvassa ja väistimen kummassakin päässä oli pukin pää, jonka suu oli auki, kuin huutaen kauhusta. Ja terä, jota Helenaa puistatti katsoa oli tummaa, lähes mustaa metallia, joka näytti verestä tahmaiselta. Yksi ainoa riimu, jollaista Helena ei ollut koskaan nähnyt, hohti himmeästi verenpunaista valoa.
Miehistä toinen, Johannes, oli rauhoittavampi, komea näky.
Lastenhuoneen satukirjojen ritari, joka on totta.
Johanneksen hiukset olivat pitkät ja vaaleat aallot, jotka laskeutuivat hänen leveille hartioilleen. Hänen kasvonsa olivat ylväät ja kuninkaalliset, mutta eivät julmat, kuten Mikaelin. Hopeinen ja kultainen haarniska ympäröi hänen lihaksikasta kehoaan ja karmiininpunainen viittaa lepäsi kauniisti laskostettuna hänen olkapäiltään. Vyöllään hänellä roikkui hohtavassa huotrassa kauniisti taottu miekka, jonka pommeli oli leijonan kultainen pää.
”Puhukaa neito, täällä osaatte tehdä sen, jos unelmoitte niin”, ritari sanoi.
Se oli helppoa, lähes liian helppoa. Yli kahteenkymmeneen vuoteen Helena ei ollut osannut muodostaa äännettäkään, mutta tässä hetkessä, kuin hän ei olisi koskaan tippunut puusta ja menettänyt puhettaan, hän puhkesi sanoihin. Mutta sanat olivat kuin unessa lausuttuja. Kuin ihminen, joka uneksii lentävänsä kokee lentämisen, niin Helenakin koki puhumisen; hän tunsi sen, millaiselta uneksi puhumisen tuntuvan.
”Te olette unen olentoja”, hän totesi ja kuunteli, kuinka kauniilta hänen oma äänensä kuulostikaan. Oliko se todella ollut näin kaunis?
”Niin, niin olemme”, Johannes myönsi. ”Me olemme uneksijoita, olemassa niin Satumaassa, kuin maailmassa puun allakin. Me vartioimme viimeisiä portteja”, Mikael sanoi.
Helena nyökkäsi. Hänellä ei ollut syytä, eikä halua tietää enenpää. Hän ei välittänyt.
He kulkivat tyhjää talvitietä pitkin ja Helenasta tuntui, että suuri, tumma linna ilmestyi heidän eteensä tyhjästä, koska he etsivät sitä. Sisältä, syvältä tummien muurien takaa kuului eläimellinen kuorsaus, joka ei saattanut olla mikään muu, kuin Peikko. Kaksi keijua Helenan takana vaihtoivat katseita.
Luminen metsä tien kummallakin puolella oli raivattu pois linnan edestä. Se oli suuri unen linnoitus, rakennettu mustasta marmorista ja sen jokaisessa ikkunassa oli kalterit. Helenaa oksetti ja kaikki kauhu ja lukituksi tulemisen, unohduksen pelko, josta linna oli rakennettu, sai hänet tärisemään pelosta. Mikael kosketti hänen selkäänsä ja olennon kosketus oli kuin lumisten oksien raapaisu. ”Ei hätää neito, kanssamme olet turvassa”, hän sanoi. Helena pakotti itsensä hymyilemään takaisin: ”Kiitos”. Hänen oli pidettävä itsensä kasassa. Hänen oli pakko.
He pysähtyivät avonaisen portin eteen, joka johti linnan pihalle ja joka oli varjojen täyttämä. Sisältä kuuluva matala murina sai heidät pysähtymään. Johannes veti Helenan taakseen ja molemmat miehet veivät aseensa eteensä valmiina ottamaan vastaan, mitä ikinä portista saapuikaan. Läsähtävät askelet, tassujen painuessa lunta vasten kulkivat kumeasti kaariholvin muotoisesta porttikäytävästä sen edellä ja Helena tiesi surullisena, mikä heitä saapui ottamaan vastaan.
Susi oli suuri, suurempi kuin mikään todellinen susi. Se oli kolme metriä suuntaansa ja sen lihaksikasta kehoa peitti harmaa turkki, johon oli tarttunut pakkaslumen hiutaleita. Sen suuret silmät olivat kultaiset ja hampaat kuolasta kiiltävän valkoiset. Se köyristi niskakarvansa ja murisi matalalla eläimellisellä äänellä, katsoen suoraan kahden unen väen ohitse Helenaa: ”Sinä et saa käydä tästä”. Helena nielaisi, eikä sanonut mitään. ”Minä olen vannonut valan ja vala minun tulee pitää”, susi jatkoi.
Mikael naurahti huvittuneena ja astui suden eteen. ”Tunnetko tämän miekan peto? Toki tunnet, sillä Satumaassa ei ole ketään kuka ei olisi kuullut siitä. Astu nyt sivuun, niin saat pitää turkkisi, jollet tahdo, että maksat valasi kauheimmalla kohtalolla, joka unen mailta löytyy”, keiju sanoi ja nauroi. Oli, kuin miekka olisi nauranut hänen kanssaan.
Helena puristi kätensä nyrkkiin ja jollei hän olisi pukeutunut lapasiin, olisi hän työntänyt kyntensä syvälle kämmenlihaansa.
Mene pois! Pakene! Hän tahtoi sanoa sudelle, mutta tiesi ettei voinut.
Susi haukkui Mikaelille ja murisi: ”Toki tunnen Kullervon surman, Ukonmiekan ja tunnen myös sen uuden kantajan. Mitä teet täällä Alfheimin kuninkaan surmaaja, unten turma? Näiltä mailta et löydä mitään pahempaa, kuin kalpasi ja sen kantajan”.
”Päiväsi ovat luetut rakki”, Mikael sähähti ja ponnisti itsensä juoksuun sutta päin. Susi katsahti Helenaan, vain hetken, mutta katsahti silti ja jokin sen silmissä kertoi syvästä surusta. Helena avasi suunsa ja otti askeleen eteenpäin, mutta Johannes veti hänet takaisin. ”Ole aloillasi neito, Mikael tietää mitä tekee”, ritari kuiskasi.
Susi hyppäsi kita avoinna päin keijua, joka väisti hyökkäyksen niin nopeasti, ettei Helena ehtinyt ymmärtää miehen liikkuneen. Suden koura tavoitteli keijua vasemmalta, sitten oikealta, mutta jättimäiset kynnet jäivät aina siihen, missä Mikael oli hetki sitten ollut. Nauraen keiju tanssi pois kidan ja kourien tieltä kuin tuulen pyörre.
Hän ei edes yritä iskeä takaisin, Helena ymmärsi. Jotenkin, hän tunsi suunnatonta inhoa kuunhopeista olentoa ja tämän miekkaa kohtaan.
Susi louskautti kitansa Mikaelin edestä ja mies otti askeleen taaksepäin, pyörähtäen päkiänsä varassa, mutta liian hitaasti, ja suden koura levitti punaisen kukan Mikealin reiteen ja lumeen. Epäuskoisena keiju katsoi petoa. ”Sinä viilsit minua”, hän sähähti. Susi murahti ja valmistautui uuteen hyppyyn. Silloin Mikael otti kaksi nopeaa askelta eteenpäin, nopeammin kuin silmä ehti seurata ja ennen kuin susi sai itsensä ilmaan, leikkasi Ukonmiekka ilmassa ujeltaen pedon pään irti yhdellä ainoalla iskulla, värjäten lumen ja osan Mikaelin hiuksista tummalla punallaan.
Olen pahoillani, niin pahoillani, Helena olisi tahtonut sanoa, mutta hänen suunsa oli kuiva.
”Nyt näet neito, ettei tämä ole vain kauneuden paratiisi”, Mikael sanoi huohottaen. Ukonmiekan, yhä verisen, hän laittoi huotraansa ja linkutti Helenan ja Johanneksen luo. ”Tahdon minä jatkaa”, Helena kuiskasi. ”Olen antanut jo paljon päästäkseni tänne saakka.”
Johannes nyökkäsi. ”Kulkekaa välissämme neito. Peikko odottaa meitä sisällä ja jos se ei ole kuuro, on se herännyt äskeiseen kalskeeseen”, ritari sanoi ja asettui kulkemaan ensimmäisenä sisään varjoisasta portista mustasta kivestä rakennettuun linnaan. Helena kulki hänen perässään ja linkuttaen, aavistuksen huohottaen Mikael kulki viimeisenä, valkeat kasvot kivusta irvistäen. Helena kulki sisään portista, otti lapasen vasemmasta kädestään ja antoi sormiensa hipaista portin edessä makaavan suden ruhoa. Se oli yhä lämmin, muistoista kudottu.
******
Kun he kävelivät mustien, korkeiden muurien lävitse, kaikkialla oli hiljaista ja tyhjää. Linnanpihalla, jota muurit reunustivat, vain pystyyn kuolleet, jäätyneet koristekirsikkapuut tervehtivät heitä tykkylumen peittämän yönmustan kivetyksen keskeltä. Heidän askeleensa kaikuivat kiveä vasten ja tunne siitä, että heitä seurattiin sai Helenan sydämen hakkaaman vasten rintalastaa ja kädet kylmän hien peittoon, vaikka hän koettikin jättää tunteen huomiotta. Myös Mikael ja Johannes tunsivat hiljaisuuden vainoavan painon hartioillaan ja molemmat puristivat aseitaan kädet jännittyneinä.
Tämä paikka tekee sen, Helena mietti, äkkiä entistä surullisempana. Vaikka vaaraa ei olisi, tässä paikassa sielu ei koskaan voi levätä. Tämä on uni jäädä lukituksi vaatekaappiin ja tulla unohdetuksi ullakolle, jonne ei koskaan olisi saanut mennä, Helena mietti ja tunsi henkeään ahdistavan.
Ja minä olen osa sitä, alusta loppuun.
”Neito”.
Helena kääntyi. Mikael käveli aavistuksen ontuen, mutta kipu ei enää paistanut hänen kasvoiltaan.
”Olet loukannut itsesi”, Helena sanoi, kun ei muutakaan osannut. Hopeahiuksinen keiju teki hänen olonsa lähes vain entistäkin sietämättömämmäksi, aivan kuin miehessä olisi vaaninut vaara, joka hänen olisi pitänyt nähdä, mutta jota hän ei tässä hetkessä ymmärtänyt. Keiju hymyili vinoa hymyään kuivasti ja kaivoi pienen, jalokivin koristellun tikarin viittansa kätköistä. ”Se on vain naarmu. Ottakaa tämä, sen varalle että epäonnistumme teitä suojelemaan”, Mikael sanoi ja ojensi kauniin tikarin Helenalle. Kuin höyhen, Helena mietti, niin kevyt pieni terä oli. Hän laittoi sen anorakkinsa taskuun.
Linnanpiha ei ollut suuri, mutta matka suuren, tumman, usvaisesta lasista rakennetun tornin luo pihan keskelle tuntui kestävän ikuisuuden ja jokainen heidän askeleensa tuntui hitaalta ja raskaalta. Tornin ovi, lasia sekin, oli avoinna ja sisältä kajasti kylmä, vihreä kajo. Johannes pysähtyi, suuteli miekkansa terää ja lausui hiljaa jotain, mitä Helena ei kuullut, mutta mikä olisi hyvin voinut olla rukous. Mikael veti Ukonmiekan huotrastaan. Se ulvoi korviaviiltävästi tullessaan ulos tupesta.
Minä en ole ostanut vielä kaikkia joululahjoja, Helena ymmärsi äkkiä. Hän tunsi silmiensä kostuvan ja hengityksensä tihenevän, mutta pakotti kyyneleet pysymään loitolla.
Kun tämä on ohitse, muisto tästä haipuu, kuin painajainen aamupäivään ja kaikki mitä tässä hirveässä paikassa tapahtuu, on vain unta.
He astuivat sisään.
Sali oli suuri ja pyöreä, koko tornin levyinen. Sairalloisen vihreä valo, jota tornin lasiset seinät heijastivat, paloi kahtena suurena soihtuna kivisen valtaistuimen molemmin puolin, jolla jättimäinen Peikko istui ja odotti. Se oli suuri olento ja ruma. Kolme metriä korkea lihaksikas ruho oli päällystetty paksulla, rapistuvaa soraa muistuttavalla harmaalla iholla. Vaatteita sillä ei ollut. Pitkät, mustat rasvaiset hiukset kehystivät sen rujoja kasvoja, kahta pientä keltaista silmää, kivenlohkaretta muistuttavaa nenää ja jättimäistä kitaa, josta puski ulos kaksi torahammasta. Sylissään olento piti suurta lihanuijaa muistuttavaa asetta, joka oli verestä punainen. Peikon haju oli oksettava – kuten myös ruumiiden jotka lepäsivät kasassa sen jaloissa.
Lasten ruumiita, Helena tiesi ja voi pahoin. Kymmeniä eritasoisen hajoamisen tilassa olevia eri ikäisten ihmislasten ruumiita, joiden sormien tilalle oli ommeltu pitkät veitset, makasi groteskisti päällekkäin Peikon valtaistuimen juurella. Yksikään ei voinut olla kahtatoista vanhempi. Lapsia, jotka menivät ullakolle, jonne ei koskaan olisi pitänyt mennä. Ja lasten seassa istui nuori kaunis nainen pukeutuneena kauan sitten ostettuun kesäleninkiin, kytkettynä nahaisilla remmeillä lattiaan iskettyihin kettinkeihin. Prinsessa.
Sekä Peikko, että Prinsessa tuijottivat Helenaa.
Peikon irvokas naama levisi hitaasti hymyyn ja se nauroi rahisevaa, kumeaa naurua, joka kaikui lasisen tornin seinistä. ”Miksi palasit takaisin, tyttö hyvä? Vastahan lähdit. Vannotit rakkaan rakkiystäväsikin estämään sinua käymästä tänne takaisin. Sanoit, että mieluummin kuolisit. Vai eikö kuolevaisen elämä maittanut?” Peikko sanoi ja kun se hymyili, kuola valui tiristen alas pitkin sen likaisia poskia. ”Kuinka vain, minä pidän enemmän uudesta leikkikalustani.Hänen unensa houkuttelevat tänne paljon enemmän lapsia, paljon enemmän ruokaa”, olento jatkoi.
Helenan sydän hakkasi niin, että hän pelkäsi sen räjähtävän. Hän nielaisi ja taisteli pitääkseen itsensä kasassa.
Minä juoksin, kompastuin puun reunalla ja putosin. Niin siinä kävi. Tahdoin pois nopeasti, ennen kuin tuo hirviö, tai hän ehtisivät muuttaa mielensä.
Prinsessa tuijotti Helenaa. Hänen katseensa oli aneleva.
Hän tahtoo tämän loppuvan yhtä paljon kuin minäkin, Helena ymmärsi. Hän vei kätensä anorakin taskuun ja tunsi kimmeltävän tikarin kahvan. Se rauhoitti häntä. Olen tullut liian kauas kääntyäkseni takaisin.
Peikko hymähti. Se oli huomannut Prinsessan ja Helenan vaihtavan katseita. ”Vai tulitko sittenkin tunnontuskiisi? Aiotko vapauttaa tytön?” Peikko murisi. Se kumartui Prinsessan luo ja repiäisi tätä hiuksista väkivaltaisesti niin, että kastanjanruskeita kiharoita jäi Peikon kouraan. Tyttö kiljaisi. ”Vai olet sinä ehtinyt unelmoida itsesi Helenan uniin! Kun olen murskannut moisten räyhääjien luut, jotka tulevat kutsumatta talooni, paistan heidät piirakkaan ja syötän sinulle!” Peikko huusi. Se nousi hitaasti valtaistuimeltaan, tarttui nuijaansa ja asteli alas ituimelta Helenan ja tämän kumppaneiden eteen.
”Huomaan, että olet löytänyt oivallisia apureita. Mutta lienevätkö edes kirottu keiju Ukonmiekkoineen ja Aamutähden hohtava ritari tarpeeksi auttaakseen sinut täältä takaisin?” Peikko murisi. Sitten, lähes lempeällä äänellä se sanoi: ”Hulluutta, tyttö. Hulluutta. Sinun ei olisi koskaan pitänyt tulla takaisin.”
”Jo riittävät puheet! Nosta aseesi tai kaadu missä seisot!” Johannes huusi ja syöksyi miekka korkealle nostettuna Peikon kimppuun.
Kuin yö ja päivä, Helena mietti.
Mikael sähähti ja otti askeleen Peikon suuntaan auttaakseen toveriaan, mutta pysähtyi kuin seinään. Lapset, kuolleet lapset nousivat luonnottomasti väristen pystyyn ja lähtivät raahautumaan kohti Mikaelia. Niiden kasvot, ne joilla sellainen vielä oli, oliva kivusta ja pelosta vääristyneet ja ne ulvoivat tuskasta, kuin anoen armoa ja vapautusta painajaisesta, jolla ei ollut loppua. Käsillään, joiden sormina olivat ruostuneet veitset, ne tavoittelivat Mikaelin lihaa. Peikko nauroi niin että koko lasinen torni resonoi sen äänestä.
”Vapauttakaa Prinsessa!” Mikael huusi Helenalle ja tönäisi naisen tieltään, jääden puollustavaan asentoon Ukonmiekka koholla, kuolleiden lasten ympäröidessä hänet.
Helena juoksi hetkeäkään miettimättä valtaistuimelle Prinsessan luo ja alkoi tärisevin käsin kaivamaan tikaria anorakkinsa taskusta. Prinsessa katsoi häntä ja siinä hetkessä aika, jos sellaista Satumaassa oli, tuntui pysähtyvän heidän ympäriltään. Hänen silmänsä ovat kirkkaammat, kuin minun, Helena ymmärsi. Hän on yhtä kaunis, kuin aikoja sitten.
Prinsessa itki hysteerisesti ja pudisti päätään raivoisasti. ”Sinä huijasit minua! Jätit minut tänne ja veit kaiken mikä minulle oli tärkeää – mieheni, lapseni, elämäni!” Helena tunsi kätensä puristuvan tikarin kahvan ympärille ja kyynelten polttavan silmiä. Minä en kykene tähän, hän ajatteli katkerasti. ”Sinä tahdoit olla Prinsessa! Minä vain toteutin toiveesi – ja näetkö: tulin hakemaan sinua”, hän sanoi ja tunsi, kuinka tikarin kahvan lämpö alkoi tehdä hänen olonsa varmemmaksi.
”Valehtelija!” Prinsessa huusi. ”Tulit takaisin koska onnistuin vaivaamaan uniasi ja rukoilin sinua joka yö. Etkä koskaan puhunut mitään tästä. Et Peikosta, et painajaisista, lapsien houkuttelemisesta ikuiseen kidutukseen”.
Helena pudisti surullisena päätään: ”Tulin takaisin vasta nyt, sillä olin unohtanut. Tahdoin niin kovin unohtaa”. Ja hän tiesi puhuvansa vain puoliksi totta.
Prinsessa nyyhkytti. Johanneksen, Peikon ja Mikaelin huudot olivat kaukaisia, vain Prinsessan kyynelet tuntuiva todelta.
”Olisit voinut uneksia jonkin sankarin pelastamaan itsesi”, Prinsessa sopersi.
Niin, mutta Peikko ei olisi koskaan sallinut sitä. Enkä ollut rohkea kuten sinä ja uskaltanut vastustaa sitä. Tein siis valheen. Jopa Suden, ainoan ystävän, jonka tuo peto antoi minun pitää, uhrasin sille valheelle. Mutta tahdoin olla jotain edes hetken verran. Edes kuolevaisen hetken. Sekin on parempi, kuin ikuisuus unena.
”Veit elämäni! Elit elämäni!”
Ne joululahjat, Helena mietti. Lämpimät kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin ja hän tunsi suunnatonta väsymystä. Tikari kädessä tuntui varmalta. Hän tiesi mitä hänen piti tehdä.
******
Mikael vuosi verta ja hänen jokaista jäsentään koski. Kymmeniä haavoja, hän mietti. Niitä täytyi olla kymmeniä. Hän huohotti ja pakotti itsensä iskemään uudelleen ja uudelleen Kullervon miekan voimalla. Ukonmiekka lauloi hänen päänsä sisällä ja kuin transsissa keiju katsoi, kun hänen miekkansa repi kuolleita lapsia palasiksi aina kun ne tulivat sen lähelle. Viimein viimeinen riivatun olennon ruumis romahti veriseksi muuttuneelle tornin lattialle ja lasten vaikerointi loppui.
Kuului rumahdus ja Mikael kääntyi katsomaan, kuinka Peikko vaipui Johanneksen miekka vatsassaan ensin polvilleen ja sitten kyljelleen lattialle. Sen veriset huulet yrittivät muodostaa sanoja, mutta Johannes veti miekkansa vapaaksi pedon vatsasta tumman veren saattelemana ja iski teränsä syvälle Peikon kalloon, lopettaen hirviön elämän.
Johannes näytti kauhealta. Suuria paloja hänen hohtavasta haarniskastaan oli repeytynyt pois ja panssarinsa alla hän vuosi verta. Suuri, syvä haava halkoi ritarin oikean silmän ja posken päältä, tuhoten hänen täydellisen muotonsa komeuden. Silti, Johannes hymyili leväesti. Mikael linkutti ystävänsä luo ja he syleilivät sydämellisesti.
”Prinsessa näyttää olevan turvassa”, Johannes sanoi, nyökäten Helenan suuntaan, joka puoliksi tuki, puoliksi raahasi mukanaan nuorta, ruskeahiuksista naista. Mikael huokasi helpottuneena, antoi lihastensa rentoutua ja nojaten Ukonmiekkaan linkutti naisten luo. ”Oletteko kunnossa, neito ja Prinsessa?” hän kysyi. Prinsessa nosti kauniit kasvonsa hitaasti ja sanomatta mitään nyökkäsi hiljaa. Hän näytti väsyneeltä. Helena nyökkäsi hänkin, mutta hermostuneesti hymyillen ja auttoi Prinsessaa eteenpäin, kohti tornin ovea. ”Onko teillä paikkaa minne mennä?” Johannes kysyi Prinsessalta. Tyttö kohotti kulmiaan ja pudisti päätään: ”Ei, ei ole”.
He voisivat olla sisaruksia, tai äiti ja lapsi, Mikael mietti ihmeissään. ”Me viemme hänet puun alle”, Helena sanoi ja hänen äänessään oli lopullisuutta, jollaista Mikael ei ollut vielä kuullut vanhan naisen äänessä. ”Satumaassa aika virtaa oudosti ja jotkin asiat voidaan korjata, jos niiden lähteelle palaa ja ne toteutetaan uudelleen”, nainen sanoi lakonisesti, kuin itselleen. ”Hyvin totta, neito. Mistä tiedätte tämän?” Mikael kysyi, mutta jäi vaille vastausta Helenan taluttaessa Prinsessaa jo linnanpihalla, kohti porttia. Keijusta tuntui, kuin hänen niskakarvansa olisivat nousseet pystyyn. Kaikki ei ollut hyvin, hän saattoi tuntea sen, mutta väsymys ja kipu sumensivat hänen ajatuksena. Hän kaipasi jo puun alle itsekin, kuolevaiseen kehoonsa, joka ei ollut haavoilla ja väsynyt. ”Peikko tunsi hänet”, Johannes kuiskasi merkitsevällä äänellä, kulkiessaan hänen vierellään. Mikael kohautti olkapäitään: ”Se ei kuulu meille, eikä sillä ole enää väliä. Peto on kuollut. Mennään kotiin”.
He kulkivat hiljaisuudessa lumista polkua pitkin takaisin sinne, missä talvinen metsä loppui tähtitaivaaseen ja omenapuun oksat kurkottivat Satumaahan jostain usvan keskeltä.
”Menkää te ensin, neito Helena ja laskeutukaa varovasti”, Johannes sanoi ja painoi kädellään kasvojensa haavaa. Nainen nyökkäsi, mutta pysähtyi vielä katsomaan Prinsessaa. Nuorempi nainen kohtasi vanhemman katseen ja hymähti valjusti. ”En olisi uskonut että autat minut takaisin”, hän sanoi. Helena veti syvään henkeä, sulki silmänsä ja avasi ne sitten uudelleen. ”Niin”, hän sanoi. ”Satumaassa harva asia on juuri sitä, miltä se näyttää”, ja sitten hän tarrasi kiinni tytön kesäiseen lenkinkiin ja työnsi tämän alas talvitieltä usvaan, joka ympäröi omenapuuta. Tytön huudot katosivat nopeasti.
Mikael tunsi jäätyvänsä paikoilleen. Ei, se ei voinut päättyä näin. Tämä oli hulluutta. Hän oli halunnut auttaa pelastamaan Prinsessan, tehdä hyvää, saada aikaan jotain kaunista. Helena kääntyi häntä kohti ja naisella oli kädessään keijun tälle antama tikari. Hänen kasvonsa, Mikael mietti, ne ovat tunteista tyhjät. Naisen hyökkäys oli kompuroiva ja huono, kuin hän ei olisi edes tahtonut osua. Jokin kuitenkin Mikaelin väsyneessä mielessä antoi periksi ja kuin hallitsematta itseään, reaktionomaisesti hän veti Ukonmiekan huotrastaan ja lävisti vanhan naisen vatsan.
Ei!
Hän irrotti miekkansa naisesta, jonka kasvoilla oli kuolemassa valju, väsynyt hymy ja päästi tämän kaatumaan verenpunaiseen hankeen. ”Mitä sinä teit?” Johannes huusi hänen vieressään ääni täynnä epätoivoa. Mikael pudisti päätään ja tunsi äänensä pettävän. ”Tein, mitä hän tahtoi minun tekevän”, hän sanoi.
******
Hän ei muistanut kiivenneensä, mutta hän tippui. Hitaasti, kiduttavan hitaasti hän tippui oksien ohitse, jotka viilsivät hänen ihoaan ja ohi kypsyvien omenoiden, jotka pienenivät pienenemistään vasten sinistä, lämpimän aurinkoista taivasta. Hän huusi ja kuuli miehensä huutavan ja juoksevan.
Maa lähestyi.
Koko keho värisi. Hän maistoi veren suussaan ja kuivan ruohon ja jotain tahmaista päänsä takana. Kipua ei ollut, vain tärinä. Pää ei kääntynyt, tai sitten hän ei uskaltanut kääntää sitä. Huolesta huutavan miehen askeleet lähestyivät, mutta niihin hän ei kiinnittänyt huomiota. Hänen katseensa oli lukkiutunut pihan ainoan, suuren omenapuun oksiin ja kaikkeen siihen, mitä sen latvoissa oli. Sininen, korkea taivas jossa haarapääsky liiti, tuijotti häntä takaisin. Sitten mies oli siinä. Hän nosti naisen syliinsä ja tuuditti tätä kuiskien lohdutuksen sanoja. Hänen sylinsä tuntui lämpimältä ja turvalliselta, paikalta jossa ei ollut sijaa painajaisille. Helena sulki silmänsä ja hymyili.