Hyvin lyhyt aloitus pienelle tarinalle, joka ei liity mihinkään aikaisemmistani. Saa nähdä mitä tästä syntyy, ei vielä ihan varmuutta itsellänikään. Bon appettiit.
********************************************************************************************************
Prologi
Paikka >>>>> + Daimos I - Siirtokunta 1 +
Tarkennus >>>>> + Tallentamo 211 - Liikenteenseurannan tietopankki 14 +
Aika >>>>> + Ei varmuutta +
________________________-----------------------------______________________________
Kohinaa, valkoista valoa ja korvia huumaavaa melua, kuin rikkoutuneen kuuluttimen ulinaa tallentamon käytävillä, johon sekoittui huutoja.
”Tuolla se on!”
Mikä? Mikä siellä on? Missä se on? Kipu yltyi, aalto aallon jälkeen, iskeytyen tajuntaan kuin luotisade, jättäen jälkeensä näkökenttää sumentavia mustia täpliä, joista vuorostaan muodostui hitaasti hahmoja. Miehiä, naisia, osa lähellä, osa kaukana, kaikki selin katsojaansa… Yksi kerrallaan, alkaen lähimmästä, hahmot katosivat, muuttuen kauniiksi kuvioiksi, harmaiksi spiraaleiksi ja lopulta osaksi loputonta kohinaa.
Kiali avasi silmänsä, muttei nähnyt mitään. Hän kiemurteli kovalla pinnalla, vaatteet kosteina ja tahmeina, haroen sormillaan kasvojaan ja hiuksiaan, jotka olivat märät. Kämmenten ja sormien nopeat, hätääntyneet liikkeet poistivat ihoa peittävät paksut punaiset kerrokset, paljastaen ruskeat silmät, kalpeat kasvot ja ruskeat hiukset. Kiali makasi maassa, ei, lattialla. Kaikki hänen ympärillään oli värjäytynyt punaiseksi, itse värien tuntuessa tanssivan ja lepattavan. Hän haistoi savun, maistoi kuparin, näki käytävällä lojuvat räsynuket, jotka olivat olleet ihmisiä. Milloin ne olivat olleet ihmisiä? Miksi ne eivät liikkuneet? Miksei kukaan huutanut? Itkenyt? Valittanut? Miksi kaikki oli niin väärin?
Kiali kuuli kysymykset, tavasi ne äänettä huulillaan, eikä osannut vastata yhteenkään.
Kohina
Kohina
This galaxy is full of hidden secrets. It takes a vivid imagination and some pure insanity to uncover them all, yet the cost to ones sanity in uncovering them is... immense...
-
SPACE MARINE!!!
- Viestit: 198
- Liittynyt: Pe 29.05.2009 15:59
Re: Kohina
Mitä ihmettä?
Aika sekava tuo prologi kyllä minusta oli. Tarinan jatkuessa luultavasti selviää mistä on kyse, mutta nyt tuosta ei kyllä saa yhtään mitään käsitystä, paitsi että päähahmo taitaa olla sienissä.
Hyvää on se, että kirjoitus virheitä ei ollut, ja jos oli, niin eivät ainakaan minua haitanneet.
Aika sekava tuo prologi kyllä minusta oli. Tarinan jatkuessa luultavasti selviää mistä on kyse, mutta nyt tuosta ei kyllä saa yhtään mitään käsitystä, paitsi että päähahmo taitaa olla sienissä.
Hyvää on se, että kirjoitus virheitä ei ollut, ja jos oli, niin eivät ainakaan minua haitanneet.
Re: Kohina
Selkeähän tuo prologiksi on, mutta sisällön vähyyden tähden ei voi kommentoida mitään. Taitaapi tämän alueen puhdistus olla jo käynnissä hyvää vauhtia.
Jos on päätä myöten kusessa, kannattaa pitää suu kiinni
Minkä nuorena varastaa, sen vanhana omistaa
Hyvää yritetään, mutta priimaa pukkaa
Minkä nuorena varastaa, sen vanhana omistaa
Hyvää yritetään, mutta priimaa pukkaa
-
SPACE MARINE!!!
- Viestit: 198
- Liittynyt: Pe 29.05.2009 15:59
Re: Kohina
" Tämän alueen puhdistus" XD
Joo, eipä tänne olla vähään aikaan mitään typeriä kylä kirjoiteltukaan. Kiitos trollien jotka osaavat olla trollaamatta!
Joo, eipä tänne olla vähään aikaan mitään typeriä kylä kirjoiteltukaan. Kiitos trollien jotka osaavat olla trollaamatta!
Re: Kohina
Tänään tulee varmaan illasta vielä jatkoa.
Prologin piti olla tällainen pieni brain-tease, pieni kasa mielikuvia, josta lukijat saavat koettaa arvailla mihin tarina tulee menemään.
Prologin piti olla tällainen pieni brain-tease, pieni kasa mielikuvia, josta lukijat saavat koettaa arvailla mihin tarina tulee menemään.
This galaxy is full of hidden secrets. It takes a vivid imagination and some pure insanity to uncover them all, yet the cost to ones sanity in uncovering them is... immense...
Re: Kohina
Kirjoitan tätä tarinaa hyvin lyhyissä pätkissä ainakin aluksi, tavoite olisi saada pari kolme tällaista pätkää viikossa, jotta tarina pysyisi liikkeessä. Tarinan edetessä pyrin varmasti saamaan vähän pidempiäkin pätkiä aikaiseksi.
********************************************************************************************************
Paikka >>>>> + Tuntematon – Poimuavaruus +
Aika >>>>> + Ei määriteltävissä +
________________________-----------------------------______________________________
Kiali avasi silmänsä ja näki metallilevyn, johon oli kiinnitetty vahvoilla pulteilla pieni hohtolamppu. Ruoste tahrasi metallisen pinnan, joka oli katto. Kialin selän alla oli toinen metallinen levy, joka erkani metallisesta seinästä kahden teräsketjun varassa. Hänen oli kylmä ja häntä pelotti. Missä hän oli?
”Missä minä olen?”
Kysymykseen ei vastattu. Kiali nousi istumaan, nähden jaloissaan ja ranteissaan valvontakahleet, jotka eivät estäneet liikkumista, vaan kertoivat jossain istuvalle valvojalle mitä hän teki ja missä hän liikkui. Hän tiesi olevansa vanki, muttei tiennyt miksi. Ehkä oli tapahtunut väärinkäsitys? Hän ei ollut tehnyt mitään väärää! Miksi hän oli vankilassa? Kysymyksiä, aina lisää kysymyksiä. Nuoren naisen koko elämä oli ollut vain sarja kysymyksiä ilman vastauksia. Kuka hän oli? Hän ei tiennyt. Mistä hän oli tullut? Hän ei tiennyt? Mihin hän oli menossa? Päivästä toiseen hän teki työtään tallentamossa, tietämättä vastausta.
Istuttuaan jonkin aikaa hiljaa itkien, Kiali alkoi havainnoida ympäristöään. Laskiessaan paljaat jalkansa kylmälle lattialle, hän tunsi lattian värisevän hiljaa, mutta säännöllisesti, kuin jokin suuri kone olisi käynyt sen alla. Kenties hän oli aluksessa? Mutta miten hän oli päätynyt alukselle? Hän ei ollut koskaan edes poistunut kotikaupungistaan! Kiali katsoi itseään kalvakassa valossa: hänellä oli yllään vain ruskea kaapu, joka ylettyi hänen polviinsa, sekä jo aiemmin huomaamansa nilkka- ja rannekahleet. Huone oli noin kolme metriä leveä kuutio, jonka yhdellä seinällä roikkui alusta jolla Kiali oli maannut hetkeä aikaisemmin. Nurkassa oli koroke ja käymäläaukko, sekä pieni vesihana. Yhdellä seinällä oli vahvarakenteinen ovi, lukittuna. Kialin päätä särki, joten hän asettui uudelleen makuulle ja sulki silmänsä, yrittäen rauhoittua. Hän yritti muistaa mitä oli tapahtunut. Mitä hän oli tehnyt viimeisenä muistamanaan päivänä ennen tätä?
Kiali muisti aamun valjenneen kirkkaana. Hän oli herännyt, peseytynyt, pukeutunut ja lähtenyt kotoaan, ahtaasta asuintilastaan suuressa työläisten asuinkompleksissa, kohti työpaikkaansa: Tallentamo 221:tä. Hän oli kävellyt lyhyen matkan muiden työläisten seassa. Ilma oli ollut kaunis, vain muutamia pilvenriekaleita harmaalla taivaalla, ja Kiali olisi halunnut jäädä ulos. Hän oli kävellyt tallentamon porteista sisäpihalle. Ovista käytävälle. Käytävältä kirjoitussaliin. Hän oli istunut siinä, kuunnellen hidastempoista nauhoitetta lennonvalvontatorni 992-N:stä ja kirjoittanut kuulemiaan sanoja päätteelle, josta ne tallentuivat dataliuskoihin, jotka kumarassa liikkuva vanha mies keräsi työntämäänsä kärryyn tunnin välein. Kiali muisti miehen käyneen kuusi kertaa. Sitten jotain oli tapahtunut. Kiali oli kuullut äänen. Hän muisti kasvot: miehen parrakkaat kasvot ja veitsen. Hän muisti nähneensä verta, muttei ollut varma kenen verta se oli ollut. Kiali oli juossut pakoon ja se kamala mies oli seurannut häntä käytävällä. Kiali oli piiloutunut tarvikekomeroon…
Mitä sitten oli tapahtunut? Miten se oli johtanut nykyiseen tilanteeseen? Kuka tuo parrakas mies oli ollut?
Miksei kukaan voinut vastata?
”Olkaa kilttejä ja vastatkaa… Olkaa kilttejä…”
Kuiskaukset kaikuivat ahtaassa tilassa, mutta vain Kiali itse kuuli ne.
********************************************************************************************************
Paikka >>>>> + Tuntematon – Poimuavaruus +
Aika >>>>> + Ei määriteltävissä +
________________________-----------------------------______________________________
Kiali avasi silmänsä ja näki metallilevyn, johon oli kiinnitetty vahvoilla pulteilla pieni hohtolamppu. Ruoste tahrasi metallisen pinnan, joka oli katto. Kialin selän alla oli toinen metallinen levy, joka erkani metallisesta seinästä kahden teräsketjun varassa. Hänen oli kylmä ja häntä pelotti. Missä hän oli?
”Missä minä olen?”
Kysymykseen ei vastattu. Kiali nousi istumaan, nähden jaloissaan ja ranteissaan valvontakahleet, jotka eivät estäneet liikkumista, vaan kertoivat jossain istuvalle valvojalle mitä hän teki ja missä hän liikkui. Hän tiesi olevansa vanki, muttei tiennyt miksi. Ehkä oli tapahtunut väärinkäsitys? Hän ei ollut tehnyt mitään väärää! Miksi hän oli vankilassa? Kysymyksiä, aina lisää kysymyksiä. Nuoren naisen koko elämä oli ollut vain sarja kysymyksiä ilman vastauksia. Kuka hän oli? Hän ei tiennyt. Mistä hän oli tullut? Hän ei tiennyt? Mihin hän oli menossa? Päivästä toiseen hän teki työtään tallentamossa, tietämättä vastausta.
Istuttuaan jonkin aikaa hiljaa itkien, Kiali alkoi havainnoida ympäristöään. Laskiessaan paljaat jalkansa kylmälle lattialle, hän tunsi lattian värisevän hiljaa, mutta säännöllisesti, kuin jokin suuri kone olisi käynyt sen alla. Kenties hän oli aluksessa? Mutta miten hän oli päätynyt alukselle? Hän ei ollut koskaan edes poistunut kotikaupungistaan! Kiali katsoi itseään kalvakassa valossa: hänellä oli yllään vain ruskea kaapu, joka ylettyi hänen polviinsa, sekä jo aiemmin huomaamansa nilkka- ja rannekahleet. Huone oli noin kolme metriä leveä kuutio, jonka yhdellä seinällä roikkui alusta jolla Kiali oli maannut hetkeä aikaisemmin. Nurkassa oli koroke ja käymäläaukko, sekä pieni vesihana. Yhdellä seinällä oli vahvarakenteinen ovi, lukittuna. Kialin päätä särki, joten hän asettui uudelleen makuulle ja sulki silmänsä, yrittäen rauhoittua. Hän yritti muistaa mitä oli tapahtunut. Mitä hän oli tehnyt viimeisenä muistamanaan päivänä ennen tätä?
Kiali muisti aamun valjenneen kirkkaana. Hän oli herännyt, peseytynyt, pukeutunut ja lähtenyt kotoaan, ahtaasta asuintilastaan suuressa työläisten asuinkompleksissa, kohti työpaikkaansa: Tallentamo 221:tä. Hän oli kävellyt lyhyen matkan muiden työläisten seassa. Ilma oli ollut kaunis, vain muutamia pilvenriekaleita harmaalla taivaalla, ja Kiali olisi halunnut jäädä ulos. Hän oli kävellyt tallentamon porteista sisäpihalle. Ovista käytävälle. Käytävältä kirjoitussaliin. Hän oli istunut siinä, kuunnellen hidastempoista nauhoitetta lennonvalvontatorni 992-N:stä ja kirjoittanut kuulemiaan sanoja päätteelle, josta ne tallentuivat dataliuskoihin, jotka kumarassa liikkuva vanha mies keräsi työntämäänsä kärryyn tunnin välein. Kiali muisti miehen käyneen kuusi kertaa. Sitten jotain oli tapahtunut. Kiali oli kuullut äänen. Hän muisti kasvot: miehen parrakkaat kasvot ja veitsen. Hän muisti nähneensä verta, muttei ollut varma kenen verta se oli ollut. Kiali oli juossut pakoon ja se kamala mies oli seurannut häntä käytävällä. Kiali oli piiloutunut tarvikekomeroon…
Mitä sitten oli tapahtunut? Miten se oli johtanut nykyiseen tilanteeseen? Kuka tuo parrakas mies oli ollut?
Miksei kukaan voinut vastata?
”Olkaa kilttejä ja vastatkaa… Olkaa kilttejä…”
Kuiskaukset kaikuivat ahtaassa tilassa, mutta vain Kiali itse kuuli ne.
This galaxy is full of hidden secrets. It takes a vivid imagination and some pure insanity to uncover them all, yet the cost to ones sanity in uncovering them is... immense...
Re: Kohina
Suorastaan kutkuttavan jännittävä alku tarinalle! Paljastat mistään niin kovin vähän, että aivan pakko kytätä milloin tätä tulee lisää. Vallan jänskättää, eikä näin käy ihan joka tarinan kohdalla.
Re: Kohina
Pitää varmaan itsekkin liittyä näihin puhdistuksiin heikkolaatuisimmilla tarinoilla ja saada se yksi nyt jatkettua (ups vähän jäänyt) Ihan hyvää tekstiä :P We wants Finlandians!!, muista se ja tee se nyt loppuun ennenkuin aloitat uuden eepoksen :D
Ryhmä 144 on viimeinkin saatettu päätökseen (huonosti 
) http://www.sotavasara.net/keskustelu/vi ... &start=100
) http://www.sotavasara.net/keskustelu/vi ... &start=100Re: Kohina
MOAR! Kah, kello käy jo puoli kaksi yöllä. Koskas se nyt noin on mennyt?
********************************************************************************************************
Paikka >>>>> + Daimos:n aurinkokunnan ääriraja – Obscurus sektori +
Tarkennus >>>>> + Vankiensiirtoalus Yamamoto +
Aika >>>>> + 441229.M41 +
________________________-----------------------------______________________________
Suuri kulmikas rahtialus kulki kiihtyvällä vauhdilla läpi tyhjiön, jättäen taakseen Daimosin aurinkokunnan uloimmat asteroidipilvet. Aluksen korkeaa keulaa koristi valtava hopeinen kaksipäinen kotka, sen kyljet koostuivat teräspalkeista ja yhteen hitsatuista levyistä, jotka näyttivät kokeneen kovia pitkillä matkoillaan, ja sen moottorit toimivat epätasapainossa. Tietämätön olisi luullut aluksen kärsineen taisteluvaurioita matkoillaan, mutta totuus oli paljon yksinkertaisempi: Yamamoto ei ollut koskaan käynyt kuivatelakalla valmistumisensa jälkeen. Yksikään taho, miehistöä lukuun ottamatta, ei pitänyt aluksen kunnostamista vaivan ja rahan arvoisena toimena. Miksi vaarallisten vankien kuljettamiseen pitäisi uhrata arvokkaita resursseja, kun oli oikeita sotia voitettavana?
Aluksen sisätilat olivat yhtä askeettiset kuin sen ulkokuori oli karu: lattiat oli leikattu isoista levyistä jotka oli hitsattu yhteen puolihuolimattomasti, suurin osa vasta vuosia aluksen käyttöönoton jälkeen. Paikoitellen levyjä puuttui ja kulkija joutui tasapainoilemaan lattialevyjen alla kulkevien teräspalkkien ja putkien päällä päästäkseen määränpäähänsä. Aluksen keulassa, pitkän ja kapean käytävän, sekä neljän vahvan panssarioven erottamana muusta aluksesta, oli komentokeskus ja miehistön asuintilat. Miehistöllä oli vapaus sisustaa pienet asuintilansa parhaaksi katsomallaan tavalla, vaikka moni ei moiseen vaivautunutkaan. Kapteenin hytti oli suoraan komentosillan yläpuolella, komentosillan keskellä törröttävien kapeiden kierreportaiden yläpäässä. Itse komentosilta näytti vain suurelta tasalattiaiselta varastotilalta, johon oli ruuvattu istuimia ja näyttöpaneeleita, sekä muita mekaanisia osia, joilla aluksen liikkumista hallittiin. Missään ei ollut suuria hololiittimonitoreja, joita saattoi nähdä suuremmissa aluksissa tai taistelualuksissa, vain pienet vanhanmalliset välkkyvät monitorit palvelivat niiden äärellä kyyristeleviä miehistönjäseniä.
Aluksen keskiosa oli sokkeloinen labyrintti, täynnä automaattisesti lukkiutuvia ovia, eri alueita toisistaan erottavia ilmalukkoja ja pieniä askeettisia sellejä. Alue oli suunniteltu tarkoituksella sekavaksi, jotta mahdollisesti sellistään pakenemaan pääsevät vangit eivät löytäisi helposti mitään tärkeää, kuten aluksen moottoreihin johtavia huoltokäytäviä, tai elossapitojärjestelmän hallintamoduuleita. Vaikka kaikki tärkeä oli lukkojen takana, mitään ei jätetty sattuman varaan. Vankien siirtoon tarkoitettujen käytävien yläpuolella risteili vahvasta teräsverkosta ja tukirakenteista rakennettu vartiokäytävien verkosto, jonka lattian läpi saattoi tarkkailla vankeja kun nämä eivät olleet selleissään, mikä käytännössä tarkoitta aluksen lastaamista tai purkamista.
”Kapteeni Daluven! Molemmat moottorikotelot ilmoittavat toimintavalmiudesta, Geller-generaattori on toimintavalmis ja Simmu on valmis ohjaamaan meitä. Olemme valmiina poimuajoon.” Resuiseen ja likaiseen ruskeaan haalariin ja siniharmaaseen suojaliiviin sonnustautunut mies ilmoitti kädet ristittynä rinnalle kunniatervehdykseen, samalla kun kapteeni Daluven kalisteli alas kierreportaita. Miehen mainitsema ”Simmu” oli miehistön käyttämä lempinimi alusta näillä pitkillä matkoilla ohjaavasta telepaatista: madame Faenesta.
”Onko lastimme turvassa, herra Dwight.”
”Lasti on turvassa, herra kapteeni. Selvin ilmoitti käyneensä tarkistuskierroksella vasta muutamia minuutteja sitten.”
”Käske Selvinin tehdä uusi kierros kymmenen minuuttia poimuajoon siirtymisen jälkeen. Jos mies kitisee, voit ilmoittaa hänelle, ettei amasec-annosta tarvitse odottaa. Selvää?” Kapteeni Daluven hypähti viimeisten kahden askelman ylitse ja tömähti tukeville jaloilleen komentosillan lattialle. Daluven oli pukeutunut hieman vanhahtavaan upseerin univormuun, johon hän oli teettänyt kädentaitoisemmilla miehistön jäsenillään ylimääräisiä taskuja, joissa hän piti sähkötainnutinta, pientä laserpistoolia, sekä useita sekalaisia, mutta hyödyllisiä pikkuesineitä. Kapteenin kasvot olivat kurttuiset, yli yhdeksänkymmenen ikävuoden painaessa paksun harmaan karvan peittämiä kulmia kurttuun. Daluven ajeli leukansa, mutta antoi ylähuulensa karvoituksen kasvaa massiivisiksi harmaiksi viiksiksi, joiden vuoksi häntä kutsuttiin miehistön keskuudessa vanhaksi mursuksi, muttei tietenkään milloinkaan kasvotusten. Allain Dwight, aluksen perämies ja varakomentaja, teki vielä kerran nopeasti kunniaa ja virnisti kapteeninsa huomautukselle: turvallisuudesta vastaava ex-korpraali Selvin oli useasti valittanut toimenkuvansa tylsyydestä ja mitäänsanomattomuudesta, ja aiheuttanut kapteenille ylimääräisiä harmaita hiuksia erikoisilla tempauksillaan, joihin kuului yksittäisten vankien päästäminen käytäville, jotta mies saattoi kiduttaa näitä alitehoisilla laserkiväärin laukauksilla. Mies oli ollut lähellä joutua itse vankiselliin.
Komentosilta alkoi värähdellä, ensin hitaasti, sitten aina kiihtyen, kunnes jopa tukevajalkaisen kapteenin oli tartuttava edessään olevaan konsoliin pysyäkseen pystyssä. Varoitussummeri ulisi hetken, alus heilahti voimakkaasti ja sitten se oli ohi.
”Geller-kenttä täydellä teholla! Ei havaittu vuotoja, olemme taas tien päällä, herra kapteeni.”
”Kiitos tiedosta, herra Dwight. Pitäkää tilannetta silmällä vielä hetkinen, jotta voin käydä viihdyttämässä vierastani. Kun olette varmistunut, että kaikki toimii kuten pitää, voitte pitää muutaman tunnin lepoa.”
”Kiitos, herra kapteeni. Sanokaa terveisiä!” Dwight nauroi letkautukselleen, tietäen tasan tarkkaan millainen seuralainen kapteeniaan ylhäällä odotti. Kapteeni Daluven hymähti, suupieli kevyesti nykäisten, henkäisi niin syvään, että viikset väpättivät ja marssi sitten uudelleen kierreportaita ylös omiin tiloihinsa.
”Oletan, että kaikki on kuten pitääkin, herra kapteeni?” Käheä miehen ääni tervehti Daluvenia, tämän pään noustessa lattialuukun läpi.
”Olemme poimuavaruudessa. Matkamme seuraava vaihde on madame Faenen käsissä.” Kapteeni Daluven nousi kokonaan lattian tasolle, pudisti vaatteitaan ja kohtasi vieraansa katseen. Kapteenin hytti koostui neljästä huoneesta, joista yksi toimi tällä hetkellä vierasmakuuhuoneena, yksi kapteenin omana makuuhuoneena, yksi kapteenin yksityisenä toimistona ja kirjastona, sekä tämä portaisiin johtava huone vastaanottotilana. Vastaanottotila oli kapeahko huone, jossa oli kapteenille varattu tuoli ja hienopuinen kirjoituspöytä, sekä kolme tuolia tämän vieraille tai alaisille, jotka oli kutsuttu keskustelemaan kapteeninsa kanssa. Kapteenin tuolissa istui viittaan ja väljään kaapuun verhoutunut mies, jonka terävä nenä työntyi esiin tämän hupun alta. Miehen väljät vaatteet eivät onnistuneet salaamaan tämän jatkuvasti kantamaa kevennettyä erikoisvalmisteista versiota voimahaarniskasta, jota Astarteet käyttivät. Kapteenin kirjoituspöydälle oli laskettu bolt-pistooli ja vieraan kädessä oli lyhytteräinen voimatikari, jonka virtaa ei ollut kytketty päälle. Pöydälle oli laskettu myös paksukantinen kirja, johon vieras oli kirjoittanut jotain kun Daluven oli saapunut huoneeseen.
”Oikein hyvä. Luotan siihen, että miehenne pitävät kiinni vartiokierroksistaan, huolimatta lastimme… laadusta.” Kähisevä-ääninen mies painotti erikoisesti sanaa ”laatu”. Daluven marssi pöydän eteen ja katsoi sillä lojuvia esineitä.
”Muistuttaisin teitä siitä, että teille on hyväntahdon eleenä varattu omat tilat jotka ovat vapaasti käytettävissänne.” Kapteenin ääni paljasti hyvin selvästi tämän pahennuksen vieraan tungettelevan käytöksen johdosta. ”Ordo Hereticus maksaa kuljetuksestanne sievoisen summan, mutta olisi kohteliasta noudattaa tiettyjä sääntöjä aluksella, jonka vieraana...” Ennen kuin kapteeni ehti lauseensa päätökseen, vieras pamautti kirjansa kiinni ja hätkäytti yllättävällä liikkeellä ja äänellä Daluven-paran perinpohjin.
”Pahoittelen tunkeiluani, herra kapteeni. Haluan vain tarkkailla miehistönne toimintaa hieman lähempää, samalla kun kirjoitan muistiinpanojani. Jätän teidät nyt rauhaan. Hyvää yötä, kapteeni Daluven.” Mies keräsi kirjansa ja aseensa, nousi seisomaan niin että tämän alla ollut tuoli kirskui lattiaa pitkin, ja kääntyi poistuakseen. Daluven pudisti hiljaa päätään.
”Hyvää yötä, herra Gordan. Nukkukaa hyvin.”
”Toivottavasti nukumme joka ikinen, eikö niin, herra kapteeni?”
********************************************************************************************************
Paikka >>>>> + Daimos:n aurinkokunnan ääriraja – Obscurus sektori +
Tarkennus >>>>> + Vankiensiirtoalus Yamamoto +
Aika >>>>> + 441229.M41 +
________________________-----------------------------______________________________
Suuri kulmikas rahtialus kulki kiihtyvällä vauhdilla läpi tyhjiön, jättäen taakseen Daimosin aurinkokunnan uloimmat asteroidipilvet. Aluksen korkeaa keulaa koristi valtava hopeinen kaksipäinen kotka, sen kyljet koostuivat teräspalkeista ja yhteen hitsatuista levyistä, jotka näyttivät kokeneen kovia pitkillä matkoillaan, ja sen moottorit toimivat epätasapainossa. Tietämätön olisi luullut aluksen kärsineen taisteluvaurioita matkoillaan, mutta totuus oli paljon yksinkertaisempi: Yamamoto ei ollut koskaan käynyt kuivatelakalla valmistumisensa jälkeen. Yksikään taho, miehistöä lukuun ottamatta, ei pitänyt aluksen kunnostamista vaivan ja rahan arvoisena toimena. Miksi vaarallisten vankien kuljettamiseen pitäisi uhrata arvokkaita resursseja, kun oli oikeita sotia voitettavana?
Aluksen sisätilat olivat yhtä askeettiset kuin sen ulkokuori oli karu: lattiat oli leikattu isoista levyistä jotka oli hitsattu yhteen puolihuolimattomasti, suurin osa vasta vuosia aluksen käyttöönoton jälkeen. Paikoitellen levyjä puuttui ja kulkija joutui tasapainoilemaan lattialevyjen alla kulkevien teräspalkkien ja putkien päällä päästäkseen määränpäähänsä. Aluksen keulassa, pitkän ja kapean käytävän, sekä neljän vahvan panssarioven erottamana muusta aluksesta, oli komentokeskus ja miehistön asuintilat. Miehistöllä oli vapaus sisustaa pienet asuintilansa parhaaksi katsomallaan tavalla, vaikka moni ei moiseen vaivautunutkaan. Kapteenin hytti oli suoraan komentosillan yläpuolella, komentosillan keskellä törröttävien kapeiden kierreportaiden yläpäässä. Itse komentosilta näytti vain suurelta tasalattiaiselta varastotilalta, johon oli ruuvattu istuimia ja näyttöpaneeleita, sekä muita mekaanisia osia, joilla aluksen liikkumista hallittiin. Missään ei ollut suuria hololiittimonitoreja, joita saattoi nähdä suuremmissa aluksissa tai taistelualuksissa, vain pienet vanhanmalliset välkkyvät monitorit palvelivat niiden äärellä kyyristeleviä miehistönjäseniä.
Aluksen keskiosa oli sokkeloinen labyrintti, täynnä automaattisesti lukkiutuvia ovia, eri alueita toisistaan erottavia ilmalukkoja ja pieniä askeettisia sellejä. Alue oli suunniteltu tarkoituksella sekavaksi, jotta mahdollisesti sellistään pakenemaan pääsevät vangit eivät löytäisi helposti mitään tärkeää, kuten aluksen moottoreihin johtavia huoltokäytäviä, tai elossapitojärjestelmän hallintamoduuleita. Vaikka kaikki tärkeä oli lukkojen takana, mitään ei jätetty sattuman varaan. Vankien siirtoon tarkoitettujen käytävien yläpuolella risteili vahvasta teräsverkosta ja tukirakenteista rakennettu vartiokäytävien verkosto, jonka lattian läpi saattoi tarkkailla vankeja kun nämä eivät olleet selleissään, mikä käytännössä tarkoitta aluksen lastaamista tai purkamista.
”Kapteeni Daluven! Molemmat moottorikotelot ilmoittavat toimintavalmiudesta, Geller-generaattori on toimintavalmis ja Simmu on valmis ohjaamaan meitä. Olemme valmiina poimuajoon.” Resuiseen ja likaiseen ruskeaan haalariin ja siniharmaaseen suojaliiviin sonnustautunut mies ilmoitti kädet ristittynä rinnalle kunniatervehdykseen, samalla kun kapteeni Daluven kalisteli alas kierreportaita. Miehen mainitsema ”Simmu” oli miehistön käyttämä lempinimi alusta näillä pitkillä matkoilla ohjaavasta telepaatista: madame Faenesta.
”Onko lastimme turvassa, herra Dwight.”
”Lasti on turvassa, herra kapteeni. Selvin ilmoitti käyneensä tarkistuskierroksella vasta muutamia minuutteja sitten.”
”Käske Selvinin tehdä uusi kierros kymmenen minuuttia poimuajoon siirtymisen jälkeen. Jos mies kitisee, voit ilmoittaa hänelle, ettei amasec-annosta tarvitse odottaa. Selvää?” Kapteeni Daluven hypähti viimeisten kahden askelman ylitse ja tömähti tukeville jaloilleen komentosillan lattialle. Daluven oli pukeutunut hieman vanhahtavaan upseerin univormuun, johon hän oli teettänyt kädentaitoisemmilla miehistön jäsenillään ylimääräisiä taskuja, joissa hän piti sähkötainnutinta, pientä laserpistoolia, sekä useita sekalaisia, mutta hyödyllisiä pikkuesineitä. Kapteenin kasvot olivat kurttuiset, yli yhdeksänkymmenen ikävuoden painaessa paksun harmaan karvan peittämiä kulmia kurttuun. Daluven ajeli leukansa, mutta antoi ylähuulensa karvoituksen kasvaa massiivisiksi harmaiksi viiksiksi, joiden vuoksi häntä kutsuttiin miehistön keskuudessa vanhaksi mursuksi, muttei tietenkään milloinkaan kasvotusten. Allain Dwight, aluksen perämies ja varakomentaja, teki vielä kerran nopeasti kunniaa ja virnisti kapteeninsa huomautukselle: turvallisuudesta vastaava ex-korpraali Selvin oli useasti valittanut toimenkuvansa tylsyydestä ja mitäänsanomattomuudesta, ja aiheuttanut kapteenille ylimääräisiä harmaita hiuksia erikoisilla tempauksillaan, joihin kuului yksittäisten vankien päästäminen käytäville, jotta mies saattoi kiduttaa näitä alitehoisilla laserkiväärin laukauksilla. Mies oli ollut lähellä joutua itse vankiselliin.
Komentosilta alkoi värähdellä, ensin hitaasti, sitten aina kiihtyen, kunnes jopa tukevajalkaisen kapteenin oli tartuttava edessään olevaan konsoliin pysyäkseen pystyssä. Varoitussummeri ulisi hetken, alus heilahti voimakkaasti ja sitten se oli ohi.
”Geller-kenttä täydellä teholla! Ei havaittu vuotoja, olemme taas tien päällä, herra kapteeni.”
”Kiitos tiedosta, herra Dwight. Pitäkää tilannetta silmällä vielä hetkinen, jotta voin käydä viihdyttämässä vierastani. Kun olette varmistunut, että kaikki toimii kuten pitää, voitte pitää muutaman tunnin lepoa.”
”Kiitos, herra kapteeni. Sanokaa terveisiä!” Dwight nauroi letkautukselleen, tietäen tasan tarkkaan millainen seuralainen kapteeniaan ylhäällä odotti. Kapteeni Daluven hymähti, suupieli kevyesti nykäisten, henkäisi niin syvään, että viikset väpättivät ja marssi sitten uudelleen kierreportaita ylös omiin tiloihinsa.
”Oletan, että kaikki on kuten pitääkin, herra kapteeni?” Käheä miehen ääni tervehti Daluvenia, tämän pään noustessa lattialuukun läpi.
”Olemme poimuavaruudessa. Matkamme seuraava vaihde on madame Faenen käsissä.” Kapteeni Daluven nousi kokonaan lattian tasolle, pudisti vaatteitaan ja kohtasi vieraansa katseen. Kapteenin hytti koostui neljästä huoneesta, joista yksi toimi tällä hetkellä vierasmakuuhuoneena, yksi kapteenin omana makuuhuoneena, yksi kapteenin yksityisenä toimistona ja kirjastona, sekä tämä portaisiin johtava huone vastaanottotilana. Vastaanottotila oli kapeahko huone, jossa oli kapteenille varattu tuoli ja hienopuinen kirjoituspöytä, sekä kolme tuolia tämän vieraille tai alaisille, jotka oli kutsuttu keskustelemaan kapteeninsa kanssa. Kapteenin tuolissa istui viittaan ja väljään kaapuun verhoutunut mies, jonka terävä nenä työntyi esiin tämän hupun alta. Miehen väljät vaatteet eivät onnistuneet salaamaan tämän jatkuvasti kantamaa kevennettyä erikoisvalmisteista versiota voimahaarniskasta, jota Astarteet käyttivät. Kapteenin kirjoituspöydälle oli laskettu bolt-pistooli ja vieraan kädessä oli lyhytteräinen voimatikari, jonka virtaa ei ollut kytketty päälle. Pöydälle oli laskettu myös paksukantinen kirja, johon vieras oli kirjoittanut jotain kun Daluven oli saapunut huoneeseen.
”Oikein hyvä. Luotan siihen, että miehenne pitävät kiinni vartiokierroksistaan, huolimatta lastimme… laadusta.” Kähisevä-ääninen mies painotti erikoisesti sanaa ”laatu”. Daluven marssi pöydän eteen ja katsoi sillä lojuvia esineitä.
”Muistuttaisin teitä siitä, että teille on hyväntahdon eleenä varattu omat tilat jotka ovat vapaasti käytettävissänne.” Kapteenin ääni paljasti hyvin selvästi tämän pahennuksen vieraan tungettelevan käytöksen johdosta. ”Ordo Hereticus maksaa kuljetuksestanne sievoisen summan, mutta olisi kohteliasta noudattaa tiettyjä sääntöjä aluksella, jonka vieraana...” Ennen kuin kapteeni ehti lauseensa päätökseen, vieras pamautti kirjansa kiinni ja hätkäytti yllättävällä liikkeellä ja äänellä Daluven-paran perinpohjin.
”Pahoittelen tunkeiluani, herra kapteeni. Haluan vain tarkkailla miehistönne toimintaa hieman lähempää, samalla kun kirjoitan muistiinpanojani. Jätän teidät nyt rauhaan. Hyvää yötä, kapteeni Daluven.” Mies keräsi kirjansa ja aseensa, nousi seisomaan niin että tämän alla ollut tuoli kirskui lattiaa pitkin, ja kääntyi poistuakseen. Daluven pudisti hiljaa päätään.
”Hyvää yötä, herra Gordan. Nukkukaa hyvin.”
”Toivottavasti nukumme joka ikinen, eikö niin, herra kapteeni?”
This galaxy is full of hidden secrets. It takes a vivid imagination and some pure insanity to uncover them all, yet the cost to ones sanity in uncovering them is... immense...
Re: Kohina
Paikka >>>>> + Tuntematon – Poimuavaruus +
Tarkennus >>>>> + Vankiensiirtoalus Yamamoto +
Aika >>>>> + Ei määriteltävissä +
________________________-----------------------------______________________________
Askelten äänet kuuluivat vaimeina pienen metallikopin yläpuolelta.
Kiali makasi kylmällä makuualustallaan, käpertyneenä pieneksi mytyksi, huulet äänettömiä sanoja muodostaen. Suljettujen luomien alla silmämunat kääntyilivät villisti suunnasta toiseen, sormien vuoroin suoristuessa, vuoroin puristuessa tiukkaan nyrkkiin. Sellin äänettömyyden rikkoi terävä rasahdus ylhäältäpäin.
”Tyttö nukkuu, täällä on hiljaista. Jatkan kierrosta.”
Viestiä ei seurannut askelten ääniä.
Kialin silmien edessä maailma koostui valkeasta kohinasta. Satoja ja taas satoja ahtaita kuutioita, joiden seinät olivat mustia ja valkoisia pilkkuja, jotka tanssivat epäsäännöllisinä kuvioina. Tummia ihmishahmoisia varjoja seisoi ja istui kuudessa hieman muita isommissa kuutioissa. Kiali tunsi liikkuvansa lähemmäs noita varjoja, kunnes saattoi miltei koskettaa niitä. Kaksi noista hahmoista näytti istuvan tyhjän päällä, yksi istui muista erillään muodottomat kasvot kohotettuina katonrajaan, kaksi muuta seisoi hieman kauempana. Kiali tunsi pelkäävänsä näitä hahmoja, kuin ne olisivat koska tahansa saattaneet nähdä hänet ja satuttaa häntä. Kiali yritti kääntyä ja juosta pakoon, mutta liike oli hidasta. Kiali nousi ylös, irti noista ahtaista kuutioista ja niiden väleillä risteilevistä käytävistä. Noustessaan ylemmäs hän alkoi hahmottaa mitä näki: pieniä ryhmiä miehiä mutkittelevien käytävien risteyskohdissa, kuin vartiohuoneita. Pieniä kuutioita, vankisellejä joita miehet vartioivat ja yhdessä noista selleistä kirkas valo, joka tuntui kuin kodilta. Sielläkö hän oli? Katsoessaan kirkasta valoa, Kiali erotti sen yläpuolella tumman varjon, joka tuntui nielevän alapuoleltaan tulevan valon. Kialin vatsanpohjaa kouristi hänen alkaessaan leijua alemmas, kohti tuota uhkaavaa varjoa.
Valo oli himmentynyt, Kiali saattoi erottaa oman valosta piirretyn hahmonsa makaamassa mustavalkoisella alustallaan. Yläpuolella oli tumma varjo, ihmisenhahmoinen, mutta silti jotenkin erilainen kuin aikaisemmat. Tämä näytti katsovat lattian läpi suoraan Kialiin, mutta ei tarkkaillen. Kiali ei tiennyt mitä miehen mielessä liikkui, mutta hän tunsi jotain: halua, kaipuuta ja uhkaa.
Välähdys. Kirkas valo, joka hukutti alleen kaikki kuvat, jotka Kiali oli nähnyt vielä hetki sitten. Välähdystä seurasi kuva: siniseen takkiin ja paksuihin suojaliiveihin sonnustautunut mies, jolla oli tumma parransänki, ojentamassa kättään kohti Kialia, joka seisoi alasti miehen edessä. Miksi hän oli alasti? Miksi hän oli niin suojaton? Kiali yritti työntää miehen kättä kauemmas, muttei kyennyt siihen. Hänen omat kätensä eivät liikkuneet, vaan ne olivat kuin sidotut hänen sivuilleen. Miehen sormien koskettaessa Kialin kaulaa, karkean kosketuksen noustessa hitaasti ylös, nostaen hänen leukaansa, pakottaen hänet katsomaan miestä silmiin. Katse miehen ruskeissa silmissä oli ahnas, julkea ja hieman pahantahtoinen. Kiali halusi, että mies menisi pois. Mies ei mennyt pois. Paniikki alkoi vallata alaa, mutta Kiali ei voinut liikahtaakaan. Miehen käsi päästi irti Kialin leuasta samalla kun tämän kasvot alkoivat työntyä lähemmäs…
Miksei tuo mies mennyt pois?
Tarkennus >>>>> + Vankiensiirtoalus Yamamoto +
Aika >>>>> + Ei määriteltävissä +
________________________-----------------------------______________________________
Askelten äänet kuuluivat vaimeina pienen metallikopin yläpuolelta.
Kiali makasi kylmällä makuualustallaan, käpertyneenä pieneksi mytyksi, huulet äänettömiä sanoja muodostaen. Suljettujen luomien alla silmämunat kääntyilivät villisti suunnasta toiseen, sormien vuoroin suoristuessa, vuoroin puristuessa tiukkaan nyrkkiin. Sellin äänettömyyden rikkoi terävä rasahdus ylhäältäpäin.
”Tyttö nukkuu, täällä on hiljaista. Jatkan kierrosta.”
Viestiä ei seurannut askelten ääniä.
Kialin silmien edessä maailma koostui valkeasta kohinasta. Satoja ja taas satoja ahtaita kuutioita, joiden seinät olivat mustia ja valkoisia pilkkuja, jotka tanssivat epäsäännöllisinä kuvioina. Tummia ihmishahmoisia varjoja seisoi ja istui kuudessa hieman muita isommissa kuutioissa. Kiali tunsi liikkuvansa lähemmäs noita varjoja, kunnes saattoi miltei koskettaa niitä. Kaksi noista hahmoista näytti istuvan tyhjän päällä, yksi istui muista erillään muodottomat kasvot kohotettuina katonrajaan, kaksi muuta seisoi hieman kauempana. Kiali tunsi pelkäävänsä näitä hahmoja, kuin ne olisivat koska tahansa saattaneet nähdä hänet ja satuttaa häntä. Kiali yritti kääntyä ja juosta pakoon, mutta liike oli hidasta. Kiali nousi ylös, irti noista ahtaista kuutioista ja niiden väleillä risteilevistä käytävistä. Noustessaan ylemmäs hän alkoi hahmottaa mitä näki: pieniä ryhmiä miehiä mutkittelevien käytävien risteyskohdissa, kuin vartiohuoneita. Pieniä kuutioita, vankisellejä joita miehet vartioivat ja yhdessä noista selleistä kirkas valo, joka tuntui kuin kodilta. Sielläkö hän oli? Katsoessaan kirkasta valoa, Kiali erotti sen yläpuolella tumman varjon, joka tuntui nielevän alapuoleltaan tulevan valon. Kialin vatsanpohjaa kouristi hänen alkaessaan leijua alemmas, kohti tuota uhkaavaa varjoa.
Valo oli himmentynyt, Kiali saattoi erottaa oman valosta piirretyn hahmonsa makaamassa mustavalkoisella alustallaan. Yläpuolella oli tumma varjo, ihmisenhahmoinen, mutta silti jotenkin erilainen kuin aikaisemmat. Tämä näytti katsovat lattian läpi suoraan Kialiin, mutta ei tarkkaillen. Kiali ei tiennyt mitä miehen mielessä liikkui, mutta hän tunsi jotain: halua, kaipuuta ja uhkaa.
Välähdys. Kirkas valo, joka hukutti alleen kaikki kuvat, jotka Kiali oli nähnyt vielä hetki sitten. Välähdystä seurasi kuva: siniseen takkiin ja paksuihin suojaliiveihin sonnustautunut mies, jolla oli tumma parransänki, ojentamassa kättään kohti Kialia, joka seisoi alasti miehen edessä. Miksi hän oli alasti? Miksi hän oli niin suojaton? Kiali yritti työntää miehen kättä kauemmas, muttei kyennyt siihen. Hänen omat kätensä eivät liikkuneet, vaan ne olivat kuin sidotut hänen sivuilleen. Miehen sormien koskettaessa Kialin kaulaa, karkean kosketuksen noustessa hitaasti ylös, nostaen hänen leukaansa, pakottaen hänet katsomaan miestä silmiin. Katse miehen ruskeissa silmissä oli ahnas, julkea ja hieman pahantahtoinen. Kiali halusi, että mies menisi pois. Mies ei mennyt pois. Paniikki alkoi vallata alaa, mutta Kiali ei voinut liikahtaakaan. Miehen käsi päästi irti Kialin leuasta samalla kun tämän kasvot alkoivat työntyä lähemmäs…
Miksei tuo mies mennyt pois?
This galaxy is full of hidden secrets. It takes a vivid imagination and some pure insanity to uncover them all, yet the cost to ones sanity in uncovering them is... immense...
Re: Kohina
Paikka >>>>> + Tuntematon – Poimuavaruus +
Tarkennus >>>>> + Vankiensiirtoalus Yamamoto +
Aika >>>>> + Ei määriteltävissä +
________________________-----------------------------______________________________
”Huomio! Kapteeni sillalla!”
”Lepo vain. Onko aamun raportti valmiina?” Kapteeni Daluven laskeutui viimeiset portaat komentosillalle, antoi katseensa kiertää ympäristöään, varmistaessaan että kaikki oli paikoillaan. Yksi lähettyvillä seisovista miehistä ojensi kapteenilleen höyryävän kupin mustaa juomaa, jonka Daluven otti vastaan nyökäten. Siemaistessaan kitkerää juomaansa, Daluven huomasi jotain odottamatonta: yksi hänen miehistään näytti kalpealta, huolestuneelta ja hieman sekavalta tuijottaessaan monitoriaan kuin transsissa.
”Chenney? Mikä sinun on, mies?” Daluven kysyi, marssiessaan oudosti käyttäytyvää miestä kohti.
”Herra kapteeni, vartiopäällikkö May odottaa linjalla, haluaa puhua kanssanne.” Daluven katsahti miestä, tämän edessä olevaa monitoria ja painoi sitten sormen korvassaan olevalle viestintäsirulle. Yhteys avautui särähdyksen ja kimeän merkkiäänen säestämänä.
”Onko tämä totta, May?”
”Herra kapteeni, löysimme hänet vasta hetki sitten. Se on totta.”
”Entä tyttö?”
”Tarkistin jo lokin, tyttö ei ole liikkunut koko yönä milliäkään.”
”Entä Geller-kenttä? Onko havaittuja vuotoja?”
”Ei tekniikan mukaan, kenttä on pitänyt pintansa koko yön.”
”Keisari kirotkoon, miten te sitten selitätte tämän!?”
”En tiedä, herra kapteeni. Tarkistamme loput lokit, mutta…” Daluven irrotti sormen korvaltaan ja katsoi uudelleen monitorissa näkyvää kuvaa. Kuva oli turvamiehen olkapäälle kytketyllä tilannekameralla otettu sumea otos, jonka keskellä oli miehen hahmo. Vartiomies Selvin makasi selällään, kädet luonnottomiin asentoihin väännettyinä, silmät päässä pullottaen ja suu äänettömään tuskanhuutoon avattuna, keskellä pitkää siirtymäkäytävää, jonka varrella ei ollut yhtäkään ovea ja josta oli yli sadan metrin matka mystisen tytön selliin. Daluvenin katsellessa, kuva kääntyi muutamia kertoja suunnasta toiseen, paljastaen veriset jäljet seinissä ja lattiassa, kuin miesparkaa olisi raahattu pitkin lattiaa ja paiskottu välillä seinille. Daluven tuijotti kuvaa kunnes signaali katkaistiin. Juoma hänen mukissaan oli jo kylmää.
”Mitä sinä tiedät tästä!?” Daluvenin hermostunutta ärähdystä seurasi pamahdus, kun metalliovi sulkeutui voimallisesti tämän takana. Vierashytti oli kuin uudelleensisustettu: seinille oli ripustettu outoja kääröjä, pöytätasoilla oli useita raskaita kirjoja ja nurkassa kyhjötti kaksi palveluskyborgia elottomina ja deaktivoituina. Kaapuun verhoutunut mieshahmo istui suuren kirjoituspöydän äärellä, raapustaen merkintöjä valtavaan nahkakantiseen kirjaansa oudoilla muinaiskirjaimilla, joista Daluven ei osannut lukea.
”Onko jokin vialla, herra kapteeni?” Tuttu, mutta silti yhä jotenkin vieras ja luonnottoman käheä, ääni vastasi kaavun sisältä.
”Ette tiedä? Yksi miehistäni on kuin teurastettu! Mitään tällaista ei ole tapahtunut aluksella vielä kertaakaan, ettäs tiedätte! Ja vasta nyt, kun teitä noidantappajia aletaan kuljettaa ”lasteinenne”, alkaa tapahtua tällaista! Näen kyllä kuvion, osaan laskea yhteen kaksi ja kaksi! Mitä täällä tapahtuu? Mitä se tyttö on tehnyt minun miehelleni!?” Kapteeni Daluvenin pysähtyessä vetämään henkeä, kaapuun verhoutunut mies raapustaa vielä muutaman rivin kirjaansa, ennen kuin sulkee paksut nahkakannet satojen pergamenttisivujen ympärillä, lukitsee kirjan metallisen sinetin pienellä avaimella, jonka sujauttaa kaapunsa sisään, ja nousee seisomaan, kääntyen kohti Daluvenia.
”Näyttäkää minulle se mies.” Daluven avaa suunsa kuin vastatakseen, mutta kaapumies astuu uhkaavan askelen lähemmäs ja työntää hupun alta esiin pistävän nenänsä aivan lähelle Daluvenin kasvoja, vaientaen kapteenin.
”Välittömästi!”
Tarkennus >>>>> + Vankiensiirtoalus Yamamoto +
Aika >>>>> + Ei määriteltävissä +
________________________-----------------------------______________________________
”Huomio! Kapteeni sillalla!”
”Lepo vain. Onko aamun raportti valmiina?” Kapteeni Daluven laskeutui viimeiset portaat komentosillalle, antoi katseensa kiertää ympäristöään, varmistaessaan että kaikki oli paikoillaan. Yksi lähettyvillä seisovista miehistä ojensi kapteenilleen höyryävän kupin mustaa juomaa, jonka Daluven otti vastaan nyökäten. Siemaistessaan kitkerää juomaansa, Daluven huomasi jotain odottamatonta: yksi hänen miehistään näytti kalpealta, huolestuneelta ja hieman sekavalta tuijottaessaan monitoriaan kuin transsissa.
”Chenney? Mikä sinun on, mies?” Daluven kysyi, marssiessaan oudosti käyttäytyvää miestä kohti.
”Herra kapteeni, vartiopäällikkö May odottaa linjalla, haluaa puhua kanssanne.” Daluven katsahti miestä, tämän edessä olevaa monitoria ja painoi sitten sormen korvassaan olevalle viestintäsirulle. Yhteys avautui särähdyksen ja kimeän merkkiäänen säestämänä.
”Onko tämä totta, May?”
”Herra kapteeni, löysimme hänet vasta hetki sitten. Se on totta.”
”Entä tyttö?”
”Tarkistin jo lokin, tyttö ei ole liikkunut koko yönä milliäkään.”
”Entä Geller-kenttä? Onko havaittuja vuotoja?”
”Ei tekniikan mukaan, kenttä on pitänyt pintansa koko yön.”
”Keisari kirotkoon, miten te sitten selitätte tämän!?”
”En tiedä, herra kapteeni. Tarkistamme loput lokit, mutta…” Daluven irrotti sormen korvaltaan ja katsoi uudelleen monitorissa näkyvää kuvaa. Kuva oli turvamiehen olkapäälle kytketyllä tilannekameralla otettu sumea otos, jonka keskellä oli miehen hahmo. Vartiomies Selvin makasi selällään, kädet luonnottomiin asentoihin väännettyinä, silmät päässä pullottaen ja suu äänettömään tuskanhuutoon avattuna, keskellä pitkää siirtymäkäytävää, jonka varrella ei ollut yhtäkään ovea ja josta oli yli sadan metrin matka mystisen tytön selliin. Daluvenin katsellessa, kuva kääntyi muutamia kertoja suunnasta toiseen, paljastaen veriset jäljet seinissä ja lattiassa, kuin miesparkaa olisi raahattu pitkin lattiaa ja paiskottu välillä seinille. Daluven tuijotti kuvaa kunnes signaali katkaistiin. Juoma hänen mukissaan oli jo kylmää.
”Mitä sinä tiedät tästä!?” Daluvenin hermostunutta ärähdystä seurasi pamahdus, kun metalliovi sulkeutui voimallisesti tämän takana. Vierashytti oli kuin uudelleensisustettu: seinille oli ripustettu outoja kääröjä, pöytätasoilla oli useita raskaita kirjoja ja nurkassa kyhjötti kaksi palveluskyborgia elottomina ja deaktivoituina. Kaapuun verhoutunut mieshahmo istui suuren kirjoituspöydän äärellä, raapustaen merkintöjä valtavaan nahkakantiseen kirjaansa oudoilla muinaiskirjaimilla, joista Daluven ei osannut lukea.
”Onko jokin vialla, herra kapteeni?” Tuttu, mutta silti yhä jotenkin vieras ja luonnottoman käheä, ääni vastasi kaavun sisältä.
”Ette tiedä? Yksi miehistäni on kuin teurastettu! Mitään tällaista ei ole tapahtunut aluksella vielä kertaakaan, ettäs tiedätte! Ja vasta nyt, kun teitä noidantappajia aletaan kuljettaa ”lasteinenne”, alkaa tapahtua tällaista! Näen kyllä kuvion, osaan laskea yhteen kaksi ja kaksi! Mitä täällä tapahtuu? Mitä se tyttö on tehnyt minun miehelleni!?” Kapteeni Daluvenin pysähtyessä vetämään henkeä, kaapuun verhoutunut mies raapustaa vielä muutaman rivin kirjaansa, ennen kuin sulkee paksut nahkakannet satojen pergamenttisivujen ympärillä, lukitsee kirjan metallisen sinetin pienellä avaimella, jonka sujauttaa kaapunsa sisään, ja nousee seisomaan, kääntyen kohti Daluvenia.
”Näyttäkää minulle se mies.” Daluven avaa suunsa kuin vastatakseen, mutta kaapumies astuu uhkaavan askelen lähemmäs ja työntää hupun alta esiin pistävän nenänsä aivan lähelle Daluvenin kasvoja, vaientaen kapteenin.
”Välittömästi!”
This galaxy is full of hidden secrets. It takes a vivid imagination and some pure insanity to uncover them all, yet the cost to ones sanity in uncovering them is... immense...
Re: Kohina
Paikka >>>>> + Tuntematon – Poimuavaruus +
Tarkennus >>>>> + Vankiensiirtoalus Yamamoto +
Aika >>>>> + Ei määriteltävissä +
________________________-----------------------------______________________________
Kiali istui vuoteellaan, pyöritellen mielenkiinnottomasti pehmeää kumilusikkaansa matalassa kulhollisessa harmaata liejua. Herättyään ajankohtana, jonka uskoi aamuksi, Kiali oli löytänyt sellinsä ovelta kulhollisen tuota harmaata ravintomassaa, sekä ravintolisäpillerin, jonka hän oli nielaissut sellin seinään kiinnitetystä vesihanasta saamansa veden kera. Kiali oli istunut sänkynsä laidalla, kuunnellen ympäristönsä matalaa, loputonta huminaa, etsien vastauksia mielessään pyöriviin kysymyksiin. Yhtään ei ollut vielä löytynyt.
”…kiesus! Mitä tääll…”
Ääni oli nuoren miehen. Se kuului yläviistosta, kuin katon läpi, ja sitä seurasi monia muita ääniä. Kiali laski kulhon käsistään ja nousi seisomaan. Yläpuolelta kuului lisää ääniä, jotka sekoittuivat toisiinsa ja kajahtelivat seinistä, muuttuen sekavaksi äänteiden sotkuksi, josta Kiali ei kyennyt erottamaan kuin sanojen osia. Kiali painautui seinää vasten ja painoi korvansa kylmää metallia vasten, yrittäen kuulla paremmin, tuloksetta. Kiali erotti vielä askelia ja sitten hiljaisuutta ikuisuudelta tuntuvan ajan. Juuri kun hän oli antamassa periksi ja käpertymässä jälleen sängylleen odottamaan ajan kulumista, kuului yläpuolelta lisää askelia ja ääniä.
”Kuka siellä on!?” Kialin epätoivon sävyttämät huudot kaikuivat korvariipivästi ahtaassa tilassa ja hän vaikeni surkeana. Äänet yläpuolella liikkuivat reagoimatta lainkaan Kialin huutoihin ja jonkin ajan kuluttua tuli taas hiljaista.
”Haistakaa paska…” Tytön ääni oli muuttunut kuiskaukseksi.
Kiali valmistautui nukahtamaan, kun hän kuuli taas askelia. Tällä kertaa ääni oli kuitenkin erilainen: se kuului paljon terävämpänä kuin aiemmin ja se tuntui kuuluvan sellin oven takaa ja lähestyvän. Kiali ei ollut varma miten toimia. Hän oli kuvitellut mielessään kymmeniä kertoja miten kohtaisi vangitsijansa. Miten hän vaatisi vastauksia, miten hän huutaisi, iskisi avokämmenellä sitä julkeaa ihmishirviötä joka oli sulkenut hänet tähän koppiin päiväkausiksi…
Askelet pysähtyivät ja Kiali kuuli sellinsä oven lukkojen alkavan loksahdella auki. Oven alkaessa viimein avautua, tyttö käpertyi vuoteelleen, selkä ovea kohti ja teeskenteli nukkuvansa. Suljettujen silmäluomiensa läpi Kiali erotti huoneeseen tulvivan valon, kuuli lähestyvät askelet ja puristi silmänsä tiukemmin kiinni pelon ottaessa vallan. Lyhyen hiljaisuuden jälkeen Kiali kuuli karhean, mutta silti ystävällisen miehen äänen kuiskaavan varovasti:
”Hei. Tyttö. Oletko hereillä?”
Kesti muutaman sekunnin, että sanojen ja äänensävyn merkitys rekisteröityi Kialin aivoissa. Kyyneliä silmissään, Kiali nousi ylös ja kietoi kätensä tämän tuntemattoman miehen kaulan ympärille, hakien turvaa toisen ihmisen läsnäolosta. Mieheltä, joka oli aluksen kapteeni Daluven, kesti myös muutamia sekunteja reagoida tähän yllättävään käänteeseen ja painaa kädessään pitämänsä laserpistooli koteloonsa ennen kuin silitti tämän kovia kokeneen tyttöparan hiuksia.
”Hei. Tyttö. Rauhoituhan nyt. Meidän pitää jutella yhdestä asiasta. Hei. Olehan nyt…”
Tarkennus >>>>> + Vankiensiirtoalus Yamamoto +
Aika >>>>> + Ei määriteltävissä +
________________________-----------------------------______________________________
Kiali istui vuoteellaan, pyöritellen mielenkiinnottomasti pehmeää kumilusikkaansa matalassa kulhollisessa harmaata liejua. Herättyään ajankohtana, jonka uskoi aamuksi, Kiali oli löytänyt sellinsä ovelta kulhollisen tuota harmaata ravintomassaa, sekä ravintolisäpillerin, jonka hän oli nielaissut sellin seinään kiinnitetystä vesihanasta saamansa veden kera. Kiali oli istunut sänkynsä laidalla, kuunnellen ympäristönsä matalaa, loputonta huminaa, etsien vastauksia mielessään pyöriviin kysymyksiin. Yhtään ei ollut vielä löytynyt.
”…kiesus! Mitä tääll…”
Ääni oli nuoren miehen. Se kuului yläviistosta, kuin katon läpi, ja sitä seurasi monia muita ääniä. Kiali laski kulhon käsistään ja nousi seisomaan. Yläpuolelta kuului lisää ääniä, jotka sekoittuivat toisiinsa ja kajahtelivat seinistä, muuttuen sekavaksi äänteiden sotkuksi, josta Kiali ei kyennyt erottamaan kuin sanojen osia. Kiali painautui seinää vasten ja painoi korvansa kylmää metallia vasten, yrittäen kuulla paremmin, tuloksetta. Kiali erotti vielä askelia ja sitten hiljaisuutta ikuisuudelta tuntuvan ajan. Juuri kun hän oli antamassa periksi ja käpertymässä jälleen sängylleen odottamaan ajan kulumista, kuului yläpuolelta lisää askelia ja ääniä.
”Kuka siellä on!?” Kialin epätoivon sävyttämät huudot kaikuivat korvariipivästi ahtaassa tilassa ja hän vaikeni surkeana. Äänet yläpuolella liikkuivat reagoimatta lainkaan Kialin huutoihin ja jonkin ajan kuluttua tuli taas hiljaista.
”Haistakaa paska…” Tytön ääni oli muuttunut kuiskaukseksi.
Kiali valmistautui nukahtamaan, kun hän kuuli taas askelia. Tällä kertaa ääni oli kuitenkin erilainen: se kuului paljon terävämpänä kuin aiemmin ja se tuntui kuuluvan sellin oven takaa ja lähestyvän. Kiali ei ollut varma miten toimia. Hän oli kuvitellut mielessään kymmeniä kertoja miten kohtaisi vangitsijansa. Miten hän vaatisi vastauksia, miten hän huutaisi, iskisi avokämmenellä sitä julkeaa ihmishirviötä joka oli sulkenut hänet tähän koppiin päiväkausiksi…
Askelet pysähtyivät ja Kiali kuuli sellinsä oven lukkojen alkavan loksahdella auki. Oven alkaessa viimein avautua, tyttö käpertyi vuoteelleen, selkä ovea kohti ja teeskenteli nukkuvansa. Suljettujen silmäluomiensa läpi Kiali erotti huoneeseen tulvivan valon, kuuli lähestyvät askelet ja puristi silmänsä tiukemmin kiinni pelon ottaessa vallan. Lyhyen hiljaisuuden jälkeen Kiali kuuli karhean, mutta silti ystävällisen miehen äänen kuiskaavan varovasti:
”Hei. Tyttö. Oletko hereillä?”
Kesti muutaman sekunnin, että sanojen ja äänensävyn merkitys rekisteröityi Kialin aivoissa. Kyyneliä silmissään, Kiali nousi ylös ja kietoi kätensä tämän tuntemattoman miehen kaulan ympärille, hakien turvaa toisen ihmisen läsnäolosta. Mieheltä, joka oli aluksen kapteeni Daluven, kesti myös muutamia sekunteja reagoida tähän yllättävään käänteeseen ja painaa kädessään pitämänsä laserpistooli koteloonsa ennen kuin silitti tämän kovia kokeneen tyttöparan hiuksia.
”Hei. Tyttö. Rauhoituhan nyt. Meidän pitää jutella yhdestä asiasta. Hei. Olehan nyt…”
This galaxy is full of hidden secrets. It takes a vivid imagination and some pure insanity to uncover them all, yet the cost to ones sanity in uncovering them is... immense...
Re: Kohina
Tämän toiseksi uusimman pätkän lopussa aikamuoto vaihtuu kesken aiken. :D
MUTTA, hyvää tarinaa, vähän valtavirrasta poikkeavaa. Jatka...
MUTTA, hyvää tarinaa, vähän valtavirrasta poikkeavaa. Jatka...
Re: Kohina
Missä kohtaa? En tajua / erota??Drakojan kirjoitti:Tämän toiseksi uusimman pätkän lopussa aikamuoto vaihtuu kesken aiken. :D
MUTTA, hyvää tarinaa, vähän valtavirrasta poikkeavaa. Jatka...
This galaxy is full of hidden secrets. It takes a vivid imagination and some pure insanity to uncover them all, yet the cost to ones sanity in uncovering them is... immense...
Re: Kohina
...ääni vastasi kaavun sisältä. imperfekti
...mies raapustaa... preesens :D
...mies raapustaa... preesens :D
Re: Kohina
Kah perkele! Emmie mitään tajunnu!Drakojan kirjoitti:...ääni vastasi kaavun sisältä. imperfekti
...mies raapustaa... preesens :D
This galaxy is full of hidden secrets. It takes a vivid imagination and some pure insanity to uncover them all, yet the cost to ones sanity in uncovering them is... immense...