Ei edes kuolema olisi voinut vahingoittaa häntä pahemmin. Hän, joka oli pelättyjen Incubus-soturien mestari, oli huolissaan asiasta, josta ei kukaan Commorraghissa olisi, tai tulisi kenties koskaan olemaankaan.
Hän rypi itsesäälissä, että ei ollut edes yrittänyt estää Archon Khiraynraa viemästä tytärtään ja säälien samalla Sylennaa, jota odotti sama kohtalo, kuin kaikkia Commorraghin mustia eldareita, mutta jonka hän itse, Cyreniel oli halunnut ja pystynytkin välttämään. Mutta voisiko, tai haluaisiko tyttö välttää tuon verensekaisen, kaoottisen elämäntavan? Hän oli nähnyt Sylennassa samaa päättäväisyyttä mitä Archon Khiraynra oli Incubi-mestarin koulutuksen alkuaikoina nähnyt hänessä.
********
Valkoisia salamoita syöksähteli rätisten ilman halki, kuin hiiriä metsästävät kissat. Tummia pilviä ei synkästä taivaasta voinut erottaa, niistä valuva, tiheä sade piiskasi märällä, viiltävällä ruoskallaan rakennuksia ja erityisesti Viiltävän Kuoleman Kabalin palatsin katolla kyhjöttävää hahmoa.
Sylennan kasvojen kuolemansinistä väriä ei voinut pimeässä erottaa, ja aina valkean, sinireunaisen salaman purkautuessakin ne näyttivät vitivalkoisilta. Naispuolisen mustan eldarin smaragdinvihreät, loistavat silmät tuijottivat, hurmion lailla kimmeltäen taivaisiin, kuin ammentaen pilvistä voimaa itseensä.
Mutta ennen kaikkea tuo nuori, musta eldari tuli tänne ajattelemaan. Kaikki ne Archon Khiraynran puheet vallasta ja sodan kauhuista, puhumattakaan heidän kamalista serkuistaan hämmensivät Sylennaa, ja kuinka hän olisikaan pystynyt ymmärtämään, kun oli viettänyt tähän mennessä suurimman osan elämästänsä eristyksissä muusta maailmasta.
********
Sylenna oli ollut levoton siitä asti, kun hänen biologinen isänsä, Archon Khiraynra otti hänet hoitoonsa, Incubi-mestari Cyernyelin kanssa vietettyjen kaikkien koulutusvuosien jälkeen. Vaikka Cyrenyel oli ollut tiukka ja ankara, Sylenna ikävöi häntä. Tosin Archon antoi tyttärensä kutsua vapaasti itseään isäkseen, mutta se tuntui hänestä jotenkin luonnottomalta.
”Tyttäreni, herää.”, kuului lempeä ääni pimeydestä. Tyttö kääntyi katsomaan huoneensa ovelle. Tulijan äänestä hän tunsi heti kuka oli ovella. Khiraynra. ”Pue päällesi, aion näyttää sinulle jotain.” Sylenna ei ollut häiriintynyt aikaisesta herätyksestä, itse asiassa se tuli suorastaan, kuin rukouksen tuomana levottomien öiden takia. Hän puki nopeasti nahkavaatteensa päälle ja pakahtuneena uteliaisuudestaan käveli isänsä vierelle. Archon laski vahvan kätensä Sylennan olkapäälle, he poistuivat yhdessä huoneesta.
Hän laski kätensä sateen kostuttamalle parvekkeenreunalle. Kylmä vesi tuntui hänen kämmenellään virkistävältä ja ammensi sitä hiukan myös kasvoilleen ja hiuksiinsa. Yhä pitäen kättään Sylennan olkapäällä, Archon puhui rauhallisella äänellä.
”Katso nyt tuota joukkoa.”, hän osoitti sormellaan. Sylenna joutui siristelemään katsoessaan tiheän sateen läpi, joka valui heidän parvekkeensa katoksen kautta alas maahan kostuttaen tiet ja valuen lopulta viemäreihin.
”Niin?”, tyttö kysyi. ”Mitä niillä on tekemistä Myrkytetyn Terän Kabalin alueella? Nuo eivät nimittäin taida olla heidän omia sotureitaan, eiväthän he noin piileskelisi omalla alueellaan.”
”Oikeassa olet, tyttäreni. Myrkytetty Terä saa kokea pienoisen yllätyksen”, Archon kihersi. Ajateltuaan isänsä sanoja ja ymmärtäessään ne, Sylenna kääntyi katsomaan isäänsä hienoinen raivon puna, sinertävillä kasvoillaan.
”Petosta!”, hän huusi. ”Meidän täytyy varoittaa Myrkytettyä Terää!”, hän tarttui Archonin viittaan hädissään.
Vaivoin Khiraynra pystyi hillitsemään itsensä. Kukaan, ei kukaan Commorraghissa olisi mennyt varoittamaan toista Kabalia hyökkäyksestä. Jopa Sylennaa nuoremmatkin lapset ymmärsivät tämän.
”Ei ole meidän asiamme puuttua tähän.”, Archon sanoi tiukasti matalalla äänellään.
”Mutta hehän ovat samaa kansaa, kuin mek…”, Sylenna sopersi Archonin keskeyttäessä hänet.
”Etkö sinä tajua?”, hän karjui. ”Muiden tekemiset eivät ole meidän asiamme. Jos me, Viiltävä Kuolema haluaisimme esimerkiksi laajentaa alueitamme, tai muuten jokin lähikabaleista uhkaisi meitä, tekisimme samoin. Me olemme mustia eldareita, tämä on meidän elämäntapamme, kaoottinen elämäntapamme.”
Sylenna olisi tarvinnut enemmän aikaa pohtia kaikkea tätä, mistä Archon oli puhunut, mutta ei saanut siihen tilaisuutta vielä pitkään aikaan. Hyökkääjien ensimmäinen joukko-osasto Wychejä kiipesi ketterästi rakennuksien seiniä pitkin ylös asti, samalla, kun muut alkoivat piirittää aluetta lähentyen koko ajan enemmän. Archon Khiraynran käsi puristi Sylennan olkapäätä yhä kovemmin.
”Isä, lopeta”, tyttö anoi. Archon tuskin kuuli tyttärensä anelua, hän oli syventynyt näytökseen, verilöylyyn.
”En voi olla pitämättä tästä.”, hän sanoi silmät kiihkosta palaen ja puristaen Sylennan olkapäätä yhä kovemmin, kivuliaammin. ”Wychit hiipivät rakennuksiin ja surmaavat kaikki salamyhkäisesti, mutta tuskallisesti. Kaikki on ohi hetkessä, eikä kukaan jää kertomaan tästä sen enempää.”
Hyökkääjät olivat olleet sisällä jo jonkin aikaa, miten oli käynyt?
”Kuuntele”, Khiraynra käski hellittäen otteensa tyttärestään. Hieroen kipeää olkapäätään Sylenna yritti kuulla jotain tiettyä.
”En kuule mitään.”, tyttö sanoi aristellen. Archon kääntyi katsomaan kiihkoissaan tytärtään kasvoihin.
”Aivan. Mitään ei kuulu”, hän sanoi. ”Ei kuolinhuutoja, ei aseiden kalsketta, ammusten räjähtelystä puhumattakaan.” Sylenna tunsi rauhallisuutta ja huojentuneisuutta itsessään.
”Kukaan ei siis kuollut? Ne toiset ovat vain kyläilemässä Myrkytetyn Terän palatsissa, koska ketään ei ole tullut pois.”, tyttö järkeili. ”Minä tiesin, ettei ketään tapettaisi.” Archon Khiraynran huumaantunut ilme puhui täysin muuta.
”Ne toiset ovat jo lähteneet. Myrkytetyn Terän Kabali on tuhottu.”
********
Ajatellessaan nyt tuota joukkomurhaa jälkeenpäin, Sylenna olisi mieluusti vaihtanut sen kuolemanhiljaisen hetken mustien eldarien tuskanhuutoihin ja aseiden kalkkeeseen. Lähes jokainen yö sen verisen näytelmän jälkeen oli rauhaton, kylmää hikeä valui hänen kainaloihinsa ja selkäänsä pitkin aiheuttaen pieniä väristyksiä hänen sinertävässä kehossaan.
He tappoivat toisiaan. Omaa kansaansa, Sylennan kansaa. Tämä pisti hänet miettimään, ajattelemaan itseään. Kuka Sylenna oikeasti oli, tai millainen hänet kuuluisi olla? Sen hän ainakin tiesi, että hänen oman kansansa kaoottiset elämäntavat eivät sointuisi yhteen hänen laulunsa kanssa.
********
Vuosien myötä Sylenna sai olla todistamassa vielä monia hirvittäviä esimerkkejä mustien eldarien sairaasta mielikuvituksesta. Hän oli ollut kauhistelemassa orjan tai jonkin kaltaisensa muuttumista hirveäksi, vääristyneeksi olennoksi homonculusten käden kautta. Vaikka orjat olivatkin heidän vihamiesrotujensa edustajia, hän ei voinut olla yökkimättä, kun aina vähän väliä joku tyytymätön isäntä viilsi yhdeltä heistä vatsan auki pitäen orjan koko ajan tajuissaan ja kuristaen tämän hänen omalla ohutsuolellaan.
********
”Minun on annettu ymmärtää, että osaat jo taistellakin ihan kelvollisesti ikääsi nähden.”, Archon Khiraynra sanoi eräänä iltana. Tyttö nyökkäsi varovaisesti päätään. ”Joten minulla on sinulle yllätys, josta pidät aivan varmasti.” Sylennan suupielet vääntyivät pieneen, lapsenomaiseen hymyyn ja seurasi innokkaasti isäänsä kohti harjoitussalin jykeviä portteja.
Vartijan sulkivat ovet heidän astuttua sisään. Koruton harjoitussali käsitti harmaakivisen lattian ja katon, joka kohosi holvimaisesti kaartuen. Aseet roikkuivat seinillä metallisissa pidikkeissä lajiteltuna eri ryhmiin: peitset, miekat, tikarit ja niin edelleen.
”Valitse mieleisesi.”, Archon tokaisi aikailematta osoittaen asepidikkeitä. Sylenna asteli hitaasti niiden eteen katsellen ympärilleen. Kukin ase näytti kutsuvalta ja hän käytti valitsemiseen aikaa, vaikka tunsikin isänsä kärsimättömän katseen niskassaan. Lopulta hän teki valintansa: Lyhyen peitsen muotoon valmistettu tuskantuoja, jonka terä oli lähes yhtä pitkä, kuin varsi ja pitkä, leveänteräinen tikari, jonka käyrän terän alapuolella oli lyhyitä piikkejä.
”Otan nämä.”, Sylenna ilmoitti isälleen, joka katsoi häntä epäileväinen ilme kasvoillaan.
”Jos olet varma valinnastasi, voinemme siirtyä asiaan.”, Archon kohotti kynsikään kouran muotoon rakennettua tuskantuojaansa. Tyttö säikähti: Pitäisikö hänen taistella isäänsä, itse Archon Khiraynraa vastaan. Nähdessään tytön pelästyneen ilmeen, Archon pudisti päätään ja heilautti kouraansa kutsuvasti erään harjoitussalin oviaukon edessä.
Pitkä mies käveli kohti salin keskustaa kaksi mustien eldarien käyttämää, pientä lähitaisteluun tarkoitettua terää mukanaan. Miehen kasvot olivat jäykät ja vaaleat, paljolti ulospäin sojottavat poskipäät saivat hänet näyttämään nälkäänäkevältä. Hänen pitkät, tummat hiuksensa oli sidottu pienillä renkailla hänen päänsä yläpuolelle, kuten monella muulla joka puolella Commorraghia.
”Hän on Hy’Theal. Saimme hänet kiinni hänen yrittäessään surmata minut.”, Archon sanoi ja piti tauon. ”Tapa hänet!” Sylennan elämä oli juuri päässyt siihen pisteeseen, mistä hän oli nähnyt painajaisia. Hänen täytyi tappaa oman kansansa edustaja. Tyttö katsoi vakavailmeistä isäänsä apua huutava ilme kasvoillaan saamatta lainkaan myötätuntoa osakseen.
”Mutta enhän minä… Hänhän on kaltais…”, Sylenna sopersi aidosti hädissään. Archon Khiraynra iski häntä lujasti olkapäähän nyrkillään, tyttö kaatui toisen polvensa varaan.
”Hän yritti surmata minut, isäsi! Sinähän tapat hänet!”, Khiraynra vaati myrkyllisellä äänellään, joka torjui kaikenlaiset vastustelut ja selitykset. ”Tapa, tai tule tapetuksi. Soturi, surmaa tyttäreni!”
Hy’Theal loikkasi nopealla liikkeellä Sylennan kimppuun tämän perääntyessä. Vaikka vastustaja olikin ilmeisesti vain jalkamiehen tasolla, hän oli kokenut soturi tyttöön verrattuna, Sylenna vielä lapsi. Tokihan tytön aseet olivat paljon mahtavammat, mutta niistä ei olisi mitään hyötyä ilman opetusta. Niinpä hän vain perääntyi ja huitoi säälittäviä sivuttaisiskuja lyhyellä peitsellään ja yritti saada pitkän tikarinsa kalahtamaan vastustajan aseeseen.
Verta oli vuodatettu. Tytön oikeassa olkavarressa oli viisisenttinen, vertavuotava viiltohaava. Nyt Sylenna oli todellakin peloissaan. Perääntymistaktiikka muuttui äkkiä silkaksi yritykseksi selvitä hengissä. Toki pakokauhu lisäsi halua jäädä eloon, se lisäsi tytön nopeutta ja voimaa, mutta se ei riittäisi.
”Isä lopeta tämä!”, Sylenna aneli.
”Vain sinä itse voit tämän lopettaa”, Archon vastasi kylmästi.
Lukuisat, pienet viillot ja naarmut koristivat nyt hänen sinistä vartaloaan. Kipua hän ei tuntenut, eikä se muutenkaan olisi vähentänyt hänen mahdollisuuksiaan enempää. Tytön olisi pakko tehdä jotain, muuten hän olisi mennyttä. Peitsi kalahti lattiaan tytön tehdessä kuperkeikan takaperin. Epätoivoinen yritys olisi varmastikin Sylennan viimeinen, soturi käsitteli aseitaan liian hyvin häneen verrattuna.
Ponkaistessaan jaloilleen kuperkeikan jälkeen, hän pinkaisi kovaan vauhtiin kohti hölmistyneenä tuijottavaa vastustajaansa peitsen leveä terä ylhäällä. Soturin ilme muuttui katalaksi virnistykseksi, tytöllä ei olisi mahdollisuuksia. Peitsen terä lähestyi yläviistosta, soturi vain kierähtäisi toiseen suuntaan ja upottisi aseensa tytön suojaamattomaan vatsaan. Mutta ei. Hy’Theal ei pystynyt liikuttamaan sormeaankaan. Hän katsoi avuttomana Archon Khiraynraa, joka hymyili katalasti.
Lyhyen peitsen leveän terän kärki puhkaisi helposti jalkamiehen kevyen haarniskan ja upposi soturin vatsaan. Soturi tuijotti niska jäykkänä salin kattoa, pupillit laajenivat äkisti. Hänen rahiseva hengitys toi verta hänen huulillensa, keuhkot olivat puhki. Mies kuoli, tyttö oli tappanut maanmiehensä ja rikkonut periaatteitansa.
Sylennan poskipäät nykivät katsoessaan miten kauheaa tuskaa tuo nimensä veroinen ase tuotti uhrillensa. Hy’Theal vapisi, kuin vilun kourissa, verta pulppusi yhä lisää hänen suustaan. Kohta kärsimys loppui ja miehen veltto ruumis tömähti kivilattialle tuhrien sen verellään.
”Tervetuloa Viiltävään Kuolemaan”, Archon sanoi hiljaa. ”Olet saanut verikasteen, kätesi todistavat sen.” Sylenna oli shokissa, hän katsoi inhoa tuntien käsiään hengittäen nopeasti, verta valui sakeina puroina hänen sormiensa väleistä maalaten myös hänen varpaidensa sinisen ihon päinvastaiseksi.
Etenenkö liian hitaasti kerronnassa? Kommenttia?
Viiltävä Kuolema osa.2: Verikaste
-
Hollo
- Sotavasaran WHFB-tarinamestari
- Viestit: 1154
- Liittynyt: Su 29.09.2002 23:39
- Paikkakunta: Helsinki
Viiltävä Kuolema osa.2: Verikaste
Viimeksi muokannut Hollo, To 11.09.2003 18:34. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
-
High king Godric
- Viestit: 422
- Liittynyt: Su 25.05.2003 11:25
- Paikkakunta: Espoo
Ihan kiva tarina. Tosin vähän turhan suora kopio R.A.Salvatoren Darkelf trilogian ensimmäisestä osasta.
-Gravewind
http://www.juoksuhauta.net
http://www.juoksuhauta.net
-
Brightstar
- Viestit: 1246
- Liittynyt: Su 15.12.2002 16:21
- Paikkakunta: Lahti
Hyvältä näyttää. On aina hyvä kun ihmiset kirjottelevat tarinoita DEldareista kun GW ei sitä jaksa tehdä.
Koskas voi odottaa seuraavaa osaa tähän tarinaan?
Koskas voi odottaa seuraavaa osaa tähän tarinaan?
GW:n kotisivut ovat kuin diablo: joka kerta kuin aloitat uuden seikkailun niin sinulle on luotu uusi sattumanvaraisesti tehty labyrintti missä vielä suurinosa poluista ei edes johda mihinkään...