Purppurataivas
Suuri kirves iskeytyi keihästä pitelevän miehen olkapäähän ja irrotti miehen vasemman käden olkavarresta. Mies ähkäisi ja kaatui polvilleen maahan vertavuotavana, tuskainen ilme kasvoillaan. Oikea käsi päästi irti keihäästä, joka putosi maahan, ja tarttui vielä keihäänvarressa kiinni olevaan käteen. Ennen kuin mies ehti tehdä mitään muuta, rautainen saapas osui hänen kasvoihinsa heittäen miehen taaksepäin kohti eteenpäin hyökyvien sotilaiden rivistöä. Mies jäi nopeasti toveriensa jalkojen alle taistelun käydessä kiihkeänä. Kirveet, miekat, kilvet ja keihäät kilisivät osuessaan toisiinsa ja rautaisiin panssareihin tai kilpiin. Taistelun äänet peittivät alleen kaiken muun, tuulen ujelluksen, läheisen puron solinan ja kaiken muun. Aurinko oli jo laskemassa mailleen, antaen laaksolle, jossa taistelu riehui, tumman ja hieman pelottavan sävyn. Taivaanranta oli tummanpunainen – yhtä punainen kuin verestä värjäytynyt maa taistelevien hahmojen alla.
Sama suuri kirves teki kaarevia liikkeitä omistajansa huitoessa sillä raivon ja epätoivon vallassa kerta toisensa jälkeen. Yhdeltä kirves halkaisi pään, toiselta se katkaisi kylkiluita rusahtavan äänen säestyksellä. Taistelevien hahmojen sekalaiset huudot sekoittuivat muihin taistelun ääniin. Jossain joku huudahti komennon, ”Tulta!”, ja samassa kuului useamman kymmentä terävää paukahdusta ja sitä seurasi joukko teräviä rasahduksia pienten metallikuulien lävistäessä panssareita ja lihaa. Eräästä laakson pohjalla eteenpäin juoksevasta joukosta kaatui luoteihin toistakymmentä suurta hahmoa, mutta loput joukosta pääsivät kiväärimiesten luo, ennen kuin nämä ehtivät ladata ruutiaseensa uudelleen. Kiväärimiehet kärsivät nopeasti suuria tappioita ja kääntyivät hädissään juoksuun – mutta eivät saaneet armoa takaa-ajajiltaan. Karkuun kääntyneet kiväärimiehet teurastettiin viimeiseen mieheen.
Taistelusta oli kehkeytynyt sekava kaaos, joka kauempaa olisi saattanut näyttää jopa taiteelliselta. Tuhansia taistelijoita velloi laakson pohjalla kuin myrskyinen meri. Taistelijoita kaatui puolin ja toisin. Kasvot totisina kukin yritti vain selvitä hengissä ja tehdä velvollisuutensa. Parrakas, vanhahko mies, jonka kasvot olivat likaantuneet verestä, huohotti raskaasti hänen nostaessaan miekkansa hyökkäykseen. Mies kohotti miekan hurjaan iskuun, mutta ennen kuin isku ehti lähteä, vääntyivät miehen kasvot tuskaiseen irvistykseen. Mies jähmettyi paikoilleen ja miekka valahti hänen käsistään. Lasittunein silmin hän tarttui molemmin käsin rinnassaan törröttävään keihäänvarteen yrittäen kiskoa sitä ulos rintakehästään. Suusta valui hieman verta ja mies kaatui maahan selälleen maahan keihään jäädessä törröttämään. ”Günther!”, huudahti muuan nuorempi mies nähdessään parrakkaan ystävänsä kaatuvan maahan. Hän loikkasi kaatuneen toverinsa luokse ja huitaisi miekallaan hahmoa, joka oli noukkimassa maasta uutta asetta. Isku osui hahmon reiteen saaden tämän ulvaisemaan karmeasti. Uusi isku kilpistyi metalliseen rintapanssariin, mutta kolmas survaisu sai epäonnisen olennon, joka oli tappanut Güntherin, ottamaan pari hoipertelevaa askelta ja kaatumaan maahan suuri viiltohaava kyljessään. Taistelu jatkui iskujen suhahdellessa jättäen puolin ja toisin jälkeensä monia ruumiita ja useita haavoittuneita, jotka voihkivat ja älähtelivät kivusta yrittäen vältellä tallotuksi tulemista.
Laakson keskellä taistelun tuimimmassa tiimellyksessä kirvestä pitelevä suuri hahmo karjui tummat, pitkät hiukset tuulessa hulmuten kovaan ääneen. Hänen johtamansa kokenut ryhmä oli saanut heitä uhkaavat keihäsmiehet perääntymään. Suuri hahmo karjui hyökkäyshuudon nostattamaan omiensa taistelutahtoa. Hän tiesi kuitenkin, että taistelu oli tiukka. Hänellä oli alivoima, ehkei liian suuri, mutta melkoinen kuitenkin. Hän ei osannut sanoa, miten taistelu kokonaisuudessaan sujui, mutta hänellä oli hyvä aavistus asian suhteen, kunnes äkisti hänen vieressään seissyt lipunkantaja kaatui karjaisten maahan. Nuolia satoi suurta kirvestä kannattelevan hahmon ympärille. Yksi osui hänen reiteensä, mutta nuoli katkesi hänen veren tahrimaan panssariinsa. Vihaisena hän katsoi ympärilleen. Laakson sivuille oli ilmestynyt satoja Imperiumin jousimiehiä – jotka ampuivat alas laaksoon tappaen sekä omia että vihollisia. Laakson etupuoliskolla, joidenkin satojen metsien päässä, näkyi toinen pelottava näky, raskaasti varustetut ritarit kiiltävissä haarniskoissaan ja pitkät peitset käsissään, katselivat laakson pohjalla käytävää käsikähmää.
Yksi ritareista nosti esiin vaskitorven ja puhalsi siihen kolmesti. Viimeinen puhalluksen vielä kaikuessa laaksossa, alkoivat laakson pohjalla olevat Imperiumin joukot perääntyä hitaasti kohden ritareita. Laakson laidoilla olevilla kukkuloilla olevat jousimiehet ampuivat suhahtelevia nuolikuuroja kohden hetkeksi paikoilleen jääneitä hahmoja. Useat kymmenet, jopa sadat, hahmot kaatuivat saatuaan yhden tai useamman osuman nuolista. Suurta kirvestä pitelevä hahmo tajusi pian mistä oli kyse. Hänen joukkonsa olivat sekavassa tilassa, epäjärjestäytyneitä ja pelolle alttiita. Hän laittoi kirveensä selässä olevaan koteloon ja tarttui maassa olevaan lippuun, joka oli jäänyt siihen hänen lipunkantajaltaan. Laaksosta oli muodostunut kuoleman kuja hänelle ja hänen joukoilleen. Edessä ritarit hevosineen sekä perääntyvät jalkamiehet, sivuilla jousiampujat… mutta taakse ei ollut vielä kukaan ehtinyt. Perääntyminen laakson päädyssä sijaitsevaan metsikköön oli ainoa vaihtoehto, vaikka se ei hänen luonteelleen sopinutkaan.
Hän heilutti lippua ja karjahti komennon. Hänen joukoistaan ne, jotka kykenivät tai eivät olleet jääneet paniikin vallassa paikoilleen, kääntyivät poispäin ritareista ja juoksivat. Juoksivat lujaa. Nuolia ei enää satanut heidän niskaansa. Suuri hahmo lippu kädessään oli viimeisten juoksijoiden joukossa. Hän katsoi etenkin yhtä juoksevista sotureistaan, pienikokoista miekkaa kädessään pitävää soturia ja hymyili nähdessään tämän ensimmäisten joukossa. Hän kuuli mahtavan jyrinän takanaan. Se merkitsi vain yhtä asiaa – raskas ratsuväki rynnisti heidän perässään. Hymy hyytyi suuren hahmon kasvoilla. Hän ei katsonut taakseen, sillä kokeneena taistelijana hän tiesi miten asiat olivat. Hän keskittyi juoksuun. Jyrinä muuttui korvia huumaavaksi ratsuväen lähestyessä juoksevia hahmoja. Lippua kantava hahmo pysähtyi, iski lipun pystyyn maahan ja komensi oman ryhmänsä pysähtymään. Hän kääntyi kohden rynnistäviä ritareita ja otti kirveen selästään. Yhdessä kahdeksan muun kanssa, hän muodosti lipun ympärille puoliympyrän. Tämä olisi hänen viimeinen sijansa. Hän nosti kirveen korkealle ilmaan ja karjaisi samalla, kun ritarit saavuttivat vähälukuisen, mutta urhean joukon. Peitset lävistivät kaksi hänen rinnallaan seissyttä soturia ja kolmannen, hieman hänen takanaan olleen. Ratsut jättivät kaksi muuta puolustajaa kavioidensa alle murskaten heidät välittömästi. Yksi jäljellejääneistä sotureista survaisi miekallaan yhdeltä hevoselta jalan poikki saaden tämän kaatumaan ja pudottamaan ratsastajansa. Toinen puolustaja hyppäsi hieman eteenpäin ja löi miekallaan maahan pudonnutta ritaria kolmesti, kunnes peitsi lävisti hänen yläselkänsä ja hän kaatui maahan koristen.
Suuren kirveen kanssa taisteleva hahmo väisteli eteenpäin runnovia ratsuja parhaan taitonsa mukaan ja yritti suistaa ratsastavia ritareita alas hevosiltaan. Hän iski kirveellään yhtä hevosta, mutta isku kilpistyi hevosen suojuksiin horjauttaen kirvestä pitelevää hahmoa. Ennen kuin hän ehti saada tasapainonsa kuntoon, toinen hevonen laukkasi häntä päin lennättäen hänet maahan. Hänen tummat hiuksensa saivat punaista väriä hänen päänsä kolahtaessa maassa olevaan rosoiseen kiveen. Molemmat muut lippua puolustamaan jääneet soturit olivat kohdanneet taistelunsa lopun raskaasti varustettujen ritareiden uhreina. Juoksuaan jatkaneet soturit olivat jo melkein laakson päädyssä, melkein turvassa. Vain muutamat sadat metrit erottivat heidät laakson päädyssä olevasta tiheästä metsiköstä. Ritarit jatkoivat rynnistystään saavuttaen pakenijoita, ja juuri ennen kuin juoksijat saavuttivat metsikön, rysähtivät ritarit heidän päällensä murskaten ja lävistäen epätoivoisia ja silminnähden hengästyneitä sotureita. Kaikki oli ohi nopeasti, ritarit pysähtyivät metsän reunaan tyytyväisinä saavutuksiinsa. He olivat jälleen lakaisseet vihollisen, nuo inhat vihernahat, lähes viimeistä myöten. Vain muutama oli selvinnyt pakoon metsikön siimekseen.
”Käännytään pois, teimme jo tehtävämme!” Komensi johtava ritari, kapteeni von Thorstein ja käänsi ratsunsa takaisin omia joukkoja kohden. Muut seurasivat esimerkkiä ja he ratsastivat tanner tömisten takaisin. Laakso oli tuona myöhäisenä iltana lohduton näky. Useita satoja ruumiita makasi pitkin poikin laaksoa mitä kummallisimmissa asennoissa. Veri oli värjännyt mullan ja vähän jäljelle jääneen nurmen. Aseita lojui ruumiiden vieressä terät kimallellen auringon viimeisten säteiden myötä. Sadat maahan pystyyn jääneet nuolet näyttivät kivettyneeltä heinikolta. Kymmenet haavoittuneet voihkivat viimeisillä voimillaan apua, mutta kukaan ei jäänyt sitä antamaan. Imperiumin armeija kokoontui laaksoa ympäröiville kukkuloille ja marssivat sitten pois. Haavoittuneiden äänet olivat hiljentyneet ja jossain kauempana kuului pöllön ääntä. Metsikön reunasta punainen silmäpari katseli marssivan armeijan poistumista. Kun ketään ei enää näkynyt, yksinäinen soturi kilpi ja suurehko, karunnäköinen miekka kädessään, astui laakson reunalle.
Kaikki oli tyyntä, pöllö oli lakannut huhuilemasta, tuuli puhaltamasta, loittonevaa armeijaa ei enää näkynyt eikä kuulunut, linnut eivät laulaneet, eivätkä edes heinäsirkat sirittäneet. Oli aivan hiljaista, kun nuori soturi, Truglak, käveli hitaasti, raskain askelin kohden heimonsa repaleista ja veristä lippua. Saavuttuaan lipun luo, hän katseli ympärilleen, kuin etsien jotakin. Truglakin silmät osuivatkin siihen, mitä hän oli etsinyt. Useamman metrin päässä lipusta, makasi suurikokoinen ruumis – hänen isänsä. Truglakin kuolleen isän ilme oli rauhallinen, vaikkakin hänen ilmeestään näkyi hevosen osuman tuottama tuska. Käsi puristi edelleen kirveen vartta ja toinen käsi kurotti kohti lippua. Viimeisillä voimillaan tämä oli yrittänyt pelastaa lipun. Truglak säpsähti. Kyynel valahti hänen silmäkulmastaan hänen tuijottaessaan ihailemaansa soturia. Hän kirosi mielessään kaikki ihmiset. Ei Truglak, eikä hänen isänsä, olleet toivoneet sotaa. Mutta nyt, kohtalon oikusta, Truglakilla ei ollut jäljellä mitään muuta kuin tuo sota, jota hän ei toivonut. Truglak sujautti miekkansa vyölleen, huitaisi pitkät, hiestä ja verestä märät hiuksensa taakse ja painoi päänsä isänsä rinnalle.
Poissa! Truglak ei voinut tajuta sitä, että hänen isänsä, heimon johtaja, oli poissa. Samoin hänen vanhempi veljensä, joka oli kuollut taistelun alkuvaiheessa. Miettiessään asiaa, hän huomasi samalla, että hänestä oli tullut heimon johtaja. Heimon, jonka lähes kaikki soturit olivat nyt kuolleita. Truglak laittoi kilpensä selkään, nosti isänsä ruumiin harteilleen ja otti heimonsa lipun tankoineen, ja alkoi hitaan ja vaivalloisen matkansa takaisin kohti kotikylää. Hän oli ollut sotaa vastaan, mutta nyt hän ymmärsi sen mitä niin monet olivat sanoneet, ihmisiin ei voi luottaa, ei haltioihin eikä kääpiöihin, mutta kaikista vähiten saattoi luottaa ihmiseen. Päästyään laakson laidalla olevaan metsikköön, hän rojahti maahan. Hän ei jaksanut enää askeltakaan. Liian monen ystävän, varsinkin hänen isänsä ja veljensä, kuolema ja pitkä taistelu olivat uuvuttaneet Truglakin. Hän antoi silmänsä sulkeutua ja nukahti.
Saa aika maailmasta loppua
kulua tuhansia vuosia
silti se ei helpota tuskaa ei surua
ja kunnes aika on oikea
sinä vannot kostoa
Nyt nuku yli yön, kunnolla lepää
eikä tarvitse sinun koskaan enää
taisteluissa, kohdata tappiota ei häpeää
Truglak, ei kukaan suruasi voi ymmärtää
mutta kostosi saat, jos se suruasi lievittää
Truglak säpsähti. Hän avasi vaistomaisesti silmänsä ja katseli ympärilleen, mutta hän ei kuitenkaan erottanut mitään tavanomaisuudesta poikkeavaa. Puut humisivat hiljaa kevyessä tuulessa ja jostain kuului heinäsirkkojen ääntä. Truglakin käsi hamuili miekkaa. Hänen iso kämmenensä tarttui kahvaan ja hän oli valmis vetämään aseensa huotrasta pienimmästäkin liikkeestä tai äänestä. Hän oli varmasti kuullut jonkun puhuvan kostosta. Ketään ei kuitenkaan näkynyt. Truglak nuuhki ilmaa. Kaste oli nousemassa ja se sai ilman raikkaaksi, tuoreeksi. Kasteen tuoreuteen sekoittui kuitenkin maahan valuneen veren haju. Pian Truglak ei jaksanut enää pitää yllä valppauttaan, vaan antoi väsymyksensä voittaa ja sulki silmänsä. Käsi miekan kahvalla hän nukahti uudelleen.
;););)½