Viiltä Kuolema osa.3: Isänsä tytär

[Hollo]

Archon Khiraynra oli ajanut hänet tähän tilanteeseen vietyään hänen tyttärensä noin yhdeksän vuotta sitten pois entiseltä Incubus-mestarilta. Tosin Archon oli tytön biologinen isä, mutta Cyrenyel oli toiminut hänen kouluttajanaan ja kummallista kyllä, jonkinlaisena isähahmona lähes koko hänen lapsuusikänsä ajan. Entinen Incubus-mestari oli jättänyt silloisen tehtävänsä henkivartijakaartin päällikkönä hoitaakseen Archoninsa tytärtä. Tyttö olisi ollut nyt ihmisten iässä mitattuna täysi-ikäinen jo kuusi vuotta, mutta Cyrenyel ei siltikään vielä ollut palannut takaisin vanhaan tehtäväänsä Incubus-kaartin johtajana.

Itse asiassa hän ei edes ollut palannut Viiltävän Kuoleman Kabalin palatsiin vaan oli elänyt viime vuodet yksin ja piilossa kaikelta maailmalta potien yksinäisyyttään, eläen mielenvikaisuuden partaalla haavemaailmassa muistellen tytärtään, hänen tytärtään Sylennaa.

********

Siitä asti, kun Archon Khiraynra oli ottanut hänet hoiviinsa, hän oli nähnyt likimain ainoastaan vihaa ja kuolemaa. Tuon oppivaisen tytön päähän oli silloin salavihkaisesti ujuteltu pahuutta kuiskivia mietteitä ja opetuksia. Välillä hän oli joutunut todistamaan kokonaisten Kabalien välisiä, verisiä yhteenottoja, jotka tietysti tekivät oman osansa tytön mielenmuokkauksessa.

Vielä hän oli kyennyt tietämättään vastustelemaan mustille eldareille tyypillistä kaoottista, veren täyttämää elämää, kunnes oli Archon-isänsä pienellä avustuksella tuhrinut kätensä ja aseensa maanmiehensä hurmeella. Sen jälkeen tyttö ei ollut enää entisensä.

********

Hopeainen terä viiletti ilman halki erehtymättömän tarkasti kohti miehen suojaamatonta kaulaa, kuin nopea valojuova. Uhri hätkähti ja räpäytti silmiänsä terän ohittaessa hänet. Miehen nopea hengitys muuttui hänen kauhuksensa pian rahinaksi ja kurluttamiseksi, kun paperinohut viilto avautui, veri valui hänen suupielistään kahtena virtana.

Taistelija torjui rajun miekaniskun lyhyen peitsensä leveällä, tulikuvioilla koristellulla lappeella. Toiselta puolelta tullut lyönti pysähtyi pitkän tikarin noustessa torjuntaan. Kaksi yhtä vastaan. Alivoima oli selvästi havaittavissa.

Taistelija kyykistyi väistäen ja saaden vihollistensa miekat viuhahtamaan ylitseen. Samassa hän ponkaisi suoraan ylöspäin ennen, kuin vastustajat ehtisivät iskemään ja survaisi leveäteräisen, lyhyen, yhdenkäden käytettävän peitsensä toisen hyökkääjän vatsaan ja pyörähti puolikierrosta ilmassa saaden voimaa tikarikätensä iskuun ja viilsi pyörähdyksen antaman liike-energian avuin toista vastustajaansa kaulaan roiskuttaen verta ympäriinsä.

Naissoturi pyyhkäisi pitkän tikarinsa terän toisen uhrin hiuksiin, veri ei irronnut. Tyytyväinen hymy nousi hänen sinisille, täyteläisille huulilleen taistelun hurmoksen laannuttua. Hän vei kätensä paljaille, hyvinmuodostuneille lanteilleen ottaen viehkeän asennon ja tarkasteli ruumiita.

Hän oli kaunis nainen ainakin vartaloltaan. Sopivankokoisia rintoja peitti metallinvärisestä materiaalista valmistetut, ihoa mukailevat suojat, jotka oli yhdistetty hänen olkapäällään olevaan, yläviistoon kaartuvaan, piikkiin päättyvään suojukseen. Hänen harmaansininen vatsansa oli täysin paljas aina navan alapuolelle asti, nivusten alue piiloutui leveiden pikkuhousujen taakse. Kiinteät reidet piilotti samasta, metallinhohtoisesta materiaalista tehdyt, mutta pienipiikkiset panssarit kiinnitettynä nahkahihnoilla jalkojen takaosiin. Polveen asti ulottuvat metallinväriset, ihonmyötäiset säärisuojukset kertoivat vihjeitä hyvinmuodostuneista sääristä. Paljaan oikean käden vastakohtana, koko toinen käsi oli tummuneen kullan värisen, pitkän kasi- ja olkavarsisuojuksen suojaamana.

Hänen kasvonsa olivat lähes kokonaan piilossa. Niitä peitti nenän alapuolelta alkava, metallin värinen päähine, jonka pakotetuissa silmänrei’issä kimmelsi kaksi smaragdinvihreää, lumoavaa silmää. Päähineen päälaelta pelmahti polvitaipeeseen ulottuvat, yönmustat hiukset, jotka kihartuivat hivenen niiden päistä.

Nainen kiinnitti pitkän tikarinsa reisisuojukseensa ja käveli pimeyteen roikottaen lyhyen peitsen muotoon rakennettua tuskantuojaansa oikealla kädellään. Harmaansinisen iho katosi hitaasti lanteiden keinuessa, kun valonlähde ei enää ylettänyt valaisemaan sitä.

********

”Miksi et ottanut tarjousta vastaan?”, Archon Khiraynra kysyi tyttäreltään tämä palattua palatsiin. ”Nyljetyn Sielun Kabal on yksi mahtavimmista.” Siro, mutta tappavan vaarallinen naishenkilö kääntyi katsomaan Archon-isäänsä vieno hymy huulillaan.
”Nyljetty Sielu”, Sylenna tuhahti. ”Olisin siellä vain sätkynukkena, en koskaan saisi paljoakaan valtaa, sillä hekin tietävät minun olevan parhaimmillani surmatehtävissä.” Archon vei suunsa hölmistyneeseen virneeseen.
”Mutta sinähän olet vain sätkynukke tyttäreni.”, hän sanoi äänellä, jolla lapsille puhutaan kerrottaessa jotain uutta. ”Jos et sitä itse ole vielä huomannut, olet surmannut käskystäni ties kuinka monta kertaa.”
”Voi olla, mutta, kun sinä olet poissa olen paljon mahtavampi, kuin ikinä voisinkaan olla Nyljetyssä Sielussa.”, Sylenna sanoi vihjailevasti. ”Archon Sylenna!”
”Olkoon sitten niin tyttäreni.”, Archon hyväksyi tyttärensä sanat hänen poistuessa huoneesta. ”Oma, pieni sätkynukkeni.”

Sätkynukke. Siksi Archon oli häntä nimittänyt. Todellakin Sylenna oli tappanut hänen käskystään monesti ja tulisi varmasti vielä tappamaankin. Niskuroinut hän ei ollut kertaakaan, korkeintaan vieroksunut ja viivytellut ensimmäisillä kerroilla, mutta johtuiko se sitä, että hän kunnioitti Archon-isäänsä niin paljon ja halusi miellyttää häntä tottelemalla sokeasti kaikkia hänen käskyjään, vai siitä, että hän yksinkertaisesti rakasti elämän riistämistä jopa maanmiehiltään ja juuri vuodatetun, lämpimän veren kosketusta kasvoillaan.
”Mikäs siinä, jos olenkin hänen sätkynukkensa, kunhan vain vetelen itse omista naruistani.”, hän sanoi itsekseen kiherrelleen. ”Kenties tulen joskus ohjailemaan vielä isäänikin hänen langoistaan.”

********

Viiltävän Kuoleman Kabal oli yleisesti tunnettu vain kahdesta asiasta Commorraghissa: Archon Khiraynran taktikointitaidoista ja omituisesti kadonneen Incubus-mestari Cyrenyelin hurjuudesta ja taitavuudesta taistelussa. Kaikki Kabalit tiesivät Viiltävän Kuoleman menettäneen yhden tärkeimmistä valttikorteistaan, mutta ei ollut mennyt montaakaan vuotta, kun muu Commorragh sai taas hämmästellä tuon pienen Kabalin taistelijoista, erityisesti Archon Khiraynran tyttärestä Sylennasta, jota alettiin joissakin piireissä verrata jopa Cyrenyeliin.

Muutamat Kabalit, kuten Nyljetty Sielu olivat jopa rohjenneet tehdä tuolle lahjakkaalle nuorelle naiselle tarjouksia liittymisestä itseensä, viestinviejät olivat saaneet surmansa, mikä ei ollut sinänsä yllättävää, kun kyseessä oli nuori ja elämänjanoinen soturi, mutta se, että Sylenna ei ollut kuitenkaan ottanut mitään tarjousta vastaan oli, sillä valtaa hän olisi saanut todella nopeasti.

Niin nopeasti Sylenna oli kehittynyt, että nyt hänestä oli tehty kouluttaja. Erityisesti Wychien keskuudessa häntä kunnioitettiin, sillä hän taisteli, kuin nuo villit ja hurjat soturit, kahdella aseella ja Wycheille tunnus omaisesti, lähes alasti. Kuitenkaan Sylenna ei kuulunut heihin. Archon oli määrännyt hänet liittymään henkivartijakaartiinsa, vaikka muut Incubukset vieroksuivat tätä komennusta, mutta ilmeisesti he joutuivat kestämään tuota juonikasta olentoa kunnes kuolisivat. Se asia, mikä kuitenkin oli yhteistä Incubusten ja Sylennan välillä oli se, että he olivat täysin samaa mieltä tästä asiasta: Nuori nainenkin vieroksui tätä käskyä, hän ei halunnut vain seistä ja vartioida isäänsä, kun muualla taisteltaisiin, eikä kukaan kenties ikinä pääsisi näin lähelle Archonia.

********

Viiltävän Kuoleman Kabalin palatsinpihalla oli vilinää. Archon Khiraynran alamaiset, eritoten soturit kokoontuivat järjestyksessä omiin ryhmiinsä, omille paikoillensa. Mustakivisen palatsin suorat, sileät seinät nousivat heidän edessään, he katsoivat ylös parvekkeelle, kuin odottaen jonkun saapuvan.

Yhteinen tervehdys raikui läpi palatsinpihan ja löysi tiensä aina Viiltävän Kuoleman alueen viimeisenkin talon asukkaan korviin. Raikuvat huudot osoitettiin juuri saapuneelle johtajalle, Archon Khiraynralle, heidän tunnustetulle päällikölleen, jonka tumma, kultakoristeinen viitta liehui parvekkeenreunan tietämissä tuulen liehuttaessa sitä. Hän viittasi kädellään kaikkia vaikenemaan aikoen sanoa asiansa välittömästi. Väkijoukko hiljeni odottaen innostuneena, mitä tulisi tapahtumaan.

”Me hyökkäämme!”, kaikui Archonin kumea ääni hätkähdyttäen kaikkia paikallaolijoita, kuin tulikuuma paineaalto, joka tuhoamisen sijaan luo kiihkoa kaikkien mieliin ja tuo heille mielihyvän tunteen siitä, mitä he saisivat kohtapuoliin tehdä, maistaa verta. ”Me nousemme, kasvamme ja vahvistumme!”

Ei kukaan pystyisi edes kuvitella millaisen reaktion eritoten nuo kaksi ensimmäistä sanaa aiheuttivat kansan keskuudessa. Oli, kuin kaikkien rykmenttien ylistyshuudot Archonille olisivat kilpailleet toistensa kanssa. Jalkaväen tasaääninen murahdus hukkui kevyesti Wychien villin rääkynän ja kiljunnan alle, jota säestivät heidän terävien lähitaisteluaseidensa yhteen lyömisestä kuuluva kalke. Kiljumisen päästessä huippuunsa jalkaväen häviö tässä pienessä leikissä oli varma, kun Wychien oma palvontakohde, Archonin tytär Sylenna astui parvekkeelle taisteluvarusteissaan, lähes puolialastomana Wychien tavoin ja katsellen hymyillen hänen isänsä sotajoukkoa, hänen tulevaa armeijaansa.

Tuntui, kuin itse taivaat olisivat olleet tuon nimenomaisen Kabalin mukana marssimassa sotaan, sillä ei kulunut aikaakaan, kun lempeä sade kasteli alhaalla kiljuvat, kiihkomieliset taistelijat ja siunaten, peittäen heidät märällä hunnullaan.

Archon kääntyi lähteäkseen kostean ja sumuisen ilman täyttämältä parvekkeelta. Hän nyökkäsi Incubuksillensa lähtökäskyn ja katsahti yhä alas katselevaan tyttäreensä, mutta antoi hänen olla, nauttia voimantunteesta, joka olisi joskus myös hänen ulottuvillaan ja astui sisälle valtaistuinsaliinsa, joka oli ollut niin monen Viiltävän Kuoleman Archonin mielipaikka ja kenties tulisi olemaan edelleenkin, jos tyttö vain joskus rauhoittuisi ja ryhtyisi ajattelemaan seuraavaa siirtoansa tässä kaoottisessa shakkipelissä, joka vallitsi Commorraghissa Kabalien keskuudessa.

********

Kaupunki oli tavanomaisen synkkä ja kuolemanlemuinen. Niin tavallinen asia mustille eldareille, jotka elivät vain yhtä kuolemantäytteistä elämää. Kumara, tumma hahmo ei eronnut muista kansalaisista paljoakaan, vaikka laahustikin suoraselkäisille, ylpeille mustille eldareille epätavallisesti kumarassa. Mutta ulkonäkö voi pettää ja sen tiesivät kaikki paikallaolijat. Tuo etukenossa hipsivä olento saataisi ja todennäköisesti olisikin jokin salamurhaajan ja palkkasoturin väliltä.

Mies oli pitkä, kaikki epävarmoina ympärilleen vilkuilevat vastaantulijat pystyivät rekisteröimään sen seikan hänestä, vaikka kävelikin kumarassa. Monet vain tavallisen, jokaiselle mustalle eldarille annettavan taistelukoulutuksen väistyivät hänen tieltään, kuin hän olisi ollut happoa, joka syövyttää tiensä läpi metallikasan. Sitten ohittaessaan kolme keskenään juttelevaa, ilmeisesti saman Kabalin edustajaa, hahmo pysähtyi. Hän nosti päätään vain hitusen, kuin kuunnellen. Miehet huomasivat tämän ja vaivautuneina huomiosta he lähtivät astelemaan sileäkivistä tietä pitkin poispäin hahmosta ja kääntyivät kapealle kujalle.

Kenties hän oli niin itsevarma itsestään ja taistelutaidoistaan vai oliko se vain yritys päästä hengestään monen katkeran ja yksinäisen vuoden jälkeen, kun hän seurasi miehiä kujalle. Huppunsä kätköistä hän katsoi harmaita usvahattaroita, joiden lomassa hän näki yhden heistä. Vain yksi? Minne muut olivat menneet? Tämä seikka ei ilmeisesti hahmoa huolettanut, kun jatkoi matkaansa kohti seinään nojaavaa, yksinäistä mustaa eldaria.

Hän ei mitenkään olisi voinut nähdä silmänurkastaankaan takavasemmalta hyökkäävää maanmiestään. Kenties se, mikä hälytti hänet välittömästi liikekannalle olikin se kuuluisa taisteluvaisto, joka oli syöpynyt hänen päähänsä monien ankaran koulutus- ja taisteluvuosien aikana.

Repaleinen kaapu lensi jo ilmassa ennen, kuin hyökkääjä ehtikään iskeä. Hahmo väisti toiselta puolelta tulleen iskun, toinenkin mies oli näyttäytynyt. Nopeasti vilkaisemalla, hän näki kolmannenkin juoksevan kohti kohotettu tikari kädessään. Hilparin hopeinen terä välähti harmaassa valossa sen viilettäessä ilman halki kohti ensimmäisen miehen vatsaa. Mies näki sen viime hetkellä puhkaisevan sumuverhon edessään, hän sai väistettyä, tai niin hän ainakin luuli, sillä salamannopeasti isku vaihtoi suuntaansa ja leikkasi miehen kylkeen sisäelimiin asti ulottuvan viillon.

Nyt tuo taitava hilparimies olisi kuoleman oma. Toinen hyökkääjistä oli ihan parin askeleen päässä, mies ei ikinä ehtisi palautua niin nopeasti noin rajun huitaisun jälkeen. Pitkä tikari iski sumuverhon läpi alas… tyhjää. Hyökkääjä näki silmänurkastaan tumman, varjomaisen liikahduksen ja kääntyi kohtaamaan sen. Ja juuri, kun hän kääntyi, hopeinen miekanterä lävisti hänen olkapäänsä nauliten hänet siitä seinään kiinni. Mies yritti turhaan kiskoa miekanterävartista hilparia seinästä irti ja pystyi vain ähisemään kivusta.

Nopea sivallus kämmenselällä heitti viimeisen miehen seinää vasten. Pieni tikari välähti hänen kasvojensa edessä ja leikitteli hänen poskipäillänsä härnäävästi. Kurkku auki ja hän kuolisi tuskissaan katsellen sydänverensä pulppuamista, mutta viiltoa ei tullut.
”Mistä te puhuitte?”, kysyi tiukka, käheä ääni. Mies yllättyi tästä tapahtumankäänteestä niin, ettei saanut heti sanaa suustaan.
”M-me juttelimme vain tulevasta hyökkäyksestä”, mies mutisi poski seinässä. Hahmo ei ilmeisesti ollut tyytyväinen vastaukseen, kun tiukensi otettaan ja painoi miehen leukaa yhä kipeämmin seinää vasten.
”Minä tahdon nimiä!”, hahmo vaati ankarasti. ”Keitä mainitsitte? Mikä Kabal?”
”Viiltävän Kuoleman Kabal… Archon Khiraynra…”, mies sopersi. Hahmon otenäytti herkeävän pikkuisen, kenties hän oli saanut haluamansa vastauksen. ”Ja… Archonin tytär, Sylenna on mukana.”
”Sylenna”, hahmo sanoi hiljaa itsekseen. ”Nuori tyttö mukana sodassa?” Mies irrottautui itsekseen hiljalleen irti hahmon otteesta.
”Nuori tyttö?”, hän sanoi. ”Missä olet oikein ollut? Hänhän on ehkä yksi Commorraghin parhaista sotureista, jopa parempi, kuin hänen edesmennyt kouluttajansa.” Tumma hahmo astui kokonaan harmaaseen valoon näyttäen kasvonsa miehelle. Tämä alkoi vapista hermostuneesti.
”Parempi, kuin minä?”, hän kysyi pilkallisesti.
”C-Cyrenyel”, mies henkäisi. ”E-en tarkoittanut…”, mies vapisi.
”Minulle on aivan samantekevää, mitä mieltä sinä olet!”, hahmo tiuskaisi ja kääntyi lähteäkseen. Mutta miehen sanat, hänen viimeiset sanansa pysäyttivät soturin, kuin patsaan.
”Mutta täytyy kyllä sanoa, että hän on todellakin Archon-isänsä tytär.” Tuo typerä mies ei kerinnyt edes sulkemaan suutaan, kun hilparin miekkapää survaistiin hänen suuhunsa ja työnnettiin läpi hänen takaraivostaan.

Miehen viimeisen lauseen myötä synkkä hahmo tiesi, että oli hävinnyt elämänsä kovimman taiston ja ei ihmekään, kun oli paennut tytärtään, jotta tämä olisi voinut saada mahdollisuuden elää. Jos hän itse oli jäänyt, tyttö olisi oppinut liian hempeäksi ja Archon olisi teloittanut hänet omakätisesti. Se oli hänen oma vikansa, ei kenenkään muun ja vaikka hän kuinka yrittikään vihata Archon Khiraynraa, hänen oma itsevihansa pääsi aina voitolle. Jommankumman heistä olisi saatava surmansa, Archonin tai Sylennan.

Jeps. Kolmonen redi. Rakentava palaute olisi paikallaan. kiitos.

[Vega]

Todella hyvä, mutta parissa kohtaa oli ehkä liikaa saman sanan toistoa ja jotkut jutut kuulosti oudoilta, hyvin olet suomentanut deldareitten juttuja, mutta niissä voisi olla viellä vähän mielikuvituksellisemmat nimet, esim hilpari oli vähän jämäkkä.

Mutta tarnia oli hyvä yhden ennen olen lukenut mutta tästä en tiedä paljoakaan tästä tarinasta, mutta todella taitavasti kerrottu.

[Hollo]

Todella hyvä, mutta parissa kohtaa oli ehkä liikaa saman sanan toistoa ja jotkut jutut kuulosti oudoilta, hyvin olet suomentanut deldareitten juttuja, mutta niissä voisi olla viellä vähän mielikuvituksellisemmat nimet, esim hilpari oli vähän jämäkkä.

Mutta tarnia oli hyvä yhden ennen olen lukenut mutta tästä en tiedä paljoakaan tästä tarinasta, mutta todella taitavasti kerrottu.

kiitosta. en ollutkaan pistänyt sitä punisheria, vaan käytin siis aseen yleisnimeä, ja hilparihan se punisheri on.

[Walloittaja]

HYvä tarina! Todella hyvän DElader hengen olet onnistunut tekstilläsi luomaan, lisää.. lisää

[High king Godric]

Hyvä tarina, kirjoitusvirheitä ei lukiessa hyppinyt silmille, eli jatkoa kiitos.

[Gravewind]

Ja jälleen kerran R-A Salvatore näkyvissä aika reippaasti (vähemmän kuin edellisessä). Seuraavassa jaksossa opettajan ja oppilaan kaksintaistelu jossa kärsinyt Zaknafei.. eikun Cyrenyel kohtaa Drizz.. äh.. Sylennan ja taistelun lopussa Cyrenyel saa Sylennan polvilleen, jonka seurauksena tytsy kertoo jonkun moraalisesti hyväksyttävän syyn käytökseensä ja parivaljakko ottaa verkkoväylän kohti lähintä Craftworldiä ?-)

Ihan kivaa tarinaa toki.. Mua vaan häiritsevät nuo yhtymäkohdat DE Trilogiaan. Jonkun yhdys sana virheen tuolta bongasin muuten todella virheetöntä ja sujuvaa tekstiä.

[Hollo]

Ja jälleen kerran R-A Salvatore näkyvissä aika reippaasti (vähemmän kuin edellisessä). Seuraavassa jaksossa opettajan ja oppilaan kaksintaistelu jossa kärsinyt Zaknafei.. eikun Cyrenyel kohtaa Drizz.. äh.. Sylennan ja taistelun lopussa Cyrenyel saa Sylennan polvilleen, jonka seurauksena tytsy kertoo jonkun moraalisesti hyväksyttävän syyn käytökseensä ja parivaljakko ottaa verkkoväylän kohti lähintä Craftworldiä ?-)

Ihan kivaa tarinaa toki.. Mua vaan häiritsevät nuo yhtymäkohdat DE Trilogiaan. Jonkun yhdys sana virheen tuolta bongasin muuten todella virheetöntä ja sujuvaa tekstiä.

Itseasiaassa meinasin kirjottaa kohtaamisen, mutta aika paljon eri lopputuloksella

[AapoAlas]

Mahtavaa tarinaa, lisää kun tulisi niin oijoi.

[Dru Perim]

Hyvä tarina, kirjoitusvirheitä ei lukiessa hyppinyt silmille, eli jatkoa kiitos.

Mitä nyt OTSIKOSSA.


- Dru Perim

[Hollo]

Archon Khiraynra oli ajanut hänet tähän tilanteeseen vietyään hänen tyttärensä noin yhdeksän vuotta sitten pois entiseltä Incubus-mestarilta. Tosin Archon oli tytön biologinen isä, mutta Cyrenyel oli toiminut hänen kouluttajanaan ja kummallista kyllä, jonkinlaisena isähahmona lähes koko hänen lapsuusikänsä ajan. Entinen Incubus-mestari oli jättänyt silloisen tehtävänsä henkivartijakaartin päällikkönä hoitaakseen Archoninsa tytärtä. Tyttö olisi ollut nyt ihmisten iässä mitattuna täysi-ikäinen jo kuusi vuotta, mutta Cyrenyel ei siltikään vielä ollut palannut takaisin vanhaan tehtäväänsä Incubus-kaartin johtajana.

Itse asiassa hän ei edes ollut palannut Viiltävän Kuoleman Kabalin palatsiin vaan oli elänyt viime vuodet yksin ja piilossa kaikelta maailmalta potien yksinäisyyttään, eläen mielenvikaisuuden partaalla haavemaailmassa muistellen tytärtään, hänen tytärtään Sylennaa.

********

Siitä asti, kun Archon Khiraynra oli ottanut hänet hoiviinsa, hän oli nähnyt likimain ainoastaan vihaa ja kuolemaa. Tuon oppivaisen tytön päähän oli silloin salavihkaisesti ujuteltu pahuutta kuiskivia mietteitä ja opetuksia. Välillä hän oli joutunut todistamaan kokonaisten Kabalien välisiä, verisiä yhteenottoja, jotka tietysti tekivät oman osansa tytön mielenmuokkauksessa.

Vielä hän oli kyennyt tietämättään vastustelemaan mustille eldareille tyypillistä kaoottista, veren täyttämää elämää, kunnes oli Archon-isänsä pienellä avustuksella tuhrinut kätensä ja aseensa maanmiehensä hurmeella. Sen jälkeen tyttö ei ollut enää entisensä.

********

Hopeainen terä viiletti ilman halki erehtymättömän tarkasti kohti miehen suojaamatonta kaulaa, kuin nopea valojuova. Uhri hätkähti ja räpäytti silmiänsä terän ohittaessa hänet. Miehen nopea hengitys muuttui hänen kauhuksensa pian rahinaksi ja kurluttamiseksi, kun paperinohut viilto avautui, veri valui hänen suupielistään kahtena virtana.

Taistelija torjui rajun miekaniskun lyhyen peitsensä leveällä, tulikuvioilla koristellulla lappeella. Toiselta puolelta tullut lyönti pysähtyi pitkän tikarin noustessa torjuntaan. Kaksi yhtä vastaan. Alivoima oli selvästi havaittavissa.

Taistelija kyykistyi väistäen ja saaden vihollistensa miekat viuhahtamaan ylitseen. Samassa hän ponkaisi suoraan ylöspäin ennen, kuin vastustajat ehtisivät iskemään ja survaisi leveäteräisen, lyhyen, yhdenkäden käytettävän peitsensä toisen hyökkääjän vatsaan ja pyörähti puolikierrosta ilmassa saaden voimaa tikarikätensä iskuun ja viilsi pyörähdyksen antaman liike-energian avuin toista vastustajaansa kaulaan roiskuttaen verta ympäriinsä.

Naissoturi pyyhkäisi pitkän tikarinsa terän toisen uhrin hiuksiin, veri ei irronnut. Tyytyväinen hymy nousi hänen sinisille, täyteläisille huulilleen taistelun hurmoksen laannuttua. Hän vei kätensä paljaille, hyvinmuodostuneille lanteilleen ottaen viehkeän asennon ja tarkasteli ruumiita.

Hän oli kaunis nainen ainakin vartaloltaan. Sopivankokoisia rintoja peitti metallinvärisestä materiaalista valmistetut, ihoa mukailevat suojat, jotka oli yhdistetty hänen olkapäällään olevaan, yläviistoon kaartuvaan, piikkiin päättyvään suojukseen. Hänen harmaansininen vatsansa oli täysin paljas aina navan alapuolelle asti, nivusten alue piiloutui leveiden pikkuhousujen taakse. Kiinteät reidet piilotti samasta, metallinhohtoisesta materiaalista tehdyt, mutta pienipiikkiset panssarit kiinnitettynä nahkahihnoilla jalkojen takaosiin. Polveen asti ulottuvat metallinväriset, ihonmyötäiset säärisuojukset kertoivat vihjeitä hyvinmuodostuneista sääristä. Paljaan oikean käden vastakohtana, koko toinen käsi oli tummuneen kullan värisen, pitkän kasi- ja olkavarsisuojuksen suojaamana.

Hänen kasvonsa olivat lähes kokonaan piilossa. Niitä peitti nenän alapuolelta alkava, metallin värinen päähine, jonka pakotetuissa silmänrei’issä kimmelsi kaksi smaragdinvihreää, lumoavaa silmää. Päähineen päälaelta pelmahti polvitaipeeseen ulottuvat, yönmustat hiukset, jotka kihartuivat hivenen niiden päistä.

Nainen kiinnitti pitkän tikarinsa reisisuojukseensa ja käveli pimeyteen roikottaen lyhyen peitsen muotoon rakennettua tuskantuojaansa oikealla kädellään. Harmaansinisen iho katosi hitaasti lanteiden keinuessa, kun valonlähde ei enää ylettänyt valaisemaan sitä.

********

”Miksi et ottanut tarjousta vastaan?”, Archon Khiraynra kysyi tyttäreltään tämä palattua palatsiin. ”Nyljetyn Sielun Kabal on yksi mahtavimmista.” Siro, mutta tappavan vaarallinen naishenkilö kääntyi katsomaan Archon-isäänsä vieno hymy huulillaan.
”Nyljetty Sielu”, Sylenna tuhahti. ”Olisin siellä vain sätkynukkena, en koskaan saisi paljoakaan valtaa, sillä hekin tietävät minun olevan parhaimmillani surmatehtävissä.” Archon vei suunsa hölmistyneeseen virneeseen.
”Mutta sinähän olet vain sätkynukke tyttäreni.”, hän sanoi äänellä, jolla lapsille puhutaan kerrottaessa jotain uutta. ”Jos et sitä itse ole vielä huomannut, olet surmannut käskystäni ties kuinka monta kertaa.”
”Voi olla, mutta, kun sinä olet poissa olen paljon mahtavampi, kuin ikinä voisinkaan olla Nyljetyssä Sielussa.”, Sylenna sanoi vihjailevasti. ”Archon Sylenna!”
”Olkoon sitten niin tyttäreni.”, Archon hyväksyi tyttärensä sanat hänen poistuessa huoneesta. ”Oma, pieni sätkynukkeni.”

Sätkynukke. Siksi Archon oli häntä nimittänyt. Todellakin Sylenna oli tappanut hänen käskystään monesti ja tulisi varmasti vielä tappamaankin. Niskuroinut hän ei ollut kertaakaan, korkeintaan vieroksunut ja viivytellut ensimmäisillä kerroilla, mutta johtuiko se sitä, että hän kunnioitti Archon-isäänsä niin paljon ja halusi miellyttää häntä tottelemalla sokeasti kaikkia hänen käskyjään, vai siitä, että hän yksinkertaisesti rakasti elämän riistämistä jopa maanmiehiltään ja juuri vuodatetun, lämpimän veren kosketusta kasvoillaan.
”Mikäs siinä, jos olenkin hänen sätkynukkensa, kunhan vain vetelen itse omista naruistani.”, hän sanoi itsekseen kiherrelleen. ”Kenties tulen joskus ohjailemaan vielä isäänikin hänen langoistaan.”

********

Viiltävän Kuoleman Kabal oli yleisesti tunnettu vain kahdesta asiasta Commorraghissa: Archon Khiraynran taktikointitaidoista ja omituisesti kadonneen Incubus-mestari Cyrenyelin hurjuudesta ja taitavuudesta taistelussa. Kaikki Kabalit tiesivät Viiltävän Kuoleman menettäneen yhden tärkeimmistä valttikorteistaan, mutta ei ollut mennyt montaakaan vuotta, kun muu Commorragh sai taas hämmästellä tuon pienen Kabalin taistelijoista, erityisesti Archon Khiraynran tyttärestä Sylennasta, jota alettiin joissakin piireissä verrata jopa Cyrenyeliin.

Muutamat Kabalit, kuten Nyljetty Sielu olivat jopa rohjenneet tehdä tuolle lahjakkaalle nuorelle naiselle tarjouksia liittymisestä itseensä, viestinviejät olivat saaneet surmansa, mikä ei ollut sinänsä yllättävää, kun kyseessä oli nuori ja elämänjanoinen soturi, mutta se, että Sylenna ei ollut kuitenkaan ottanut mitään tarjousta vastaan oli, sillä valtaa hän olisi saanut todella nopeasti.

Niin nopeasti Sylenna oli kehittynyt, että nyt hänestä oli tehty kouluttaja. Erityisesti Wychien keskuudessa häntä kunnioitettiin, sillä hän taisteli, kuin nuo villit ja hurjat soturit, kahdella aseella ja Wycheille tunnus omaisesti, lähes alasti. Kuitenkaan Sylenna ei kuulunut heihin. Archon oli määrännyt hänet liittymään henkivartijakaartiinsa, vaikka muut Incubukset vieroksuivat tätä komennusta, mutta ilmeisesti he joutuivat kestämään tuota juonikasta olentoa kunnes kuolisivat. Se asia, mikä kuitenkin oli yhteistä Incubusten ja Sylennan välillä oli se, että he olivat täysin samaa mieltä tästä asiasta: Nuori nainenkin vieroksui tätä käskyä, hän ei halunnut vain seistä ja vartioida isäänsä, kun muualla taisteltaisiin, eikä kukaan kenties ikinä pääsisi näin lähelle Archonia.

********

Viiltävän Kuoleman Kabalin palatsinpihalla oli vilinää. Archon Khiraynran alamaiset, eritoten soturit kokoontuivat järjestyksessä omiin ryhmiinsä, omille paikoillensa. Mustakivisen palatsin suorat, sileät seinät nousivat heidän edessään, he katsoivat ylös parvekkeelle, kuin odottaen jonkun saapuvan.

Yhteinen tervehdys raikui läpi palatsinpihan ja löysi tiensä aina Viiltävän Kuoleman alueen viimeisenkin talon asukkaan korviin. Raikuvat huudot osoitettiin juuri saapuneelle johtajalle, Archon Khiraynralle, heidän tunnustetulle päällikölleen, jonka tumma, kultakoristeinen viitta liehui parvekkeenreunan tietämissä tuulen liehuttaessa sitä. Hän viittasi kädellään kaikkia vaikenemaan aikoen sanoa asiansa välittömästi. Väkijoukko hiljeni odottaen innostuneena, mitä tulisi tapahtumaan.

”Me hyökkäämme!”, kaikui Archonin kumea ääni hätkähdyttäen kaikkia paikallaolijoita, kuin tulikuuma paineaalto, joka tuhoamisen sijaan luo kiihkoa kaikkien mieliin ja tuo heille mielihyvän tunteen siitä, mitä he saisivat kohtapuoliin tehdä, maistaa verta. ”Me nousemme, kasvamme ja vahvistumme!”

Ei kukaan pystyisi edes kuvitella millaisen reaktion eritoten nuo kaksi ensimmäistä sanaa aiheuttivat kansan keskuudessa. Oli, kuin kaikkien rykmenttien ylistyshuudot Archonille olisivat kilpailleet toistensa kanssa. Jalkaväen tasaääninen murahdus hukkui kevyesti Wychien villin rääkynän ja kiljunnan alle, jota säestivät heidän terävien lähitaisteluaseidensa yhteen lyömisestä kuuluva kalke. Kiljumisen päästessä huippuunsa jalkaväen häviö tässä pienessä leikissä oli varma, kun Wychien oma palvontakohde, Archonin tytär Sylenna astui parvekkeelle taisteluvarusteissaan, lähes puolialastomana Wychien tavoin ja katsellen hymyillen hänen isänsä sotajoukkoa, hänen tulevaa armeijaansa.

Tuntui, kuin itse taivaat olisivat olleet tuon nimenomaisen Kabalin mukana marssimassa sotaan, sillä ei kulunut aikaakaan, kun lempeä sade kasteli alhaalla kiljuvat, kiihkomieliset taistelijat ja siunaten, peittäen heidät märällä hunnullaan.

Archon kääntyi lähteäkseen kostean ja sumuisen ilman täyttämältä parvekkeelta. Hän nyökkäsi Incubuksillensa lähtökäskyn ja katsahti yhä alas katselevaan tyttäreensä, mutta antoi hänen olla, nauttia voimantunteesta, joka olisi joskus myös hänen ulottuvillaan ja astui sisälle valtaistuinsaliinsa, joka oli ollut niin monen Viiltävän Kuoleman Archonin mielipaikka ja kenties tulisi olemaan edelleenkin, jos tyttö vain joskus rauhoittuisi ja ryhtyisi ajattelemaan seuraavaa siirtoansa tässä kaoottisessa shakkipelissä, joka vallitsi Commorraghissa Kabalien keskuudessa.

********

Kaupunki oli tavanomaisen synkkä ja kuolemanlemuinen. Niin tavallinen asia mustille eldareille, jotka elivät vain yhtä kuolemantäytteistä elämää. Kumara, tumma hahmo ei eronnut muista kansalaisista paljoakaan, vaikka laahustikin suoraselkäisille, ylpeille mustille eldareille epätavallisesti kumarassa. Mutta ulkonäkö voi pettää ja sen tiesivät kaikki paikallaolijat. Tuo etukenossa hipsivä olento saataisi ja todennäköisesti olisikin jokin salamurhaajan ja palkkasoturin väliltä.

Mies oli pitkä, kaikki epävarmoina ympärilleen vilkuilevat vastaantulijat pystyivät rekisteröimään sen seikan hänestä, vaikka kävelikin kumarassa. Monet vain tavallisen, jokaiselle mustalle eldarille annettavan taistelukoulutuksen väistyivät hänen tieltään, kuin hän olisi ollut happoa, joka syövyttää tiensä läpi metallikasan. Sitten ohittaessaan kolme keskenään juttelevaa, ilmeisesti saman Kabalin edustajaa, hahmo pysähtyi. Hän nosti päätään vain hitusen, kuin kuunnellen. Miehet huomasivat tämän ja vaivautuneina huomiosta he lähtivät astelemaan sileäkivistä tietä pitkin poispäin hahmosta ja kääntyivät kapealle kujalle.

Kenties hän oli niin itsevarma itsestään ja taistelutaidoistaan vai oliko se vain yritys päästä hengestään monen katkeran ja yksinäisen vuoden jälkeen, kun hän seurasi miehiä kujalle. Huppunsä kätköistä hän katsoi harmaita usvahattaroita, joiden lomassa hän näki yhden heistä. Vain yksi? Minne muut olivat menneet? Tämä seikka ei ilmeisesti hahmoa huolettanut, kun jatkoi matkaansa kohti seinään nojaavaa, yksinäistä mustaa eldaria.

Hän ei mitenkään olisi voinut nähdä silmänurkastaankaan takavasemmalta hyökkäävää maanmiestään. Kenties se, mikä hälytti hänet välittömästi liikekannalle olikin se kuuluisa taisteluvaisto, joka oli syöpynyt hänen päähänsä monien ankaran koulutus- ja taisteluvuosien aikana.

Repaleinen kaapu lensi jo ilmassa ennen, kuin hyökkääjä ehtikään iskeä. Hahmo väisti toiselta puolelta tulleen iskun, toinenkin mies oli näyttäytynyt. Nopeasti vilkaisemalla, hän näki kolmannenkin juoksevan kohti kohotettu tikari kädessään. Hilparin hopeinen terä välähti harmaassa valossa sen viilettäessä ilman halki kohti ensimmäisen miehen vatsaa. Mies näki sen viime hetkellä puhkaisevan sumuverhon edessään, hän sai väistettyä, tai niin hän ainakin luuli, sillä salamannopeasti isku vaihtoi suuntaansa ja leikkasi miehen kylkeen sisäelimiin asti ulottuvan viillon.

Nyt tuo taitava hilparimies olisi kuoleman oma. Toinen hyökkääjistä oli ihan parin askeleen päässä, mies ei ikinä ehtisi palautua niin nopeasti noin rajun huitaisun jälkeen. Pitkä tikari iski sumuverhon läpi alas… tyhjää. Hyökkääjä näki silmänurkastaan tumman, varjomaisen liikahduksen ja kääntyi kohtaamaan sen. Ja juuri, kun hän kääntyi, hopeinen miekanterä lävisti hänen olkapäänsä nauliten hänet siitä seinään kiinni. Mies yritti turhaan kiskoa miekanterävartista hilparia seinästä irti ja pystyi vain ähisemään kivusta.

Nopea sivallus kämmenselällä heitti viimeisen miehen seinää vasten. Pieni tikari välähti hänen kasvojensa edessä ja leikitteli hänen poskipäillänsä härnäävästi. Kurkku auki ja hän kuolisi tuskissaan katsellen sydänverensä pulppuamista, mutta viiltoa ei tullut.
”Mistä te puhuitte?”, kysyi tiukka, käheä ääni. Mies yllättyi tästä tapahtumankäänteestä niin, ettei saanut heti sanaa suustaan.
”M-me juttelimme vain tulevasta hyökkäyksestä”, mies mutisi poski seinässä. Hahmo ei ilmeisesti ollut tyytyväinen vastaukseen, kun tiukensi otettaan ja painoi miehen leukaa yhä kipeämmin seinää vasten.
”Minä tahdon nimiä!”, hahmo vaati ankarasti. ”Keitä mainitsitte? Mikä Kabal?”
”Viiltävän Kuoleman Kabal… Archon Khiraynra…”, mies sopersi. Hahmon otenäytti herkeävän pikkuisen, kenties hän oli saanut haluamansa vastauksen. ”Ja… Archonin tytär, Sylenna on mukana.”
”Sylenna”, hahmo sanoi hiljaa itsekseen. ”Nuori tyttö mukana sodassa?” Mies irrottautui itsekseen hiljalleen irti hahmon otteesta.
”Nuori tyttö?”, hän sanoi. ”Missä olet oikein ollut? Hänhän on ehkä yksi Commorraghin parhaista sotureista, jopa parempi, kuin hänen edesmennyt kouluttajansa.” Tumma hahmo astui kokonaan harmaaseen valoon näyttäen kasvonsa miehelle. Tämä alkoi vapista hermostuneesti.
”Parempi, kuin minä?”, hän kysyi pilkallisesti.
”C-Cyrenyel”, mies henkäisi. ”E-en tarkoittanut…”, mies vapisi.
”Minulle on aivan samantekevää, mitä mieltä sinä olet!”, hahmo tiuskaisi ja kääntyi lähteäkseen. Mutta miehen sanat, hänen viimeiset sanansa pysäyttivät soturin, kuin patsaan.
”Mutta täytyy kyllä sanoa, että hän on todellakin Archon-isänsä tytär.” Tuo typerä mies ei kerinnyt edes sulkemaan suutaan, kun hilparin miekkapää survaistiin hänen suuhunsa ja työnnettiin läpi hänen takaraivostaan.

Miehen viimeisen lauseen myötä synkkä hahmo tiesi, että oli hävinnyt elämänsä kovimman taiston ja ei ihmekään, kun oli paennut tytärtään, jotta tämä olisi voinut saada mahdollisuuden elää. Jos hän itse oli jäänyt, tyttö olisi oppinut liian hempeäksi ja Archon olisi teloittanut hänet omakätisesti. Se oli hänen oma vikansa, ei kenenkään muun ja vaikka hän kuinka yrittikään vihata Archon Khiraynraa, hänen oma itsevihansa pääsi aina voitolle. Jommankumman heistä olisi saatava surmansa, Archonin tai Sylennan.

Jeps. Kolmonen redi. Rakentava palaute olisi paikallaan. kiitos.

[Brightstar]

heh, minkäs ihmeen takia tuon sairaan pitkän quoten pistit? :?

Mutta pakko on taas kehu tarinaasi. Kyllähän sieltä pari yhdys sana virhettä ja muta löyty mutta eihän kukaan ole täydellinen, vai?

mutta jatkoa odotetaan taas suurella innolla...

[Garoth]

Olen joskus mokannut quoten tuolla samalla tavalla, ja epäilen että tässäkin on kyse seuraavasta:

"Jaa, korjaampas pari typoa. Painan vahingossa "lainaa", enkä "muokkaa", joka johtaa siihen, että tulee piiiiiitkä quote, kun saan virheet korjattua."

[Hollo]

no kiitosta, tosiaankin se oli varmaankin just semmonen virhe.