Tämmösen nopsan jatkon kirjottelin Anthony Brimstonen tarinaan.
Lukekaa jos kiinnostaa.
Aiemman osan voi lukea täältä ---> http://forums.sotavasara.net/viewtopic.php?t=18009
-------------------------------------------------------------------------------------
ANTHONY BRIMSTONEN TARINA, OSA 2
Anthony laukkasi kohti horisontissa siintävää aurinkoa, hikinen ja uupunut James kannoillaan. Viileä tuuli puhalsi Anthonyn kasvoille ja tämä melkein hymyili. Siitä oli kauan kun hän oli viimeksi poistunut Bloodmanorista. Niin kauan että hän ei edes muistanut viime kertaa. Aurinko kärvensi Anthonyn kalpeaa ihoa mutta kipu ei haitannut häntä. Ainoa ajatus hänen mielessään oli että hänen oli päästävä Longthorniin, millään muulla ei olisi väliä. Auringonvalo alkoi tuntua jo Anthonyn mahassa, hän ei kestäisi tätä enää kauaa. Kipu ei häntä estäisi, eihän hän enää tuntenut kipua. Mutta hän tiesi kuolevansa, ellei pääsisi kohta varjoon. Anthony käänsi painajaisensa ja ratsasti pieneen varjoisaan metsikköön. James huomasi isäntänsä huonon tilan ja seurasi perässä, kaikki ei ollut kunnossa. Kun Anthony pääsi sisälle metsään, putosi hän ratsunsa selästä. Hikisenä täristen hän ryömi istumaan puun alle ja jäi tuijottamaan tyhjyyteen. Heikotus tuntui sietämättömänä, eikä Anthony enää kestänyt sitä. Tämä oli erilaista kun kipu. Samalla lailla se koski, mutta tätä kipua hän ei hallinnut. Anthony ulvoi tuskissaan, kuin jalkansa katkaissut koira. James käveli rauhallisesti Anthonyn vierelle ja kaivoi pienen lasisen pullon tämän taskusta.
-Herrani, juokaa tästä! Ette pysty vastustamaan aurinkoa.. Teidän on juotava, muuten aurinko tuhoaa teidät. Anthony sanoi ja kaatoi punaisen paksun nesteen, veren, herransa kurkkuun. Anthony lakkasi tärisemästä ja hullunkiilto palasi takaisin tämän silmiin. Ilkeä hymy huulillaan hän nousi pystyyn ja kiitti Jamesia.
-Kiitos James, missä olisinkaan ilman sinua?
James irvisti vastaukseksi ja nousi painajaisensa selkään.
-Herra, jatkakaamme matkaa. Meillähän on tehtävä täytettävänä, kai muistat? James tokaisi.
Anthony kiipesi painajaisensa selkään ja ryhdistäytyi täyteen mittaansa. Enää ei mikään estäisi häntä, ei edes aurinko. Hän virnisti vielä kerran Jamesille ja ratsasti ulos metsästä.
Monen tunnin matkanteon jälkeen alkoi päivä kääntyä iltaan ja hämärä peittää maita. James oli taas tapansa mukaan väsynyt ratsastamiseen, mutta Anthony oli yhä täynnä puhtia. Viimein he saapuivat kukkulan juurelle, jonka takana Longthorn sijaitsi. Anthony hypähti painajaisen selästä ja jäi hiljaa tuijottamaan kukkulan takaa loistavia valoja. Enää tuo kukkula oli hänen ja koston välissä. Anthony väänsi naamansa sekopäiseen irvistykseen. Mikään ei enää estäisi häntä. James pysähtyi isäntänsä vierelle ja melkein pelästyi nähdessään tämän ilmeen. Ääntäkään päästämättä Anthony nousi ratsunsa selkään. Tuulen lailla hän viiletti kukkulan huipulle. Perille päästyään hän pysähtyi. Naama ilkeämmässä virneessä kun koskaan, tämä tuijotti kylään. James saapui kukkulan päälle ja huomasi mitä kylässä tapahtui. Valot jotka he olivat nähneet kukkulan alapuolella eivät olleetkaan tulleet kaupungin valoista ja lampuista, vaan suuresta palavasta talosta. Kiihkeänä virtana saapui ihmisiä vesiämpärit kädessä taltuttamaan tulipaloa, mutta turhaan. Liekit näyttivät nauttivan vedestä ja kasvavan entistä suuremmiksi. Talon katto romahti ja kuin jonkin taian vaikutuksesta liekit roihahtivat entistä suuremmiksi ja loput mitä talosta oli jäljellä muuttui tuhkaksi. Liekkien sammuttua he ratsastivat kaupunkia kohti. Paksuilla tammipuisilla porteilla he pysähtyivät ja loikkasivat ratsujensa selästä. James talutti painajaiset porttien varjoon ja heilautti kättään. Eläimet katosivat ja jäljelle jäi vain jämäkkä muuri. Anthony kietoi viittansa tiukasti päälle ja veti hupun naamalleen. James teki samoin ja seurasi Anthonya porteille. Kolmasti Anthony koputti ja pieni luukku ovesta aukeni.
-Kuka näillä surun hetkillä toivoo pääsevänsä joukkoomme? Kuka, oi arvon matkalainen? Ääni luukusta sanoi.
-Nimeni ei kuulu teille yhtään enempää kuin matkani tarkoitus. Kehotan teitä avaamaan porttinne, tai minä ja ystäväni joudumme väkivalloin sen aukaisemaan. Anthony vastasi vakavalla äänellä.
-Hah! Mies oven takana naurahti ja jatkoi.
-Longthornin portit ovat kestäneet useat hyökkäykset, miten kaksi miestä tuhoaisi ne ilman apuj.. Miehen lause keskeytyi, paksun oven lennähtäessä tätä niskaan.
James nauroi ja veti valkoiset hanskansa takaisin käsiinsä. Nopeasti hän ja Anthony juoksivat porteista, pitkälle kivilaatoilla päällystetylle kadulle.
Ihmisiä vilisi tiellä kuin muurahaisia, tehden Jamesin ja herransa matkanteon vaikeaksi. Talo tuntui olevan ihmisille todella tärkeä. Asia ihmetytti Anthonya, miten normaalin talon tuhoutuminen noin järkytti kyläläisiä. Kyllähän sen ymmärtäisi jos talo kuuluisi pormestarille tai aateliselle, mutta..
Anthonyn ajatus keskeytyi tämän tajutessa asian laidan. Nopeasti hän tarttui ohikulkevaa höröhampaista miestä hihasta ja kysyi hätäisesti tältä:
-Kenen epäonnisen talo oli tuo joka äsken paloi maan tasalle? Kerro minulle!
Pelokkaasti mies vastasi hänelle.
-Jo-jo-Jonathan Du-Duchesin. Hänen vaimonsa kerrotaan kuolleen tuossa onnettomuudessa ja Kapteeni Duchesista ei ole kuultu mitään, tämän lähdettyä pelastamaan tytärtään. Mutta..
Anthony ei kuunnellut enää, vaan syöksyi talon raunioille, viha ja pelko mielessään. Jos Duchesin vaimo olisi kuollut kuinka hän saisi kostonsa? Koko talo oli palanut tuhkaksi, yhtäkään lautaa tai tiiltä ei ollut enää jäljellä. Anthony kaivoi raivoisaan tuhkaa, etsien Jonathanin vaimon ruumista. Hän hyppeli tuhkassa, potki, kaivoi ja pöllytti sitä, mutta turhaan. Mitään ei ollut jäänyt jäljelle. Itkien ja huutaen Anthony valahti maahan, kauhoen tuhkaa käsillään. Yht’äkkiä hän kuuli vihaisen äänen sanovan:
-Kuka saastainen hirviö häpäisee äitini tuhkan?!
Anthony nosti katseensa tuhkasta ja vilkaisi äänen suuntaan. Tiellä seisoi roteva nuori mies, toisessa kädessään miekka ja toisessa kilpi.
-Mi-Mitä sinä sanoit?! Anthony sopersi ja nousi seisomaan?
Vihaisesti nuori mies vastasi:
-Sanoin jos et heti häivy häpäisemästä äitini tuhkia, minun, Andreas Duchesin, kalpa tulee lävistämään lihasi, etkä tule enää näkemään uutta päivää!
Andreas naurahti ja veti miekkansa huotrasta. Nopeasti hän pölläytti tuhkaa jalallaan ja huusi Andreakselle:
-Äitisi on kuollut, isäsi on kuollut ja siskosi on kohdannut saman kohtalon. Olet yksin!
Pelko valtasi Andreaksen ja tämä huudahti Anthonylle:
-Ei! Miten muka tietäisit siskoni ja isäni kohtalosta?
Anthony hiveli miekkansa ohutta terää sormillaan ja vastasi:
-”Eikä likainen latosi näe enää seuraavaa aamunkoittoa!” Ne olivat sen houkan, isäsi viimeiset sanat! Anthony irvaili ja iski silmää Andreakselle.
-Valehtelet! Hän oli kunnian mies, eikä sinunlaisesi saasta saa hänestä pahaa sanaa sanoa! Näin sanoen ryntäsi Andreas tukka hulmuten hyökkäykseen.
Anthony torjui vaivatta Andreaksen iskut nopeilla lyönneillään. Hän oli selvästi voitolla. Jonathanin pojasta ei olisi hänelle vastusta. Andreas huitoi epätoivoisesti kohti Anthonya mutta turhaan, Anthony oli nopeampi. Hän kohotti ohuen miekkansa ja pisti vihollistaan olkapäähän. Tämä ulvahti kivusta ja rojahti maahan, kuin olisi katkaissut jalkansa. Voitonriemuisasti Anthony kohotti uudestaan miekkansa ja valmistautui viimeistelemään Andreaksen. Mutta sitten tapahtui jotain mitä Anthony ei ollut odottanut. Andreas venytti kätensä taakse ja löi miekkansa syvälle Anthonyn mahaan. Miekka tipahti Anthonyn kädestä, tämän tuntiessaan kylmän terän sisällään. Kerran hän veti vielä henkeä ja yski verta, mutta lopulta hän kaatui elottomana tuhkaan.
Kun Anthony tömähti tuhkaan ei sen alla enää tuntunut maata. Tuntui kuin hän olisi kaatunut maan läpi ja putoaisi nyt loputtomaan tyhjyyteen. Hän putosi hetken, kunnes tömähti johonkin maantapaiseen. Anthony avasi silmänsä ja huomasi makaavansa ilmassa. Hän kohotti hieman katsettaan ja näki sirot jalat. Hän nousi pystyyn ja kavahti taaksepäin. Peloissaan hän huudahti:
-Missä minä olen? Ja mitä minulle oikein tapahtui?
Naisen kaunis ääni vastasi tälle pimeydestä:
-Sinä kuolit. Andreas Duchesin terä lävisti sinut. Nyt joudut virumaan täällä, kiirastulessa niin kauan kunnes haalistut olemattomiin. Syntimme eivät pala pois niin kuin ihmisillä, siksi emme pääse helvettiin emmekä taivaaseen.
Anthony masentui tajutessaan miten asiat olivat. Hetken hän ajatteli, mutta sitten hän tunnisti puhujan äänen.
-Kristella! Anthony huudahti ja veti naisen pimeydestä.
Siinä hän oli. Kristella. Hän oli yhtä kaunis kun aina. Kaikki ei vain ollut kunnossa. Hänen naamallaan ei enää paistanut iloinen hymy. Kristellan silmät olivat muuttuneet surullisiksi ja tämän katse ei enää katsonut kehenkään, vaan haikaili pimeydessä. Anthony tarttui tätä käteen ja katsoi siihen. Suru saapui myös Anthonyn silmiin hänen huomatessa mikä oli vikana. Käsi oli muuttunut läpikuultavaksi, kuolleeksi. Se ei ollut enää lämmin, vaan kylmä ja eloton.
-Minä haalistun, hetken päästä minua ei enää ole. Kristella sanoi.
Anthony itki ja painoi päänsä Kristellan olkapäähän.
James saapui vasta nyt talolle ja huomasi mitä Anthonylle oli tapahtunut. Hän juoksi herransa luokse, niin nopeasti kun jaloistaan pääsi. James polvistui tämän viereen, ja laski kätensä tämän otsalle. Vihreä valo tippui Jamesin kädestä ja liukui sisälle Anthonyn päähän. James nousi pystyyn ja heilutti kättään. Pilvet lipuivat sivuun ja kuunvalo lankesi Anthony otsaan. Anthonyn ruumis tärähti ja James hymyili.
Anthony tunsi jotakin jaloissaan. Hitaasti hän nousi ilmaan ja lähti kohoamaan kohti pimeyttä. Kristella hymyili ja kyyneleet tippuivat tämän poskilta. Anthony vilkutti puolisolleen ja tämä katosi hänen näkyvistä. Anthony sulki silmänsä ja menetti tajunsa. Kun Anthony taas avasi silmänsä, makasi hän taas tuhkassa. Verisenä ja täynnä haavoja, mutta varmasti elossa. Horjuen hän nousi pystyyn ja huusi poispäin kävelevälle Andreakselle:
-Takaisin sieltä! Nyt minulla on kaksinverroin enemmän kostettavaa. Anthony naurahti ja kohotti miekkansa.
James huokasi ja nosti kätensä silmilleen..
Anthony pyrähti kohti vihollistaan, päässään pyörien tuo hetki jolloin Jonathan oli vienyt hengen Kristellalta. Yhä uudestaan ja uudestaan hän kuuli tuon viimeisen kirkaisun, jonka Kristella oli päästänyt ennen kuolemaansa. Vihdoin Andreaksen luokse päästyään hän aloitti taistelun. Anthony iski Andreaksen kilpeä voimiensa takaa ja se pirstoutui pieniksi palasiksi. Seuraava Anthonyn isku osui Andreaksen miekkaan ja tämä halkesi kahtia. Viimein hän kohotti miekkansa ja sanoi:
-Olit samanlainen kuin isäsi, taitava miekkamies. Mutta olit myös ylpeä houkka kuten hänkin. Näin sanottuaan Anthony iski Andreasta voimiensa takaa ja tämän pää putosi tuhkaan. Verta roiskui Anthonyn naamalle, mutta hän ei enää välittänyt siitä. Nauru kumpusi Anthonyn kurkusta pitkän tovin, kunnes hän viimein työnsi miekkansa huotraan. James saapui Anthonyn viereen ja laski kätensä tämän olkapäälle.
-Sinä teit sen. Kostit Kristellan kuoleman. James sanoi iloisesti.
-Kyllä James. Nyt voimme kirkkain mielin palata Bloodmanoriin. Näin sanottuaan James haki heidän ratsunsa ja he ratsastivat takaisin kartanolle. Vasta viikkojen kuluttua oli Bloodmanorin olohuone korjattu, ja tätä urakkaa James kirosi jälkeenpäin varsin raskaasti.
Eräänä yönä Anthony kuuli taas tuon Kristellan kiljaisun. Ensin hän ajatteli sen olevan vain unta, mutta hetken kuluttua James saapui Anthonyn huoneeseen.
-Herra, teidän täytyy joutuin tulla parvekkeelle, siellä on jotakin joka varmasti kiinnostaa teitä. James iski silmää ja johdatti Anthonyn parvekkeelle.
Anthony katsoi horisonttiin ja siellä hopeinen läpikuultava aave lipui kuin laiva tyynessä meressä. Aave liisi Anthonyn eteen, se oli Kristella. Kyyneleet vierivät Anthony poskille tämän katsellessa kuinka Kristellan haamu katosi näkyvistä. Hetken hän seisoi parvekkeella, vain tuijottaen horisonttiin. Lopulta hän pyyhki hopeiset kyyneleet poskiltaan ja käveli takaisin Bloodmanoriin. James naurahti iloisesti ja seurasi isäntäänsä. Kaikki oli nyt hyvin.
Anthony Brimstonen tarina, osa 2 (vampire countteja..)
Anthony Brimstonen tarina, osa 2 (vampire countteja..)
Viimeksi muokannut H.L, La 03.01.2004 18:30. Yhteensä muokattu 2 kertaa.
Niin, ärsyttää kun vampyyrejä pidetään yleensä vain tunteettomina hulluina. Yritin tuoda esille Anthonyn tunteellisen puolen. Hieman itkupilliltä hän saattaa joissain kohdissa vaikuttaa, mutta sitä ei tosiaankaan ole. Mitä jatkoon tulee, en vielä tiedä. Jatkoa voi tulla, tai sitten ei. Siksi jätin lopun tuollaiseksi. Ja kiitos kehuista. Toki lisää kommentteja saa antaa.Lord of the Darkness kirjoitti:Hienoa vampyyritarinaa,jossa vampyyreitä ei kuvata vain tunteettomina tappajina!
-
High king Godric
- Viestit: 422
- Liittynyt: Su 25.05.2003 11:25
- Paikkakunta: Espoo
Mutta pistä ihmeessä jatkoa, kyllä tälle lukijoita näyttää löytyvän.
Joops, mutta hyvää se oli ja oli kiva nähdä vampyyrien parempi puolikin. Ann' tulla vaan lisää!