Kun avasin ne, huomasin kyljessäni olevan syvän pistohaavan. Kipua en kuitenkaan tuntenut.
Ympäriltä kuului taistelun melua. Kärsiviä huutoja, Kaaossotilaiden karjuntaa, raudan kalsketta.
En kuitenkaan jaksanut edes kuulla mitään. Olin uupunut taistelusta. Verta vuosi.
Syliini lensi kuollut rivimies. Sotilaalla oli kaamea, kauhuntäyttämä ilme kasvoillaan.
Minulta alkoi valua kyyneliä. Niin paljon kuolemaa tänään. Niin paljon tuskaa.
Suuri tappio.
Suljin taas silmäni. Yritin ajatella jotakin rauhallista. Tiesin kuolevani taistelukentällä.
Kuollut talonpoika. Se ei kotimaassa varmasti liikuttanut ketään.
Mitäpä hettuat ja maaherrat välittäisivät?
Kohta tämä kyllä olisi heidänkin murheensa. Kaaos valtaisi maat. Koko Bretonnian maaperä peittyisi ritarien vereen. Heidän, jotka olivat poissa tänään.
Pelkäävät herttuat tappaisivat itsensä rauhoittavalla myrkyllä hoveissansa, kun eivät uskaltaudu pimeyden kynsiin. Maamme joutuisi sekasortoon. Sen jälkeen Metsän halitjain valtakunnat tuhottaisiin. Heidän, jotka taistelivat mukanamme tänään.
Keisarikunta kaatuisi...
Meinasin vaipua ajatuksiin, kunnes huomasin jonkun pitelevän kättään estääkseen veren tulemisen kyljestäni. Käänsin päätäni oikealle.
Vieressäni makasi pahasti haavoittunut Metsänhaltia. Hän katsoi minua ystävällisesti syvälle silmiin.
"Älä pelkää" hän sanoi ja piti haavastani kiinni.
"Minä en pelkää kuolemaa. Pelkään läheisteni puolesta" vastasin ääni murtuneena.
Haltia katsoi minua syvemmälle.
"Sinulla on sydän paikallaan. Sinä pelastut, ihminen"
Lause oli hyväntahtoisin, mitä olin kuullut pitkään aikaan. Ajatukseni alkoivat harhailla.
"Itselläsi on" onnistuin vain sanomaan.
Äkkiä edessäni oli suuri pimeä olento, jonka varjoon jäin. Se mylvi.
Silmäni olivat auki, mutten nähnyt mitään. Vain jotakin valkeaa valoa. Vierestä kuului:
"Hyvästi ihminen, kanssasi oli hienoa taistella"
Ajatukseni katosivat pois täältä. Kauas pois. Näin ihmeellisiä asioita. Fantasiaa rikkoi vain huudot pimeässä.
"Tappakaa se! Tappakaa se!" "Paetkaa!! Emme voi voittaa!!"
Yritin olla kuulematta ääniä. Kohta en kuullutkaan mitään huutoja, paitsi viimeinen:
"Täällä on pahasti haavoittuneita ihmisiä! On velvollisuutemme auttaa!!"
Sen jälkeen tietoisuuteni katosi. En tiedä, kuolinko. Toivottavasti.
Siinäpä oli ensimmäinen tarinanpätkä Sotuun. Antakaa palautetta vapaasti ja rehellisesti.
Olen suunnitellut jatkoa, jota kirjoitan tämän osan suosion mukaan.
Olkaa rehellisiä!
En suunnitellutkaan prologia kovin pitkäksi, jatko-osiin käytän enemmän aikaa...
