Linkki prologiin joka kannattaa lukea, jos olet uusi lukija
Hän heräsi. Herääminen ei ehkä ollut oikea sana, koska hän ei edes jaksanut avata silmäluomiansa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, missä oli tai miksi.
Hän ei edes jaksanut miettiä sitä. Ainoa asia minkä hän tunsi, oli valtava kipu oikeassa kyljessään ja päässä. Hän vajosi taas syvään uneen. Kamala painajainen painosti häntä.
Kävelin rykmentin eturivissä. Kädessäni oli hilpari ja vyölläni roikkui vanha miekka. Meidät komennettiin pysähtymään. Käskijä oli yksi harvoista ritareista joka oli tullut meidän talonpoikien mukaan. Ritari Derian Riche´mon. Hän katsoi meihin toivoa täyttävällä ilmeellä. Hän taisi hieman sääliä meitä.
Olimme aivan linnakkeen lähellä. Linnakkeen hälytystorvi soi. Kaaos oli siis marssimassa kohti linnaketta.
"Derian! Hoida nyt puheesi ja mennään!" joku ritari karjui rykmentimme takaa.
Derian näytti perin hämmästyneeltä. Hänen kasvoista alkoi paistaa jonkinnäköinen viha.
"Mitä?! Ettekö tule taistelemaan!!?" hän huusi kiukkuisena.
"Joukot ovat aivan liian pienet! Talonpojilla ei ole mitään sanomista kaaosta vastaan!"
"Eikö lisävoimat muka saapuneet?! Missä kuppaa Bretonnian ratsuväki?" Derian huusi vielä vihastuneempana.
"Ei mitään tietoa! Me häivymme ainakin hyvän sään aikana! Hyvästi!" huusi yksi viidestä ratsumiehestä ja koko joukko karautti tiehensä.
"Voi perkele!! On siinäkin ritareita!" Riche´mon raivosi pakeneville.
Minua alkoi huolestuttamaan. Metsänhaltioiden piti tulla, heitä ei näkynyt, Bretonnian ratsuväen piti tulla, heitäkään ei näkynyt. Joudummeko me yksin taistelemaan kaaosta, pahuuksista pahimpaa vastaan? Vajaat kaksi sataa talonpoikaa. Monet kävivät levottomiksi.
Useat alkoivat melskata riveissä. Ei minullakaan ollut helppo pitää paniikkia sisälläni, mutta pidin silti.
"Rauhoittukaa! Rauhoittukaa!" Derian yritti pitää äänensä rauhallisina. "Jos ei kukaan mukaan uskaltaudu taistoon miksi mekään? Voitte aina perääntyä" hän sanoi. Silloin yksi talonpoika huusi:
"Minähän en mene minnekkään! Kohta ne paskiaiset ovat vallanneet linnakkeen! Osa maaorjista siellä on sukulaisiani! Veljeni on siellä!"
Se yllätti Derianin. Hän oli aina halunnut ymmärtää meitä, mutta mistä hän tiesi miltä äskeisestäkin talonpojasta tuntui?
Hän oli nimittäin ritari, ei talonpoika.
Äkkiä me kaikki kuulimme äänen. Torven äänen. Se soi läheisestä metsästä. Me kaikki käännyimme ympäri. Näky jonka näimme täytti sydämmemme uudella toivolla. Metsänhaltijat olivat saapuneet. Heitä oli satoja. Joukot kävelivät meitä kohti. Aloin erottaa jousimiesrykmentit ja myös joitakin harvoja miekkamiehiä. Derian alkoin liikahdella hevosensa kanssa. Hänen kasvojensa ilme muuttui synkänvihaisesta yhtäkkiä ikionnelliseksi.
"He tulevat sittenkin! He tulevat!!!" hän alkoi möykätä. Epätavallista Derianilta tuo möykkä.
"Eiköhän me tuo huomattu myös, hyvä herra ritari" sanoi sama roteva talonpoika jonka suku oli linnakkeessa.
Derian naurahti. Ja naurahti uudestaan. Roteva talonpoika alkoi jostain syystä hihittää hullun lailla. Ja Derian alkoin nauramaan niin kovaa kuin kurkusta sai ääntä. Äkkiä nauru levisi joukossa. Juttu ei sinänsä ollut hyvä, mutta päiviä kestänyt vaellus sai nyt, sen viimeisessä ja pahimmassa vaiheessa vapautuksen. Kaikki synkkä unohtui hetkeksi. Minäkin aloin nauraa. Se vapautti mieltäni. En edes pystynyt ajattelemaan kauhulla tulevaa taistoa, minä vain nauroin.
Nauru ei loppunut edes silloin, kun Metsänhaltijat olivat saapuneet rykmenttimme viereen. He katselivat ihmeissään meitä.
Osa talonpojista retkotti maassa höröttäen kuin humalaiset.
"Hullut ihmiset" joku haltija tokaisi.
Nauru alkoi laantua hymyyn kaikkien suupielillä ja miehet nousivat maasta onnellisina.
Haltijakomentaja katsoi hymyillen meitä ja Deriania.
"Te bretonnialaiset tosiaan menette taisteluun hymy kasvoilla niin kuin sanotaan"
Linnake oli noin sadan metrin päässä. Marssimme haltijoiden rinnalla kohti vallihaudan ylittävää siltaa jossa odotti kymmenkunta linnaapuolustavaa ritaria.
tulimme idästä päin linnaketta ja Kaaosjoukkojen eteneminen oli havaittu pohjoissuunnassa, suoraan linnakkeen eteen. Se olikin ainoa suunta mistä sitä päin voisi hyökätä. Linna oli nimittäin pienen järven keskellä saaressa ja vain edessä oli laskusilta. Sinne oli vaikea pääsy, mutta Kaaokselta saattoi odottaa mitä vain.
Kiersimme pikkujärven ja saavuimme saarilinnakkeen eteen, jossa oli aukeata maastoa. Lähellä edessäpäin oli muutamia peltomaita. Pitkälle ei nähnyt, koska maasto aleni kovasti eteenpäin. Maasto oli tomua ja hajanaista ruohoa.
Aurinko alkoi laskeutua ja taivas oli kauniinpunainen.
"Hmm... Tänään on kaunis ilta. Harmi, että se joudutaan tuhlaamaan kuolemalle" haltiakomentaja sanoi haikeasti pysähdyttyään.
Joukkoja alettiin valmistella puolustusasemiin. Osa haltioiden jousi miehistä meni linnan torneihin, osa tuli taistelu kentälle.
Meidät talonpojat laitettiin useisiin pienempiin blokkeihin joiden oli tarkoitus rynnätä kun jouset olivat ampuneet. Ritareita oli vain yksitoista ja Derian jotka olivat jokainen eripuolilla kenttää. Meille oli jaettu jonkinlaiset suojakilvet jota olivat puisia. Joukkue, jossa minä olin, oli kutakuinkin keskellä pihaa.
Derian ratsasteli ympäriiinsä tantereella tarkastaen rivejä ja joukkojen asemia.
Äkkiä kaiken toimen keskeytti kaikuva huuto linnan tornin huipulta:
"Ne tulevat! Kaaos tulee!"
Ahdoin itseni takaa eturiviin nähdäkseni sen. Kaukana edessä päin siinsi mustia haarniskoja. Huomasin kuinka ne alkoivat kiristää marssivauhtia.
"Nyt se alkaa" joku vieressäni sanoi.
"Valmistautukaa!" Derian huusi ratsastaessaan.
Joku ylväs ritari tuli jakamaan meille kypäriä ja rintapanssareita. Laiton varusteet ylleni ja käteni alkoi vapista.
Kaaosjoukot nimittäin lähestyivät uhkaavaa tahtia. Aloin puristaa hilpariani.
Kaaosjoukot vain juoksivat meitä päin. Aloin ihmetellä, kun ne eivät edes pysähtyneet sekunniksikaan vaan paahtoivat eteenpäin.
Laitoin jo hilparini iskuasentoon, sojottamaan eteenpäin. Muut rivissä tekivät samoin.
Aloin jo erottamaan juoksevia kaaossotureita, jotka näyttivät erikoisilta punaisessa valonkajossa.
Joukkojen rinnoilla ratsasti sotilaita kummallisilla ratsuilla. Yhtäkkiä ne alkoivat kiriä ja laukata rynnäkköön niitä virtasi noin viiden, kuuden ratsastajan joukoissa kovaa vauhtia.
"Rynnätkää!!" kuului jostakin oikealta
Miehet vieressäni alkoivat juosta hilparit sojottaen eteenpäin. Nopeasti minäkin aloin juosta.
Meitä kohti rynnäköi viisi kaaosratsua selässään pelottavat, karjuvat sotilaat.
Juostessani aloin huutaa.
Äkkiä kylkeeni pisti ja kaaduin maahan. Takana olleet talonpojat juoksivat minun yli.
Karjuin jotakin sekavaa. Avasin suljetut silmäni ja katsoin oikeaan kylkeeni. Siitä sojotti nuoli.
Revin sen irti nopeasti ja verta pulpahti hiekkaiseen maahan. Nousin horjuen pystyyn ja nappasin hilparini makaamasta maasta.
Minua kohti juoksi noin kymmenen sotilasta miekat heiluen. En edes tiennyt mihin suuntaan katsoin, olin seonnut suunnista.
Jouduin paniikkiin. Päätin nopeasti vain juosta niitä kohti ja tappaa niin useita kuin kykenin.
Aloin juosta ja karjua: "Kuolkaa!!!"
Takaani lensi nuolia ja kaikki paitsi yksi soturi kaatui maahan. Juoksin ja lävistin soturin mahasta hilparini. Verta roiskahti päälleni.
Katsahdin taakseni. Siellä oli Haltioita jouset kädessään. Yritin melun keskellä kohdistaa katseeni jonnekin, mutta kaikki alkoi pyöriä.
Sitten tunsin, kun jokin törmäsi minuun. Lensin kumoon selälleni. Pidin silmiäni auki ja näin edessäni ison, pelottavan olennon suuri sotavasara kädessään. Se karjui ja nosti aseen iskuasentoon. Suljin silmäni ja huusin.
Hän havahtui hereille. Hänen näkönsä oli palautunut, vaikka katse hieman harhailikin ja näkö oli sumea. Hän katseli ympärilleen.
Hänen vuoteensa, jossa hän makasi, oli keskellä pientä huonetta, jossa ei ollut muuta kuin joku erikoinen valopallo, joka roikkui katosta.
Se näytti taianomaiselta.
Mies yritti nousta pystyyn, mutta ei jaksanut. Hänen jokaista lihasta kivisti ja oikeassa kyljessä oli pistävä haava.
Hän kokeili sitä sormen päällä. Veri oli jo kuivunut, mutta haava oli inhottavan syvä.
Hän sai kylmiä väreitä.
Äkkiä huoneen ovesta pelmahti sisään kaapuun pukeutunut, hintelä mies. Mies tunnisti toisen metsänhaltiaksi.
"Heräsit" haltia sanoi rauhallisesti. "Hyvä, oletkin ollut jo kaksi päivää untenmailla. Pelkäsimme jo että olit kuollut"
Mies vuoteessa nyökkäsi haltialle ja yritti hymyillä kiitollisesti. Hän oli oikeastikin kiitollinen.
"Miltä tuntuu? Onko kipuja?" haltia kyseli.
"Vain hieman" mies vuoteessa vastasi.
"Entä muistinne? Muistatteko vaikka nimenne?"
Tuo oli paha. Mies mietti hetken ja vastasi:
"En"
Haltia nyökkäsi ja sanoi lähtiessään:
"Kannattaa levätä vielä. Jos tulee nälkä, niin koeta ilmoitella"
Mies nyökkäsi tyytyväisenä. Tämä oli ensimmäinen paikka elämässään, jossa häntä kohdeltiin kuin kuningasta.
Häntä harmitti vain se, että oli joutunut valehtelemaan taas. Tai ei se ollut suoranaista valehtelua.
Hän ei vain kertonut haltialle, että hän ei ikinä ollut muistanut syntymänimeään. Hänen pitäisi päästä pois, mutta nyt oli levättävä.
Kommenttia vapaasti