Thorwald kirjoitti:Lopulta hän laskeutui pöytänsä ääreen ja alkoi kirjoittaa elisestä......
"Oli kuudennen kuunkierron ensimmäinen päivä ja joukkomme oli valmistautunut tulemaan uutta johtajaansa vastaan. Upseerit huusivat sotilaitaan riviin ja tunnelma oli kaikinpuolin jännittynyttä. Tänään olisi se päviä kun vihdoinkin taikuus tulisi takaisin ja sen avulla armeijamme saisi rauhan laskettua maammepäälle, sillä jo kauan olimme taistelleet pahuutta vastaan. Keskipäivällä leiriimme tuli viestintuoja joka ilmoitti johtajamme tulosta. Joukot ryhmittyivät nopeasti rykmentteihin ja alkoivat marssimaan kohti tulevaa johtajaa, johtajaa jolla olisi taikuuden aivaimet ja joka pystyisi auttamaan meitä saavutuksissamme. Lähdime taivaltamaan kohit tapaamispaikkaa. Keskipäivän aurinko poltti niskaani ja hikosin kuin pieni porsas. Melkein jokatoisen kävelyaskeleen jälkeen otin kulauksen olutta. Pari tuntia taivaltuamme saavuimme tapaamispaikkaan, vain huomataksemme, ettei kuuluisa johtajamme olisikaan siellä. Rykmentit pysähtyivät lepäämään kun me upseerit pidime palaveria: Mitä tehdä nyt?
Hetken kuluttua ilma tärisi torvenhuudosta. Edestämme nousi tuhansia lippuja jotka kunnioittivat jotain pahaa, sillä sotilaiteni keskittyminen herpaantui ja jopa osa alkoi pakkaan kamojaa jo kotia kohti lähtemistä varten. Torvien soidessa sadat sotilaat lähestyivät tiiviissä rintamassa meitä. Heidän varustuksensa oli pikimusta, paitsi heidän panssarinsa olkapäät johon oli koristeltu jonkinlainen merkki, samanlainen kuin heidän lipussaan. Yhtäkkiä kaikki vastaan tulevat rykmentit hajosivat, kun niissä marssivat sotilaat kiihdyttivät vauhtiaan meitä kohti.
Silloin päällikkömme ratsunsa selässä huudahti: "Hälytys!! rykmentit nopeasti kasaan! samalla nostaen sotatorvensa huulilleen. Ilma raikui torvien äänistä, mutta kuitenkin sotilaamme saivat selvät käskyt perille. Joukot ryhmittyivät nopeasti ottamaan vastaan rynnistyksen. Sotilaat nostivat kilpensä ja alkoivat marssia rivistössä kohti vastaan tulevaa ryhmää. Sivustassamme kulkenut varsijousi-rykmentti valmistui ampumaan, ennen perääntymistään ratsuväkemme taakse. Kun ensimmäiset varsijousen nuolet lähtivät jousista, oli vihollisen pääjoukko jo vastassamme. rivimme hajosivat silkasta voimasta, minkä vihollinen sai muodostettua rynnäköllään. Etenemisemme pysähtyi kokonaan ja taistelut käytiin jo lähelläni. Edessäni olevat sotilaat päättivät yhdissä tuumin lähteä karkuun, mielummin kuin joutua halkaistuksi vihollisen toimesta. Nopeasti huomasin olevani yksin ja edessäni tuli ryminällä vastaan pari-kolme noita miehiä. Valmistauduin iskemään. Ensimmäinen tuli pääkolmantena jalkana ja jatkoit matkaansa eteenpäin, vaikka päätä ei enää ohittamiseni jälkeen ollutkaan. Toinen huomatessaan kaverinsa kuoleman yritti iskeä suoraan miekkakäteeni. Nopeasti nostin kilpeni eteen, tunteakseni tömähdyksen ja lentääkseni pari metriä taaksepäin pelkästä törmäyksen voimasta. Kilpeni jäi kaverin kypärään kiinni, ja ilmiselvästi loppuelämäkseen. Yritin nousta nopeasti ylös ottaakseni vastaan viimeisen vastustajan, huomaten vain epäonnistuvani siinä. Kaaduin takaisin maahan, jonka takia vihollinen viimeisenä yrityksenään yritti tökkäistä keihäällään jalkaani, onnistuen siinä, mutta samalla lentäen komeassa kaaressa minun yli. Keihään kärki pureutui syvälle jalkaani, tuottaen yhtäpaljon kipua kuin kuuman raudan pisto. Nousin vaivalloisesti ylös ottaakeni ylilentäneeni kaverin viimeisen hyökkäyksen vastaan. Pikku tikarillaan raivonvallassa hyökännyt kaveri lopetti päivänsä hyvin tähdättyyn miekan pistoon, joka meni suoraan hänen panssarinsa läpi, jääden harmillisesti kiinni. Katsahdin ympärilleni huomatakseni joukkomme juokseneen pitkän matkan vihollisen takaa-ajamana. Kuitenkin olimme menettäneet monta sotilasta, jotka olivat peloissaan lähteneet karkuun ja lopulta lyöty vihollisen toimesta maahan.
Maa oli verestä värjääntynyt, ja taivas alkoi punertaa. Takaani kuulin jotain omituista puhetta, jotenkin voimakasta ja vanhaa, kuin myös pahansuopaa. Ihoni nousi kananlihalle, kun käännyin vaivalloisesti linkuttaen ympäri. Edessäni oli todellakin maagi, joita olimme odottaneet, mutta pettymyksekseni tämä maagi ei todellakaan ollut sitä tyyppiä, mikä olisi auttanut meitä tuomaan rauhan takaisin maanpäälle. Hän oli pukeutunut kokomustaan kaapuun ja piti kädessään myrkynvihreänä hehkuvaa sauvaa. ympärilläni kuolleiden ruumiit alkoivat harmikseni nousta ylös. Maagi oli jonkinlainen kuoleistamanaaja ja minulla ei ollut lainkaan asetta. Miten ihmeessä olimme olleet näin tyhmiä? Olimme sokeasti luottaneet johonkin viestintuojaan, joka oli kertonut meille maagisesta sotajoukosta, joka olisi auttanut meitä. Tuo moka oli maksanut meiltä jo monen miehen hengen, ja se tulisi maskamaan vielä lisää, mukaan lukien omani henkeni, ellen nopeasti pääsisi pakoon. Lähdin linkuttamaan karkuun. Katsahdin taakseni ja huomasin olevani lievästi sanoen nesteessä. Taakse jättämäni kuolleet olivat nousseet ylös päätäen maksaa kuolemansa meille. Lisäsin vauhtia. Vähän aikaa juostuani (tuntuen enemmän ryömimiseltä kuin juoksemiselta) katsoin taakseni. Koko kuolleiden armeija oli hävinnyt. Maa oli kuitenkin verinen ja siellä täällä lojui aseita ja kilpiä. Ruumiit olivat kadonneet. Silti en aikonut hidastaa matkaani, vaan kiiruhdin uudestaan matkaan.
Lopulta parin tunnin tarpomisen jälkeen päädyin leriimme. Sotavoimastamme yli puolet oli tuhoutunut, ja loputkin olivat loukkaantuneet. Näytin jalkani välskärille, joka hetken amputoinitia jo harkinneena tyytyi vain ottamaan keihään jämät pois jalastani ja sitomaan sen vahvasti alkoholilla samalla puhdistaen. Itse olin poistuessani välskärin teltassa sellaisesssa kännissä, etten onneksi tuntenut lainkaan kipua jalassani. Raahauduin johtajamme teltan eteen, kysymään tapahtumia. Onneksi johtaja itse oli myös kännissä, pääsin nopeasti teltalleni. Raahauduin sängylle ja rojahdin siihen. Ei kestänyt aikakaan kun jo kuorsasin. Silti päivän kauhut kummitelivat mielessäni. Miten tästä eteenpäin enää voi taistella pahuuta vastaan? Ellemme saa jotain apua olemme tuhoontuomittuja........."
