Kylläpä tätä nyt syntyykin... Taistelukertomus alkakoon!
++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++
Shoi’Kais käänsi päätään ja huokaisi helpotuksesta huomatessaan, ettei tuntenut kipua. Hänen näkökenttänsä laidalla vilahti muutamia liikkuvia hahmoja ja päätään kääntämällä Shoi’Kais näki tulikastin sotureiden ryntäilevän savun keskellä, etsien haavoittuneita hoidettavaksi. Shoi’Kais käynnisti hyppyreppunsa, joka alkoi hitaasti nostaa hänen taistelupukuaan irti maasta ja oikaista sen asentoa siten että jalat olivat jälleen maata kohti. Ne jotka olivat jääneet eloon, olivat onnistuneet pakenemaan taivaalta pudonneen aluksen laahausjäljen, joka nyt näytti valtavalta savuavalta kanjonilta, pohjoispuolelle. Katsoessaan taivaalta saapunutta tuhontuojaa, Shoi’Kais huomasi aluksen kääntyneet liukunsa lopussa sivuun siten, että sen moottorin osoittivat nyt suoraan kohti häntä ja hänen joukkojaan. Shoi’Kaisin kypärän visiirin havaintolaitteet havaitsivatkin nyt uuden uhan. Tuon suuren aluksen päämoottorin olivat käynnistymissyklissä! Jos ne aktivoituisivat nyt, ne polttaisivat kilometrien laajuisen alueen tuhkaksi ja kärventäisivät hänet ja hänen miehensä hetkessä. Pakopaikkaa ei ollut! Ellei sitten…
Veren Enkeleiden Thunderhawk läpäisi valtaisan liekkipatsaan koristamana planeetta GI-9934:n ilmakehän, suunnaten massiivista savupatsasta kohti. Veren enkelit olivat suorittaneet taistelurituaalinsa ja aluksen laskeutumisrampin lähellä seisoi raivosta vapisevien mustiin voimapanssareihin verhottujen ja hyppyreppuja selässään kantavien kuolonkomppanian sotilaiden ryhmä, jota pelottavaa sinisien salamoiden ympäröimää Crozius Arcanumina tunnettua nuijaa pitelevä sotilaspappi pääkallonaamiossaan johti. He olivat valmiit ja heidän taistelusuunnitelmansa oli aukoton. He eivät tarvitsisi edes saapuvilla olevia Finlandialaisvahvistuksia, sillä heitä johti Keisarin tahto ja Sanguinuksen pyhä viha. Taistelu oli käsillä, jossain joku nauroi…
Finlandialaisten toimintasuunnitelma oli valmis. Miehet pukeutuivat uusiin suojapukuihinsa ja varmistivat selkiinsä kiinnitettyjen laskuvarjojen kunnon. Finlandian kolmastoista oli aivan hiljattain saanut nopean toiminnan joukkojen statuksen ja sen mukana uuden maihinlaskuvälineet. Siinä missä raskas kalusto tuotiin planeetalle yhä käsin, laskettiin yksittäiset miehet ja ryhmät maihin laskuvarjoilla. Vain yksi sukkula viidestä, se jonka kyytiin oli lastattu Chimera joukkojenkuljetusvaunu sekä osaston kranaatinheitinpatteri, ampaisi suoraan planeetan ilmakehää kohti, muiden jäädessä vielä hetkeksi tarkastelemaan tilannetta ja etsimään sopivia paikkoja pudottaa joukot.
Shoi’Kais kokosi yhä ilmassa leijuvan pölyn seassa joukkojaan hätäiseen vastarintaan. He olivat vain vajaan kilometrin päässä kahdesta suuresta bunkkerikompleksista joiden suojiin he voisivat päästä turvaan suuren aluksen moottoreiden leimua, mutta juuri tällä hetkellä samojen bunkkereiden toiselle puolelle laskeutui Keisarillinen Thunderhawk –kuljetusalus, jonka uumenista avaruusmariinien taistelijoita ryntäsi esiin. Shoi’Kais koetti saada tarkk’ampuja droidinsa ja hammerhead raidetykkivaununsa ampuma-asemiin, mutta muutamat kukkulat ja metsät suojasivat vihollisen etenemistä. Tyhjennyttyään Thundehawk nousi jälleen ilmaan ja pakeni kiertoradalle. Samaan aikaan toinen, huomattavasti Thunderhawkia pienempi alus laskeutui lähelle, mutta Shoi’Kais ei nähnyt mitä sen sisältä purkautui.
”Miehet! Eteenpäin! Suuremman edun tavoittamiseksi, lyökää hajalle hyökkääjät!” Shoi’Kais komensi radionsa kautta, samalla kun hän alkoi itse edetä miestensä kärjessä.
Finlandialaisesta kuljetussukkulasta ulos vyöryvä Chimera ei kauaa harkinnut suuntaansa. Avaruusmariinien kanssa sovitusti Chimera kiihdytti eteenpäin kuin maastokuvioitu raketti. Vaunun sisällä istuvat sotilaat valittivat äänekkäästi kuljettajan holtittomuudesta, mutta niin kuljettaja kuin vaunua komentava Kimmo Kujansuukaan eivät välittäneet. Vaunu kiiti parhaan vauhtinsa mukaan eteenpäin, saaden taakseen rakettireppujen työntövoiman avulla rinnalla pysyvän kuolemankomppanian. Chimera alkoi kiertää pientä metsää, kun sen komentaja havaitsi vihollisen asemassa edessäpäin siintävällä kukkulalla. Vaunu kääntyi nopeasti sivuttain, perä kohti vierellä olevan metsän laitaa, samalla kun vaunun savupommit laukaistiin vaunun yläpuolella. Paksu harmaa savu peitti Chimeran alleen samalla kun sen sisällä olleet miehet alkoivat edetä metsän puiden suojaan.
Shoi’Kais havaitsi joukkojenkuljetusvaunun ja näki kypäränsä optiikan lävitse kuinka savupommit peittivät vaunun näkyvistä.
”Hammerhead raidetykit! Kohde valittu, tuli vapaa!” Shoi’Kais ilmoitti, ja kolme hammerhead – vaunua käänsi voimakkaat raidetykkinsä kohti harmaata savuverhoa ja laukaisivat. Taistelu oli nyt virallisesti alkanut.
Chimeran komentaja, Ylikersantti Kujansuu, sukelsi vaununsa suojiin niin nopeasti kuin pääsi, kuullessaan laukaukset ja ammusten sirahdukset, jotka iskivät hetken näkyviä lovia savuun. Yksi laukaus osui kuin osuikin vaunun telaketjuihin, repäisten metalliketjut kappaleiksi vaunun alta.
”Perkeleen perkele, tässä seisomme!” Kujansuu kirosi hiljaa, koettaen keksiä mihin päänsä pistäisi.
Tällä hetkellä jäljellä olevat Finlandialaissukkulat syöksyivät myös planeetan ilmakehään. Jokainen mies oli puettu raskaaseen paineistettuun suojapukuun, joka suojaisi heitä laskeutumisen ajan ja joka oli suunniteltu irtoamaan käyttäjästään alle kahdessa sekunnissa laskeutumisen jälkeen, mahdollistaen maksimaalisen nopean ja turvallisen maihinlaskun. Miehet seisoivat sukkuloiden rahtitiloissa, odottaen vihreiden numeroiden, jotka nyt näyttivät lukua viisikymmentä, muuttumista nollaksi. Neljäkymmentä. Alukset syöksyivät ilmakehän äärirajojen läpi sellaisella nopeudella, ettei vihollisen ilmatorjunta saanut mahdollisuuksia. Kolmekymmentä. Yhä kiihtyvällä vauhdilla alukset lähestyivät planeetan pintaa. Kaksikymmentä. Ilmajarrut ja jarruraketit laukeavat, alukset nytkähtävät voimakkaasti ja alkavat oikaista syöksyään. Kymmenen. Alukset on oikaistu, ja ne ovat valmiit pudotukseen. Nolla. Korviariipivä varoitusääni kiiri pitkin sukkuloiden rahtitiloja samaan aikaan kun niiden pohjat avautuivat äkkiä, päästäen sotilaat vapaapudotukseen juuri samalla hetkellä kun sukkulat itse alkoivat kiihdyttää takaisin avaruuteen.
Kenraali Kähkönen, Finlandian kolmannentoista armeijakunnan komentaja, syöksyi suoraan kohti vihollislinjojen takaosia. Hän oli määrännyt sukkulat pudottamaan hänet ja hänen miehensä pääasiassa vihollisen taakse, jossa he voisivat aiheuttaa maksimaalista vahinkoa viholliselle. Kähkönen oli palvellut jo vuosia Finlandian armeijassa, mutta tämä oli silti hänen ensikohtaamisensa Tau:n rodun kanssa. Hän tarkasteli vihollisensa linjoja lähestyessään niitä ylhäältäpäin: tarkoissa riveissä seisovia sotilaita, kiivaasti eri suuntiin liikkuvia leijuvia taisteluvaunuja, massiivisen kokoisia taistelupukuja, sekä pieniä droideja vilisi hänen allaan kuin hyönteisiä jotka kasvoivat silmissä. Samaan aikaan kun Kähkösen laskuvarjot aukenivat, hän tajusi yhden kolmen taistelupuvun ryhmän lähestyvän liiankin kanssa. Kähkönen ei voinut enää väistää, vaan tömähti suoraan häntä odottavan taistelupuvun niskaan, saaden komentoryhmänsä niskaansa.
Pieni pirahna- tyypin hyökkäyskiituri eteni kohti lähintä bunkkeria, jonka takana siintävään metsään oli edennyt vihollisen joukkoja äskettäin. Sen kaksi pilottia tarkkailivat avonaisesta kiituristaan vihollisen liikkeitä, etsien tarkkaavaisesti tuhottavia kohteita. Samassa he kuitenkin hätkähtivät, sillä aivan heidän lähellään räjähti voimakkaasti.
”Mikä se oli? Mikä se…!” Pilotin huuto keskeytyi toiseen, vielä lähemmät putoavaan räjähdykseen, jota seurasi kolmas, neljäs ja viides jotka kaikki ropisivat aivan heidän kiiturinsa lähelle.
”Lisää vauhtia! Meidän on päästävä…” Tämäkin huuto keskeytyi, sillä kuudennen taivaalta putoavan kranaatin aiheuttama räjähdys ei enää mennyt ohi, vaan osui suoraan kiiturin ohjaamoon, tappaen molemmat pilotit välittömästi. Kiiturin droiditekoälykään ei saanut aluksen heittelehtimistä tasattua, vaan kiituri törmäsi hallitsemattomasti maahan aivan bunkkerin vierellä, jääden savuavaksi näköesteeksi kahden taistelujoukon väliin.
Ylikersantti Kujansuu kurkisti Chimeran torniluukusta ulos ja virnisti lähellä savuavan kiiturin rauniolle. Samassa vihollisen raidetykit kuitenkin tulittivat uudelleen, edelleen surkeasti ohi, mutta silti niin lähelle että Kujansuu sukelsi takaisin sisään, lyöden päänsä torniluukkuun sen sulkeutuessa.
Finlandians
Re: Finlandians
This galaxy is full of hidden secrets. It takes a vivid imagination and some pure insanity to uncover them all, yet the cost to ones sanity in uncovering them is... immense...
Re: Finlandians
Yllättävän hauskaa luettavaa.
Lisää.
Lisää.
Re: Finlandians
Ihan mukavan oloista taistelukertomusta ja tarinanyhdistelyä tämä uusin pätkä.
Hahahahha...osaan kuvitella tuon reaktion irlYlikersantti Kujansuu kurkisti Chimeran torniluukusta ulos ja virnisti lähellä savuavan kiiturin rauniolle. Samassa vihollisen raidetykit kuitenkin tulittivat uudelleen, edelleen surkeasti ohi, mutta silti niin lähelle että Kujansuu sukelsi takaisin sisään, lyöden päänsä torniluukkuun sen sulkeutuessa.
...
Re: Finlandians
Taitelukertomus päättyy, mutta Finlandian saaga jatkuu vielä tulevaisuudessa. Olkaapa hyvät...
++++++++++++++++++++++++++++++++
Luutnantti Lahtela laskeutui neljän taistelutoverinsa muodostaman varakomentoryhmänsä kanssa jonkin matkan päähän bunkkereista, toiselle puolelle kuin muut joukot jotka tiputtautuivat vihollisen taakse. Hän oli kuitenkin huolestunut nähdessään muiden joukkojen laskeutumissuunnan ja sen, miten Kenraali Kähkösen varjo oli ajautunut aivan vihollisen päälle. Saatuaan itsensä, radistinsa, lääkintämiehensä sekä lasertykkinsä tämän käyttäjineen asemiin vanhojen taisteluhautojen jäämiin, hän komensi radistinsa etsimään tietoja Kähkösestä. Tietoja ei kuitenkaan tullut, ja Lahtela alkoi pelätä joutuvansa ottamaan komennon haltuunsa.
Kolmekymmentä varjoa laskeutui samanaikaisesti aivan Tau:n linjojen taakse, yllättäen vihollisensa täydellisesti. Kolmekymmentä laskeutumispukua paukahti äänekkäästi, pudoten käyttäjiensä harteilta mytyiksi maahan, ja vain sekuntia myöhemmin kolmekymmentä asetta alkoi tulittaa vihollisen selkään.
Shoi’Kais katsoi yllättyneenä vihollisensa liikettä. Nähdessään verenpunaisen Thunderhawkin hän oli odottanut verenhimoista rynnistystä edestään, ei yllättävää pudotusta selustaansa.
”Raidetykit, asettakaa uusi tulisektori…” Sanat takertuivat Shoi’Kaisin kurkkuun tämän havaitessa kirkkaan välähdyksen aivan miestensä edessä. Viisi valopalloa materialisoitui äänekkäästi säristen aivan hänen vierellään edenneiden kolmen XV-8 mallisen taistelupuvun eteen. Vain sekuntia myöhemmin nuo viisi hahmoa avasivat tulen niin uskomattomalla raivolla, etteivät edes raskaat taistelupuvut kestäneet sitä. Ensin yksi kolmesta taistelupuvusta kaatui rynnäkköboltereiden yhteistuleen, mätkähtäen maahan yhä seisovien tovereidensa jalkojen juureen. Samassa vielä liikkumattomana pysyneen avaruusmariinien terminaattorin panssaroidussa kädessä lepäävä raskas rynnäkkötykki pääsi kiihdytyskierroksensa päähän ja alkoi sylkeä hehkuvan kuumaa kuolemaa kahden täysin yllätetyn taistelupuvun päälle. Terminaattoripuvun sisällä oleva sotilas karjui raivosta hänen suonissaan virtaavan veren kuohuessa hänen vihastaan ja hän tulitti kunnes ase kieltäytyi tulittamasta sulamisvaaran uhatessa. Tämän sanoinkuvaamattoman kammottavan tulihelvetin iskemät taistelupuvut kavahtivat taemmas ja kompuroivat: toinen leimahti sinisiin liekkeihin eikä koskaan noussut ylös, toisen kiihdyttäessä hyppyreppunsa niin kovaan vauhtiin kuin haavoittumiseltaan kykeni, kiitäen pakoon omien linjojensa ylitse.
Kymmenen laskeutumispukua lisää paukahti auki aivan juuri planeetalle teleportanneiden terminaattoreiden vierellä olevalla kukkulalla, ja kymmenen kokeneimmasta päästä olevaa Finlandialaisveteraania avasivat tulen toiseen kolmen taistelupuvun ryhmään kahdella kolmen plasmakiväärin yhteislaukauksella. Hohkaavan sinisen ammuksen repivät sulaneita aukkoja taistelupukujen panssarilevyjen saumoihin, eivätkä suojadroidien pelastusyritykset olleet läheskään riittäviä näiden leimahtaessa sulaneen metallin rippeiksi maahan, jossa ne sytyttivät ruohon palamaan. Kaikki kolme taistelupukua tuhoutuivat silmänräpäyksessä.
Shoi’Kais oli nähnyt tätä nöyryytystä jo riittävästi. Kaikki hänen tarkk’ampujadroidinsa olivat kukkuloiden ja metsien vuoksi katveessa ja suuri määrä hänen parhaita sotilaitaan olivat, vihollisen yllättävästä liikkeestä johtuen, sijoittautuneet siten etteivät nämä nähneet mitään! Hänen hammerhead leijuvaununsa kuitenkin näkivät nämä viisi terminaattoria ja hän itse oli kahden toverinsa kanssa aivan lähellä.
”Tulisektori määritetty! Tuli vapaa!” Kolme raidetykkiä laukaisivat valtavalla vauhdilla liikkuvat ammuksensa, jotka saattoi nähdä vain niiden liikkeen nopeudesta ja ilman kitkasta johtuen sinisine leimahduksina ilmassa, kohti terminaattoreita. Kaksi terminaattoria nytkähti hädintuskin huomattavasti kun raidetykkien ammukset leiskahtivat näiden kehoihin. Ääntäkään päästämättä nämä kaksi epäonnekasta kaatuivat maahan, aseet yhä punaisina heidän käsissään hehkuen. Samassa Shoi’Kais tovereineen avasivat tulen, sylkien pukujensa ohjuskapseleista ilmaan ohjuksia jotka kaartoivat aivan maata viistäen kohti vihollistaan, samalla kun taistelupukujen käsiin kiinnitetyt plasmakiväärit tulittivat sinihehkuista kuolemaa ohjusten perään. Jäljellä olevat terminaattorit luhistuivat tämän armottoman tuli-iskun edessä voimattomina. Shoi’Kais nautti hetken pienestä voitostaan, mutta kääntäessään katseensa lähellä lojuviin viiteen runneltuun taistelupukuun, joissa makasivat hänen taistelutoverinsa jotka olivat antaneet henkensä suuremman edun nimessä, Shoi’Kaisin ilo muuttui sanoinkuvaamattomaksi suruksi.
Vihollisen linjojen taakse pudotettu RATO ryhmä, jota johti Kersantti Tenhunen, rynnisti kohti edessä siintävällä kukkulalla asemissa seisovia vihollissotilaita. Nämä piruparat eivät olleet edes tajunneet että hän oli miehineen päässyt lähelle ja vasta Finlandialaisten karjaistessa taisteluhuutonsa muutaman metrin päästä nämä sotilaat kääntyivät yllättyneinä ottamaan vastaan raivokkaat kiväärinperät, läheltä ammutut laukaukset ja Tenhusen heilutteleman voimamiekan sivallukset. Ne harvat jotka selvisivät tästä helvetillisestä iskujen sateesta, yrittivät iskeä kiväärinperillään takaisin mutta tuloksetta. Tenhusen kypärässä kuului hänen lähellään erästä vihollissotilasta kypärään kiväärinperällä takovat radistin radiorepusta johdettu ääni:
”Täällä on Luutnantti Lahtela! Onko Kenraalista näköhavaintoa!?” Tenhunen sivalsi yhden keskeltä voimamiekan katkaisemaa kivääriä käsissään pitelevän sotilaan hämmästyneenä häntä tuijottavan sotilaan pään irti, karjaisten radioon vastauksensa.
”Kähköstä ei havaittu, huono hetki Lahtela!”
Lahtela raapi päätään turhautuneena. Hänen oli nyt pakko ottaa tilanne hallintaansa, sillä hän oli saanut radioyhteyden lähelle pudonneeseen Kalevaan ja saanut tietää mitä oli tapahtumassa. Hänen olisi pakko koota miehensä noihin kahteen lähellä olevaan bunkkeriin ensi tilassa ja hänen joukkonsa olivat nyt aivan liian hajallaan. Lahtela huokaisi hiljaa ja nyökkäsi sitten radistilleen joka oli ohjeensa jo saanut. Tämä painoi kypäränsä sivua korvaansa vasten, saaden samalla mikrofoninsa asettumaan suunsa eteen ja alkoi karjua:
”Kaikki joukot! Uusi objektiivi! Kaikkien on kokoonnuttava taistelukentän keskellä oleviin bunkkereihin välittömästi! Ne jotka eivät pääse perille viidessätoista minuutissa käristyvät hengiltä! Toimikaa!”
Viestin tultua perille Finlandialaisten joukoille alkoi jokaisen miehen mielessä takoa sama ajatus: ollako järkevä ja pelastaa oma nahkansa, vai ollako tyhmä sankari ja hidastaa vihollista ja antaa muiden paeta turvaan? Radioviesti kuitenkin teki päätöksen helpoksi.
”Ja jokainen saakuli idiootti joka harkitsee sankaritekoja, välittömästi tossua toisten eteen tai kotopuolessa kerrotaan että katositte koska pakenitte rintamalta! saakuli!”
Tenhunen miehineen oli saanut vihollisryhmän lyötyä hajalle, jopa ne muutamat jotka yrittivät paeta henkiriepuineen, oli otettu kiinni ja lahdattu. Nyt hän näki itsensä ja bunkkereiden välissä enää kaistaleen metsää, mutta tarkemmin katsoessaan hän tajusi että tuo metsä oli täynnä vihollisia.
”Läpi on mentävä! Eteenpäin!” Tenhunen karjui, heiluttaen säkenöivää voimamiekkansa ilmassa samalla kun hän alkoi johtaa ryhmäänsä päin vihollista. Tenhunen ryhmineen oli kuitenkin rynnäkössään yksin, sillä kaikki muut vihollislinjojen taakse pudotetut joukot olivat muuttuneet räsyisiksi sankarivainajiksi jotka makasivat nyt verisellä nurmikolla. Toisella läheisellä kukkulalla olleet vihollisjoukot, sekä hammerhead – vaunujen laukomat ohjukset, olivat tappaneet miehet viimeistä myöten.
Sotilaspappi Izrafil, jonka vierellä seisoivat mustiin verhoutuneet kuolemankomppanian sotilaat, oli kahden vaiheilla. Häntä suorastaan hävetti se, ettei aiheellisesti pelätty kuolemankomppania ollut päässyt edes taistelukosketukseen, mutta hän ymmärsi myös, että jos hän ei nyt hillinnyt veljiään jäämään bunkkereille he kuolisivat turhaan. Kärventyminen omasta tyhmyydestä johtuen ei olisi sopiva tapa kunnioittaa urhean Sanguiniuksen muistoa! Niellen häpeänsä Izrafil määräsi miehensä etenemään lähimmälle bunkkerille ja pysähtymään sinne.
Shoi’Kais oli myös häpeissään. Hän ymmärsi nyt, ettei hän miehineen enää kykenisi ryntäämään bunkkereille ja valtaamaan niitä jo perille päässeiltä vihollisiltaan ajoissa. Lisäksi molemmat hänen kuljetusaluksensa oli tuhottu, joten hän ei voisi tehdä muuta kuin hyväksyä epäonnistumisensa ja yrittää viedä mahdollisimman monta vihollistaan mukanaan.
Lahtela oli jo saapunut bunkkereille miehineen. Hänellä oli ympärillään vain kolmekymmentä miestä planeetalle lasketuista seitsemästäkymmenestä. Raporteista hän tiesi kahdenkymmenen menehtyneen vihollisen tulessa, Kähkönen miehineen oli yhä kateissa, varmasti kuolleina. RATO – ryhmä oli jäänyt jumiin lähitaistelussa vihollista vastaan eikä kyennyt murtautumaan vahvistettujen vihollislinjojen lävitse. Kokeneet sotilaat, jotka oli pudotettu terminaattoreiden lähelle, tuntuivat myös kadonneen taivaan tuuliin. Lahtela katsoi tuon tyhjän kukkulan suuntaan, muttei nähnyt kadonneita sotilaitaan. Hän näki kuitenkin jotain aivan muuta: vihollisen leijuvaunu oli ohittamassa samaa kukkulaa ja sen voimakas päätykki osoitti aivan sitä bunkkeria johon Finlandialaiset olivat suojautumassa. Jos tuo vaunu laukaisisi nyt…
”Päälle vaan, pojat!” Ylikersantti Karppinen karjaisi, rynnäten takaisin kukkulalle jolta hän oli miehineen äsken vetäytynyt. Kolme plasmakivääriä tulitti jälleen, osuen vauhdilla liikkuvan vaunun moottoreihin. Edes turvajärjestelmien pienet suojadroidit eivät kuitenkaan kyenneet suojaamaan aluksen haavoittuvia moottoreita, jotka leimahtivat liekkeihin. Vaunu yritti epätoivoisesti käyttää jäljellä olevia moottoreitaan korjatakseen liikkeensä, mutta mikään ei enää pelastanut sitä. Liian kova vauhti sai vaunun keinahtamaan ja kyntämään maata, metallirakenteet vääntyivät painon ja vauhdin vaikutuksesta ja aseiden virtalähteet räjähtivät kirkkaiksi tulipalloiksi. Tällä samalla hetkellä kaksi hahmoa huokaisi syvää. Toinen, Luutnantti Lahtela, huokaisi syvään helpotuksesta, samalla kun toinen, Shoi’Kais, huokaisi pettymyksestä. Lahtela nosti vielä makrokiikarit silmilleen ja katsoi kukkulalla voitokkaasti aseitaan heiluttelevia miehiä, joihin vihollisen yhä taistelevien joukkojen ammukset osuivat jatkuvasti. Lahtela oli aivan varma nähneensä vielä kerran Ylikersantti Karppisen nauravan ennen kuin vihollisen tulitus lakaisi tämänkin hengettömänä maahan.
”Tämä oli tässä! Suojautukaa bunkkeriin! Vauhtia nyt!” Lahtela karjaisi, peittäen värisevän äänensä. Hänen miehensä, sekä avaruusmariinien soturit, alkoivat järjestäytyä bunkkerin oville ja työntyä sisään.
”Mikä hemmetti…?”
”Varokaa! Ne tulevat vielä!” Sotilaat hätääntyivät kun toinen vihollisen taistelukiituri viuhahti näkyviin ja parkkeerasi bunkkerin päälle, alkaen tulittaa bunkkeriin sisään pyrkiviä sotilaita. Samassa tuo kiituri kuitenkin muuttui kirkkaaksi tulipalloksi. Miesten kääntäessä katseensa nähdäkseen mistä kiiturin rikkonut laukaus oli tullut, he näkivät bunkkeria jo lähestyvän avaruusmariinin jonka olkapäällä oli savuava lasertykki.
Ylikersantti Kujansuu kurkisti jälleen vaununsa luukusta. Chimera oli niin hyvin eristetty että se kestäisi Kalevan moottorien aiheuttaman kuumuuden, varsinkin kun suurin osa siitä kilpistyisi Kalevan ja Kujansuun vaunun välillä olevaan kukkulaan. Kujansuu katseli vaunuaan vielä kerran. Se oli kärsinyt vaurioita, mutta suurin osa vihollisen laukauksista oli jättänyt vain matalia lovia sen torniin ja kattorakenteisiin. Telojen rikkoutumista lukuun ottamatta vihollisen tuli ei ollut vaurioittanut vaunua vakavasti kertaakaan.
”On se hemmetti että voi käydä tämmöinen tuuri…” Kujansuun sanat keskeytyivät kun kaukaiselta kukkulalta kajahti yksi raidetykin laukaus, joka tällä kertaa osui maaliinsa täydellisesti. Chimera räjähti tulipallona kappaleiksi, eikä Ylikersantti Kujansuu koskaan lopettanut lausettaan.
Kaikki selviytyneet olivat päässeet bunkkereihin. Suurin osa miehistä oli jo vetäytynyt syvemmälle maan alle kaivettuihin lepotiloihin. Kaikkialla oli kuoleman haju, sillä nämä bunkkerit olivat jääneet jonkin vihollisen hyökkäyksen jalkoihin jo kauan sitten ja niiden silloiset asukit oli lahdattu surutta. Ne harvat jotka yhä olivat lähellä sisäänkäyntiä ja maan pintaa olivat jo vetäytymässä sisään kun jostain kuului jyskytystä. Kesti hetken ennen kuin miehet tajusivat jonkun koputtavan ovea ulkoapäin kuin vimmattu. Sotilaat pelästyivät vihollisen päässeen tänne asti ja miehet alkoivat ladata aseitaan.
”Ovi auki ja helvetti heti! Jos se ei nyt aukea niin minä kummittelen teille niin kauan että olette hourulassa joka ikinen! Auki nyt! NYT!” Miehet katsoivat hetken toisiaan hämmentyineinä kunnes joku rohkaistui ja avasi oven salvat. Ovi työntyi auki ja sen läpi ryntäsi yksi sotilas, repeytyneessä upseerin univormussa, verinen voimamiekka kädessään, osittain sulanut plasmapistooli toisessa.
”Kenraali Kähkönen…?”
Shoi’Kais katsoi kaukaisuudessa siintäviä valtavia moottoreita jotka olivat jo alkaneen hohkata käynnistymissyklinsä loppuvaiheissa. Hänen miehensä, ne jotka eivät olleet yrittäneet paeta epätoivon vimmalla, seisoivat hänen vierellään. Moni oli ottanut kypärän päästään ja monet tervehtivät toisiaan viimeistä kertaa, tovereina. Shoi’Kais nieli häpeänsä ja nosti päänsä tervehtimään kuolemaa…
++++++++++++++++++++++++++++++++
Luutnantti Lahtela laskeutui neljän taistelutoverinsa muodostaman varakomentoryhmänsä kanssa jonkin matkan päähän bunkkereista, toiselle puolelle kuin muut joukot jotka tiputtautuivat vihollisen taakse. Hän oli kuitenkin huolestunut nähdessään muiden joukkojen laskeutumissuunnan ja sen, miten Kenraali Kähkösen varjo oli ajautunut aivan vihollisen päälle. Saatuaan itsensä, radistinsa, lääkintämiehensä sekä lasertykkinsä tämän käyttäjineen asemiin vanhojen taisteluhautojen jäämiin, hän komensi radistinsa etsimään tietoja Kähkösestä. Tietoja ei kuitenkaan tullut, ja Lahtela alkoi pelätä joutuvansa ottamaan komennon haltuunsa.
Kolmekymmentä varjoa laskeutui samanaikaisesti aivan Tau:n linjojen taakse, yllättäen vihollisensa täydellisesti. Kolmekymmentä laskeutumispukua paukahti äänekkäästi, pudoten käyttäjiensä harteilta mytyiksi maahan, ja vain sekuntia myöhemmin kolmekymmentä asetta alkoi tulittaa vihollisen selkään.
Shoi’Kais katsoi yllättyneenä vihollisensa liikettä. Nähdessään verenpunaisen Thunderhawkin hän oli odottanut verenhimoista rynnistystä edestään, ei yllättävää pudotusta selustaansa.
”Raidetykit, asettakaa uusi tulisektori…” Sanat takertuivat Shoi’Kaisin kurkkuun tämän havaitessa kirkkaan välähdyksen aivan miestensä edessä. Viisi valopalloa materialisoitui äänekkäästi säristen aivan hänen vierellään edenneiden kolmen XV-8 mallisen taistelupuvun eteen. Vain sekuntia myöhemmin nuo viisi hahmoa avasivat tulen niin uskomattomalla raivolla, etteivät edes raskaat taistelupuvut kestäneet sitä. Ensin yksi kolmesta taistelupuvusta kaatui rynnäkköboltereiden yhteistuleen, mätkähtäen maahan yhä seisovien tovereidensa jalkojen juureen. Samassa vielä liikkumattomana pysyneen avaruusmariinien terminaattorin panssaroidussa kädessä lepäävä raskas rynnäkkötykki pääsi kiihdytyskierroksensa päähän ja alkoi sylkeä hehkuvan kuumaa kuolemaa kahden täysin yllätetyn taistelupuvun päälle. Terminaattoripuvun sisällä oleva sotilas karjui raivosta hänen suonissaan virtaavan veren kuohuessa hänen vihastaan ja hän tulitti kunnes ase kieltäytyi tulittamasta sulamisvaaran uhatessa. Tämän sanoinkuvaamattoman kammottavan tulihelvetin iskemät taistelupuvut kavahtivat taemmas ja kompuroivat: toinen leimahti sinisiin liekkeihin eikä koskaan noussut ylös, toisen kiihdyttäessä hyppyreppunsa niin kovaan vauhtiin kuin haavoittumiseltaan kykeni, kiitäen pakoon omien linjojensa ylitse.
Kymmenen laskeutumispukua lisää paukahti auki aivan juuri planeetalle teleportanneiden terminaattoreiden vierellä olevalla kukkulalla, ja kymmenen kokeneimmasta päästä olevaa Finlandialaisveteraania avasivat tulen toiseen kolmen taistelupuvun ryhmään kahdella kolmen plasmakiväärin yhteislaukauksella. Hohkaavan sinisen ammuksen repivät sulaneita aukkoja taistelupukujen panssarilevyjen saumoihin, eivätkä suojadroidien pelastusyritykset olleet läheskään riittäviä näiden leimahtaessa sulaneen metallin rippeiksi maahan, jossa ne sytyttivät ruohon palamaan. Kaikki kolme taistelupukua tuhoutuivat silmänräpäyksessä.
Shoi’Kais oli nähnyt tätä nöyryytystä jo riittävästi. Kaikki hänen tarkk’ampujadroidinsa olivat kukkuloiden ja metsien vuoksi katveessa ja suuri määrä hänen parhaita sotilaitaan olivat, vihollisen yllättävästä liikkeestä johtuen, sijoittautuneet siten etteivät nämä nähneet mitään! Hänen hammerhead leijuvaununsa kuitenkin näkivät nämä viisi terminaattoria ja hän itse oli kahden toverinsa kanssa aivan lähellä.
”Tulisektori määritetty! Tuli vapaa!” Kolme raidetykkiä laukaisivat valtavalla vauhdilla liikkuvat ammuksensa, jotka saattoi nähdä vain niiden liikkeen nopeudesta ja ilman kitkasta johtuen sinisine leimahduksina ilmassa, kohti terminaattoreita. Kaksi terminaattoria nytkähti hädintuskin huomattavasti kun raidetykkien ammukset leiskahtivat näiden kehoihin. Ääntäkään päästämättä nämä kaksi epäonnekasta kaatuivat maahan, aseet yhä punaisina heidän käsissään hehkuen. Samassa Shoi’Kais tovereineen avasivat tulen, sylkien pukujensa ohjuskapseleista ilmaan ohjuksia jotka kaartoivat aivan maata viistäen kohti vihollistaan, samalla kun taistelupukujen käsiin kiinnitetyt plasmakiväärit tulittivat sinihehkuista kuolemaa ohjusten perään. Jäljellä olevat terminaattorit luhistuivat tämän armottoman tuli-iskun edessä voimattomina. Shoi’Kais nautti hetken pienestä voitostaan, mutta kääntäessään katseensa lähellä lojuviin viiteen runneltuun taistelupukuun, joissa makasivat hänen taistelutoverinsa jotka olivat antaneet henkensä suuremman edun nimessä, Shoi’Kaisin ilo muuttui sanoinkuvaamattomaksi suruksi.
Vihollisen linjojen taakse pudotettu RATO ryhmä, jota johti Kersantti Tenhunen, rynnisti kohti edessä siintävällä kukkulalla asemissa seisovia vihollissotilaita. Nämä piruparat eivät olleet edes tajunneet että hän oli miehineen päässyt lähelle ja vasta Finlandialaisten karjaistessa taisteluhuutonsa muutaman metrin päästä nämä sotilaat kääntyivät yllättyneinä ottamaan vastaan raivokkaat kiväärinperät, läheltä ammutut laukaukset ja Tenhusen heilutteleman voimamiekan sivallukset. Ne harvat jotka selvisivät tästä helvetillisestä iskujen sateesta, yrittivät iskeä kiväärinperillään takaisin mutta tuloksetta. Tenhusen kypärässä kuului hänen lähellään erästä vihollissotilasta kypärään kiväärinperällä takovat radistin radiorepusta johdettu ääni:
”Täällä on Luutnantti Lahtela! Onko Kenraalista näköhavaintoa!?” Tenhunen sivalsi yhden keskeltä voimamiekan katkaisemaa kivääriä käsissään pitelevän sotilaan hämmästyneenä häntä tuijottavan sotilaan pään irti, karjaisten radioon vastauksensa.
”Kähköstä ei havaittu, huono hetki Lahtela!”
Lahtela raapi päätään turhautuneena. Hänen oli nyt pakko ottaa tilanne hallintaansa, sillä hän oli saanut radioyhteyden lähelle pudonneeseen Kalevaan ja saanut tietää mitä oli tapahtumassa. Hänen olisi pakko koota miehensä noihin kahteen lähellä olevaan bunkkeriin ensi tilassa ja hänen joukkonsa olivat nyt aivan liian hajallaan. Lahtela huokaisi hiljaa ja nyökkäsi sitten radistilleen joka oli ohjeensa jo saanut. Tämä painoi kypäränsä sivua korvaansa vasten, saaden samalla mikrofoninsa asettumaan suunsa eteen ja alkoi karjua:
”Kaikki joukot! Uusi objektiivi! Kaikkien on kokoonnuttava taistelukentän keskellä oleviin bunkkereihin välittömästi! Ne jotka eivät pääse perille viidessätoista minuutissa käristyvät hengiltä! Toimikaa!”
Viestin tultua perille Finlandialaisten joukoille alkoi jokaisen miehen mielessä takoa sama ajatus: ollako järkevä ja pelastaa oma nahkansa, vai ollako tyhmä sankari ja hidastaa vihollista ja antaa muiden paeta turvaan? Radioviesti kuitenkin teki päätöksen helpoksi.
”Ja jokainen saakuli idiootti joka harkitsee sankaritekoja, välittömästi tossua toisten eteen tai kotopuolessa kerrotaan että katositte koska pakenitte rintamalta! saakuli!”
Tenhunen miehineen oli saanut vihollisryhmän lyötyä hajalle, jopa ne muutamat jotka yrittivät paeta henkiriepuineen, oli otettu kiinni ja lahdattu. Nyt hän näki itsensä ja bunkkereiden välissä enää kaistaleen metsää, mutta tarkemmin katsoessaan hän tajusi että tuo metsä oli täynnä vihollisia.
”Läpi on mentävä! Eteenpäin!” Tenhunen karjui, heiluttaen säkenöivää voimamiekkansa ilmassa samalla kun hän alkoi johtaa ryhmäänsä päin vihollista. Tenhunen ryhmineen oli kuitenkin rynnäkössään yksin, sillä kaikki muut vihollislinjojen taakse pudotetut joukot olivat muuttuneet räsyisiksi sankarivainajiksi jotka makasivat nyt verisellä nurmikolla. Toisella läheisellä kukkulalla olleet vihollisjoukot, sekä hammerhead – vaunujen laukomat ohjukset, olivat tappaneet miehet viimeistä myöten.
Sotilaspappi Izrafil, jonka vierellä seisoivat mustiin verhoutuneet kuolemankomppanian sotilaat, oli kahden vaiheilla. Häntä suorastaan hävetti se, ettei aiheellisesti pelätty kuolemankomppania ollut päässyt edes taistelukosketukseen, mutta hän ymmärsi myös, että jos hän ei nyt hillinnyt veljiään jäämään bunkkereille he kuolisivat turhaan. Kärventyminen omasta tyhmyydestä johtuen ei olisi sopiva tapa kunnioittaa urhean Sanguiniuksen muistoa! Niellen häpeänsä Izrafil määräsi miehensä etenemään lähimmälle bunkkerille ja pysähtymään sinne.
Shoi’Kais oli myös häpeissään. Hän ymmärsi nyt, ettei hän miehineen enää kykenisi ryntäämään bunkkereille ja valtaamaan niitä jo perille päässeiltä vihollisiltaan ajoissa. Lisäksi molemmat hänen kuljetusaluksensa oli tuhottu, joten hän ei voisi tehdä muuta kuin hyväksyä epäonnistumisensa ja yrittää viedä mahdollisimman monta vihollistaan mukanaan.
Lahtela oli jo saapunut bunkkereille miehineen. Hänellä oli ympärillään vain kolmekymmentä miestä planeetalle lasketuista seitsemästäkymmenestä. Raporteista hän tiesi kahdenkymmenen menehtyneen vihollisen tulessa, Kähkönen miehineen oli yhä kateissa, varmasti kuolleina. RATO – ryhmä oli jäänyt jumiin lähitaistelussa vihollista vastaan eikä kyennyt murtautumaan vahvistettujen vihollislinjojen lävitse. Kokeneet sotilaat, jotka oli pudotettu terminaattoreiden lähelle, tuntuivat myös kadonneen taivaan tuuliin. Lahtela katsoi tuon tyhjän kukkulan suuntaan, muttei nähnyt kadonneita sotilaitaan. Hän näki kuitenkin jotain aivan muuta: vihollisen leijuvaunu oli ohittamassa samaa kukkulaa ja sen voimakas päätykki osoitti aivan sitä bunkkeria johon Finlandialaiset olivat suojautumassa. Jos tuo vaunu laukaisisi nyt…
”Päälle vaan, pojat!” Ylikersantti Karppinen karjaisi, rynnäten takaisin kukkulalle jolta hän oli miehineen äsken vetäytynyt. Kolme plasmakivääriä tulitti jälleen, osuen vauhdilla liikkuvan vaunun moottoreihin. Edes turvajärjestelmien pienet suojadroidit eivät kuitenkaan kyenneet suojaamaan aluksen haavoittuvia moottoreita, jotka leimahtivat liekkeihin. Vaunu yritti epätoivoisesti käyttää jäljellä olevia moottoreitaan korjatakseen liikkeensä, mutta mikään ei enää pelastanut sitä. Liian kova vauhti sai vaunun keinahtamaan ja kyntämään maata, metallirakenteet vääntyivät painon ja vauhdin vaikutuksesta ja aseiden virtalähteet räjähtivät kirkkaiksi tulipalloiksi. Tällä samalla hetkellä kaksi hahmoa huokaisi syvää. Toinen, Luutnantti Lahtela, huokaisi syvään helpotuksesta, samalla kun toinen, Shoi’Kais, huokaisi pettymyksestä. Lahtela nosti vielä makrokiikarit silmilleen ja katsoi kukkulalla voitokkaasti aseitaan heiluttelevia miehiä, joihin vihollisen yhä taistelevien joukkojen ammukset osuivat jatkuvasti. Lahtela oli aivan varma nähneensä vielä kerran Ylikersantti Karppisen nauravan ennen kuin vihollisen tulitus lakaisi tämänkin hengettömänä maahan.
”Tämä oli tässä! Suojautukaa bunkkeriin! Vauhtia nyt!” Lahtela karjaisi, peittäen värisevän äänensä. Hänen miehensä, sekä avaruusmariinien soturit, alkoivat järjestäytyä bunkkerin oville ja työntyä sisään.
”Mikä hemmetti…?”
”Varokaa! Ne tulevat vielä!” Sotilaat hätääntyivät kun toinen vihollisen taistelukiituri viuhahti näkyviin ja parkkeerasi bunkkerin päälle, alkaen tulittaa bunkkeriin sisään pyrkiviä sotilaita. Samassa tuo kiituri kuitenkin muuttui kirkkaaksi tulipalloksi. Miesten kääntäessä katseensa nähdäkseen mistä kiiturin rikkonut laukaus oli tullut, he näkivät bunkkeria jo lähestyvän avaruusmariinin jonka olkapäällä oli savuava lasertykki.
Ylikersantti Kujansuu kurkisti jälleen vaununsa luukusta. Chimera oli niin hyvin eristetty että se kestäisi Kalevan moottorien aiheuttaman kuumuuden, varsinkin kun suurin osa siitä kilpistyisi Kalevan ja Kujansuun vaunun välillä olevaan kukkulaan. Kujansuu katseli vaunuaan vielä kerran. Se oli kärsinyt vaurioita, mutta suurin osa vihollisen laukauksista oli jättänyt vain matalia lovia sen torniin ja kattorakenteisiin. Telojen rikkoutumista lukuun ottamatta vihollisen tuli ei ollut vaurioittanut vaunua vakavasti kertaakaan.
”On se hemmetti että voi käydä tämmöinen tuuri…” Kujansuun sanat keskeytyivät kun kaukaiselta kukkulalta kajahti yksi raidetykin laukaus, joka tällä kertaa osui maaliinsa täydellisesti. Chimera räjähti tulipallona kappaleiksi, eikä Ylikersantti Kujansuu koskaan lopettanut lausettaan.
Kaikki selviytyneet olivat päässeet bunkkereihin. Suurin osa miehistä oli jo vetäytynyt syvemmälle maan alle kaivettuihin lepotiloihin. Kaikkialla oli kuoleman haju, sillä nämä bunkkerit olivat jääneet jonkin vihollisen hyökkäyksen jalkoihin jo kauan sitten ja niiden silloiset asukit oli lahdattu surutta. Ne harvat jotka yhä olivat lähellä sisäänkäyntiä ja maan pintaa olivat jo vetäytymässä sisään kun jostain kuului jyskytystä. Kesti hetken ennen kuin miehet tajusivat jonkun koputtavan ovea ulkoapäin kuin vimmattu. Sotilaat pelästyivät vihollisen päässeen tänne asti ja miehet alkoivat ladata aseitaan.
”Ovi auki ja helvetti heti! Jos se ei nyt aukea niin minä kummittelen teille niin kauan että olette hourulassa joka ikinen! Auki nyt! NYT!” Miehet katsoivat hetken toisiaan hämmentyineinä kunnes joku rohkaistui ja avasi oven salvat. Ovi työntyi auki ja sen läpi ryntäsi yksi sotilas, repeytyneessä upseerin univormussa, verinen voimamiekka kädessään, osittain sulanut plasmapistooli toisessa.
”Kenraali Kähkönen…?”
Shoi’Kais katsoi kaukaisuudessa siintäviä valtavia moottoreita jotka olivat jo alkaneen hohkata käynnistymissyklinsä loppuvaiheissa. Hänen miehensä, ne jotka eivät olleet yrittäneet paeta epätoivon vimmalla, seisoivat hänen vierellään. Moni oli ottanut kypärän päästään ja monet tervehtivät toisiaan viimeistä kertaa, tovereina. Shoi’Kais nieli häpeänsä ja nosti päänsä tervehtimään kuolemaa…
This galaxy is full of hidden secrets. It takes a vivid imagination and some pure insanity to uncover them all, yet the cost to ones sanity in uncovering them is... immense...
-
Ice Warrior
- Viestit: 209
- Liittynyt: La 24.06.2006 17:31
- Paikkakunta: Oulu
Re: Finlandians
Se oli kyllä niin hyvä että ihan sanattomaksi menee... Loistavaa loistavaa
From this day to the ending of the world,
But we in it shall be remembered,
We few, we happy few, we band of brothers.
For he to-day that sheds his blood with me
Shall be my brother;
But we in it shall be remembered,
We few, we happy few, we band of brothers.
For he to-day that sheds his blood with me
Shall be my brother;
Paussille
Turha postaus mutta ihan huvittuneisuuttani laitan:
Kokosin Finlandian Tarinat yhdeksi word dokumentiksi, ja niiden yhteiskooksi tuli yli 80 A4 arkkia fonttikoolla 12. Tietysti tyhjää väleissä on jonkin verran ja rivivahtoja turhaan, mutta silti kiitettävä määrä. Teen Finlandialle omat nettisvut lähitulevaisuudessa ja linkitän täältä sinnekin jos jotakuta jaksaa kiinnostaa.
Nyt Finlandian tarina ottaa paussin ennen kuin sille ilmestyy jatkoa, sillä minulla alkaa kesätyöt ja autokoulu jotka syövät vapaa-ajan täysin. Lisää uutta materiaalia tulee todennäköisesti loppukesästä ja tässä kesän aikana todennäköisesti jatkan Finlandian tarinan kääntämistä englanniksi pikku hiljaa.
Kiitokset jälleen kaikille lukijoille kannustavista kommenteista!
Kokosin Finlandian Tarinat yhdeksi word dokumentiksi, ja niiden yhteiskooksi tuli yli 80 A4 arkkia fonttikoolla 12. Tietysti tyhjää väleissä on jonkin verran ja rivivahtoja turhaan, mutta silti kiitettävä määrä. Teen Finlandialle omat nettisvut lähitulevaisuudessa ja linkitän täältä sinnekin jos jotakuta jaksaa kiinnostaa.
Nyt Finlandian tarina ottaa paussin ennen kuin sille ilmestyy jatkoa, sillä minulla alkaa kesätyöt ja autokoulu jotka syövät vapaa-ajan täysin. Lisää uutta materiaalia tulee todennäköisesti loppukesästä ja tässä kesän aikana todennäköisesti jatkan Finlandian tarinan kääntämistä englanniksi pikku hiljaa.
Kiitokset jälleen kaikille lukijoille kannustavista kommenteista!
This galaxy is full of hidden secrets. It takes a vivid imagination and some pure insanity to uncover them all, yet the cost to ones sanity in uncovering them is... immense...
-
Hammer_p1ru
- Viestit: 163
- Liittynyt: To 31.08.2006 20:27
- Paikkakunta: vantaa
Re: Finlandians
Taut ja Finlandialaiset... molemmat niin inhimillisiä... ikävää kun molemmat tuhoutuvat suurissa määrin... voisi ihan itkeä...BYHYHYHYYYY...
DaBandito kirjoitti:Grim dark 2k here we come.
Re: Finlandians
Tästä novellista tulee jostain kumman syystä mieleen tuntematon sotilas, vaikka tarinat ovatkin erilaisia, mutta kummiskin!
HELLYEAH!!
En väsää miniatyyrejä (Enää). teidän kiusaksenne täällä vain pyörin.
En väsää miniatyyrejä (Enää). teidän kiusaksenne täällä vain pyörin.
Re: Finlandians
Tuo taistelukertomus on aikas mukavaa luettavaa. Jotenkin on hienoa lukea oman pelin tapahtumia. Kirjottasin itekkin varmaan taisteluraportteja tai vastaavia, jos vain olisi suotu sellainen pää josta löytyy ideoita dramatisointiin ja tarinointiin.
Oli yllättävääkin että pärjäsimme näin hyvin. Vaikka Finlantian HQ loikkaskin vähän päin hemmettiä, ei se kaatanut peliä. Tietty hommaa edesautoi se, että saatin Termokset ja veteraanit ja jalkaväkeä alas samoihin aikoihin, niin saatiin painostusta Taukeille. Sääli kuitenkin "tuhansien taistelujen veteraaneja" jotka kaatuivat Xenosaastan plasmatuleen. "For the Emperor and Sangui..."
Hieno peli oli, ei siinä mitään. Täytyy koittaa järjestää joskus toinenkin peli. Vois vaikka tuoda tässä pelissä vain psykolookisena aseena olleen libran kentälle
Ja ens kerralla kamera messiin ja kuvia kiintestä kulmasta pelikentältä.
Oli yllättävääkin että pärjäsimme näin hyvin. Vaikka Finlantian HQ loikkaskin vähän päin hemmettiä, ei se kaatanut peliä. Tietty hommaa edesautoi se, että saatin Termokset ja veteraanit ja jalkaväkeä alas samoihin aikoihin, niin saatiin painostusta Taukeille. Sääli kuitenkin "tuhansien taistelujen veteraaneja" jotka kaatuivat Xenosaastan plasmatuleen. "For the Emperor and Sangui..."
Hieno peli oli, ei siinä mitään. Täytyy koittaa järjestää joskus toinenkin peli. Vois vaikka tuoda tässä pelissä vain psykolookisena aseena olleen libran kentälle
Ja ens kerralla kamera messiin ja kuvia kiintestä kulmasta pelikentältä.
...
Re: Finlandians
Mahtavaa luettavaa kerrassaan, muista WHAM linkittää sitten Finlandialaisten kotisivu, jos sen joskus valmiiksi saat. Meinaan olisi mahtavaa saada tuo teksti yhdessä pakkauksessa.
Valitse joko ihmiset tai teknologiatasankoninjasamuraisorkkaeläinkalat.
- vompovompatti
- vompovompatti
Re: Finlandians
Sanotaan vaikka seuraavasti:
Kolme viikkoa ja Finlandian pienimuotoisten kotisivujen olisi määrä olla toiminnassa tai ainakin hyvällä alulla ja luettavissa. Olen töissä vielä parin viikon ajan, mutta sitten pitäisi löytyä seuraavat kaksi viikkoa tuota luppoaikaa enemmänkin, joten koitan saada tämänkin mahtumaan sinne väliin.
Mukava se on huomata että näistä jaksaa joku yhä olla kiinnostunut. En minä Sotavasaraa unohda, eikä Finlandiasta kerrottava vielä hetkeen lopu.
// EDIT: Ja paskanmarjat minä mitään ole aikaiseksi saanut... Ehkä joskus tässä...
Kolme viikkoa ja Finlandian pienimuotoisten kotisivujen olisi määrä olla toiminnassa tai ainakin hyvällä alulla ja luettavissa. Olen töissä vielä parin viikon ajan, mutta sitten pitäisi löytyä seuraavat kaksi viikkoa tuota luppoaikaa enemmänkin, joten koitan saada tämänkin mahtumaan sinne väliin.
Mukava se on huomata että näistä jaksaa joku yhä olla kiinnostunut. En minä Sotavasaraa unohda, eikä Finlandiasta kerrottava vielä hetkeen lopu.
// EDIT: Ja paskanmarjat minä mitään ole aikaiseksi saanut... Ehkä joskus tässä...
This galaxy is full of hidden secrets. It takes a vivid imagination and some pure insanity to uncover them all, yet the cost to ones sanity in uncovering them is... immense...
Re: Finlandians
Tämäkin ketju palatkoon viimein kuolleista. Sen verran paljon on kannustavaa palautetta takana, että omakin tekemisen into palasi taas tauon jälkeen. Tarinat tosin ovat saamassa sellaisia käänteitä että yleisilme saattaa muuttua jonkin verran aikaisemmasta. Ehkä joidenkin mielestä tervetullutta vaihtelua, ehkä ei. Päättäkää itse! Hyvät sotavasaralaiset, olkaa hyvät:
Pimeän kraatteri
+++++ Lähetys alkaa +++++
+++++ Keisarillinen Raportti +++++
+++++ Jacob Calgaar +++++
+++++ 122455.M41 +++++
Kirjoitan tätä raporttia väsyneenä, mutta valppaana. Olen pitkään seurannut sivusta Finlandialaisten toimintaa ja kehitystä ja minun on pakko todeta että tämä kansa palautuu yllättävän nopeasti kärsimistään tragedioista.
Paikallisten mustana päivänä tunteman tapahtuman vuosipäivä koittaa yhä yhtä synkkänä, kansallisen murheen päivänä. Silti seuraavana päivänä Finlandia tuntuu kokonaisuudessaan painavan tuon asian unohdukseen ja jatkavan elämäänsä. Vain yksi asia huolettaa niin itseäni kuin Finlandialaisia itseäänkin. Mustan päivän jälkeensä jättämä kraatteri. Tuo musta, epäpyhä kallioleikkaus, joka mustuudessaan tuntuu joskus ylittävän yön mustuudenkin. Näen sen reunan taivaanrannassa, yhä koskemattomana, häiritsemättömänä. Yksikään elävä sielu ei ole astunut tuohon pimeyteen sen syntymän jälkeen. Finlandialaiset, psyykkisistä puutteistaan huolimatta, tuntevat siellä asuvan pahuuden henkäyksen. Niin minä itse, kuin taistelutoverini, kuin planeetalla palvelevat psyykikotkin, tunnemme sen selittämättömän pahuuden joka tuossa kuopassa meitä odottaa.
Olen tehnyt päätökseni ja aion johtaa tutkimuspartion tuohon mustaan kiviseen syvyyteen. Kenties siellä saamme kohdata sen kauhun joka siellä odottaa, kenties löydämme vain, kuten toivon syvällä sydämessäni, pelkän varjokuvan tuossa loukossa asuneesta pahuudesta, joka nyt matkaa galaksimme äärirajoja tuntemattomin tarkoituksin. Mukaani lähtevät psyykikkomme uskovat vakaasti saavansa noista syvyyksistä irti jonkinlaisia salaisuuksia, jotka hyödyttäisivät Kuolematonta Keisaria. Vaikka itse pidänkin tällaisen tiedon löytymistä epätodennäköisenä tuolta tuhoalueelta, aion silti velvollisuuksieni mukaisesti liittyä tälle matkalle, niin omasta mielenkiinnostani, kuin suojellakseni retkikuntaa miehineni.
Jään kuitenkin odottamaan vastaustanne ennen kuin valtuutan tutkimusretken.
Haluaisin myös pyytää selvennystä erääseen seikkaan joka on vaivannut minua jo jonkin aikaa: pyyntöni verrata Finlandian ”mustan päivän” harvoja selvinneitä raportteja ja lokeja Keisarillisen arkiston merkintöihin ja kirjoituksiin on jäänyt vastauksetta. Uskon vakaasti että noissa arkistoissa voisi piillä tietoa, joka valottaisi aiempia tapahtumia huomattavasti. Pyydän arkistoijia tekemään voitavansa tämän tiedon tulkitsemiseksi, jotta voisimme paremmin ymmärtää tämän, mahdollisesti uhan, laatua ja laajuutta.
Keisari suojelkoon ja varjelkoon!
+++++ Lähetys loppuu +++++
++++ Lähetys alkaa +++++
+++++ Keisarillisen raportin vastaus +++++
+++++Yli-Inkvisiittori Thaddeus Wesper +++++
+++++ 262455.M41 +++++
Inkvisiittori Jacob Calgaar. Vastaanotettuamme viestinne olemme punninneet suunnittelemanne tutkimusmatkan painoarvoa useaan otteeseen. Olemme tulleet siihen tulokseen, että avuksenne lähetetään pieni mutta erikoistunut ryhmä Adeptus Mechanicusin munkkeja, jotka varmasti kykenevät auttamaan teitä tutkimuksissanne.
Keisari hymyilköön tehtävällenne!
+++++ Lähetys loppuu +++++
Jacob seisoi laskeutumisaluksen avoimella peräluukulla, katsellen luukusta alas mustuuteen. Aluksen moottorin ujelsivat viiltävässä tuulessa, joka löi kuin ruoska vasten Jacobin paljaita kasvoja. Hän nosti panssaroidun kämmenensä kasvojensa suojaksi, tihrustaen silmillään alla odottavaan pimeyteen. Mustuus kuitenkin tuntui syövän kaiken alapuoleltaan, saaden tuon mustan kraatterin näyttämään loputtoman syvältä kidalta Finlandian pinnassa. Ainoa yksityiskohta, jonka Jacob kykeni erottamaan alapuolellaan, oli toinen laskeutumisalus, joka leijui joitakin kymmeniä metrejä heidän alapuolellaan, siirtyen vähän kerrallaan syvemmälle etsien samalla valoillaan esteitä tai tukevaa pohjaa jolle laskeutua. Jacob tunsi päässään aina välillä selittämättömän sykäyksen, joka tuntui toisaalta aivan tavalliselta päänsäryltä, mutta joka toisaalta tuntui pahaenteiseltä, jopa vihaiselta. Jacob katsoin taakseen, aluksen sisäosiin, jossa istui kyyryssä kymmenen raskaaseen panssariin verhoutunutta Harmaan Ritarikunnan soturia, hänen miehiään, sekä seitsemän punaisiin kaapuihin verhoutunutta munkkia, joista joidenkin mekaaniset silmät loivat punaisia pisteitä heidän kasvoilleen, samalla kun joidenkin mekaanisten lisäosien servomoottoreiden levottomat surahdukset kantautuivat juuri ja juuri Jacobin korviin. Koko tämän sekalaisen seurakunnan täydensi mustaan voimapanssariin verhoutunut ”kirjastonhoitaja”. Jacob tunsi tämän mielen valtavan voiman huokuvan mitättömästä olemuksesta kuin hohtavan ja polttavan valon. Jacob katsoi kirjastonhoitajaa, joka oli nimeltään Crispianus ja tavoitti tämän jäätävän katseen. Keltaiseen kultaan ja punaiseen silkkiin verhoutunut, voimapanssariin pukeutunut, mutta silti pienikokoinen kirjastonhoitaja ymmärsi katseesta mitä Jacob haki tästä: oliko hän tuntenut saman häiriön? Crispianus painoi päänsä hiljaiseen nyökkäykseen. Kääntäessään katseensa takaisin pimeyteen, Jacob ei kyennyt olemaan miettimättä sisimmässään: miksi tämä mies oli lähetetty tänne? Oliko hänen isäänsä vainonnut epäluulo palannut ja Crispianuksella oli käsky valvoa Jacobia ja tämän toimia? Vai oliko joku todella siinä uskossa että tästä retkestä saattaisi syntyä katastrofi, josta vain psyykkisten voimien erikoismies voisi houkat pelastaa? Jacob toivoi että aluksen kiihtyvien moottoreiden melu sallisi hänen ajatustensa mennä huomaamatta kirjastonhoitajalta, samalla kun molemmat laskeutumisalukset alkoivat hidastaa niiden sensoreiden havaittua kuilulla olevan sittenkin jonkinlaisen pohjan.
”Laskeutuminen suoritettu! Näyttää selvältä!” Ilmoitti ensimmäisenä pohjalle päässeen laskeutumissukkulan pilotti aluksensa kaiuttimista, samalla kun toinenkin laskeutumisalus hivuttautui ensimmäisen vierelle. Alusten tehokkaat valonheittimetkään eivät löytäneet värejä tästä mustan sileän kiven reunustamasta ja pohjustamasta pienoishelvetistä. Jacob astui aluksestaan ensimmäisenä, saaden peräänsä hiljaa toisilleen mutisevat konepapit, sekä omat henkivartijansa. Kirjastonhoitaja Crispianus seurasi heidän jäljessään, käännellen päätään kuin koettaen paikantaa tuntemattoman uhan joka vaani heidän sielujaan tässä paikassa. Jacob, joka oli jo astellut kymmenisen metriä alukseltaan, tutki polvensa varassa kraatterin pohjaa. Sileäksi, kiiltävänmustaksi kulunut kivi tuntui kylmältä, eikä Jacob jaksanut ymmärtää miten se olisi saattanut tulla niin täsmällisen sileäksi. Ensimmäisenä pohjalle laskeutuneesta sukkulasta nousseet Finlandialaistutkijat ja sotilaat olivat myös levittäytyneet muutamassa pienessä ryhmässä tutkimaan kraatteria. Heitä paikka näytti ahdistavan huomattavasti vähemmän kuin Jacobia tai Crispianusta. Jacob aisti myös omissa miehissään levottomuutta, samalla kun hän oli tuntevinaan outoa rauhallisuutta konepapeissa.
Tiasteluveli Hericus oli kauhuissaan, mutta pakotti aivonsa kääntämään selkänsä moiselle heikkoudelle. Hän oli kohdannut kaaoksen synkimpien syövereiden demoneja veljiensä kanssa, mutta ei ollut koskaan kohdannut tällaista tunnetta. Hän tunsi uhan vyöryvän ylitseen, mutta ei kyennyt paikantamaan sen lähdettä. Eikä hänen oloaan helpottanut se että hän oli koko ajan näkevinään liikettä ympäröivässä pimeydessä, liikettä jota hän ei koskaan kyennyt tavoittamaan kunnolla. Hericus ei tiennyt, että kaikki hänen taisteluveljensä tunsivat täsmälleen samoin.
Konepappi Martinus katseli kiinnostuneena mustaa kiveä. Martinus piti paikkaa vastenmielisenä, vaikkakin hänen sisintään kutkutti ajatus koneesta tai räjähteestä joka kykeni luomaan tällaisen kraatterin. Siitä huolimatta hän ei tuntenut mitään siitä uhasta ja kauhusta jota hänen psyykkisesti vahvemmat seuralaisensa tunsivat, kuten ei tuntenut yksikään läsnä olevista konepapeista, saati sitten synnynnäisesti lähes täysin psyykkisiä kykyjä vailla olevista Finlandialaisita.
Kirjastonhoitaja Crispianus oli nyt vuorostaan laskeutunut polvensa varaan, sillä hän oli havainnut ensimmäisen poikkeaman täsmällisen sileässä kivessä. Pieni halkeama, hädin tuskin muutaman tuuman pituinen ja sormen levyinen, avautui nähtävästi loputtoman syvänä Crispianuksen alla. Jonkinlainen uteliaisuus sai Kirjastonhoitajan painamaan hansikoidun sormensa halkeamaa vasten. Yllättävä kipu sai miehen ähkäisemään ja loikkaamaan pari askelta taemmas. Hän saattoi tuntea lämpimän veren valuvan ylös nostamansa sormen kärjestä alas ranteeseen asti. Crispianus tunsi voivansa pahoin, ja hän kykeni vain vaivoin pidättäytymään antamasta ylen. Tuntui kuin hänen sormensa selittämättömän haavan ja kivun kautta hänen kehoonsa olisi levittäytynyt myrkkyä joka poltti ja kihelmöin, mutta kouliintunut psyykikko ymmärsi, että kyseessä ei ollut mikään fyysinen myrkky, vaan joki muu… jokin selittämätön voima joka pyrki hänen aivoihinsa… Tuntiessaan tajuntansa vaipuvan pimeyteen, tajusi kauhistunut kirjastonhoitaja seisovansa kuin mitään ei olisi tapahtunut, hänen kehonsa kävellessä vaivatta eteenpäin, vailla hänen hallintaansa. Kukaan muu ei ollut huomannut mitään!
Pimeän kraatteri
+++++ Lähetys alkaa +++++
+++++ Keisarillinen Raportti +++++
+++++ Jacob Calgaar +++++
+++++ 122455.M41 +++++
Kirjoitan tätä raporttia väsyneenä, mutta valppaana. Olen pitkään seurannut sivusta Finlandialaisten toimintaa ja kehitystä ja minun on pakko todeta että tämä kansa palautuu yllättävän nopeasti kärsimistään tragedioista.
Paikallisten mustana päivänä tunteman tapahtuman vuosipäivä koittaa yhä yhtä synkkänä, kansallisen murheen päivänä. Silti seuraavana päivänä Finlandia tuntuu kokonaisuudessaan painavan tuon asian unohdukseen ja jatkavan elämäänsä. Vain yksi asia huolettaa niin itseäni kuin Finlandialaisia itseäänkin. Mustan päivän jälkeensä jättämä kraatteri. Tuo musta, epäpyhä kallioleikkaus, joka mustuudessaan tuntuu joskus ylittävän yön mustuudenkin. Näen sen reunan taivaanrannassa, yhä koskemattomana, häiritsemättömänä. Yksikään elävä sielu ei ole astunut tuohon pimeyteen sen syntymän jälkeen. Finlandialaiset, psyykkisistä puutteistaan huolimatta, tuntevat siellä asuvan pahuuden henkäyksen. Niin minä itse, kuin taistelutoverini, kuin planeetalla palvelevat psyykikotkin, tunnemme sen selittämättömän pahuuden joka tuossa kuopassa meitä odottaa.
Olen tehnyt päätökseni ja aion johtaa tutkimuspartion tuohon mustaan kiviseen syvyyteen. Kenties siellä saamme kohdata sen kauhun joka siellä odottaa, kenties löydämme vain, kuten toivon syvällä sydämessäni, pelkän varjokuvan tuossa loukossa asuneesta pahuudesta, joka nyt matkaa galaksimme äärirajoja tuntemattomin tarkoituksin. Mukaani lähtevät psyykikkomme uskovat vakaasti saavansa noista syvyyksistä irti jonkinlaisia salaisuuksia, jotka hyödyttäisivät Kuolematonta Keisaria. Vaikka itse pidänkin tällaisen tiedon löytymistä epätodennäköisenä tuolta tuhoalueelta, aion silti velvollisuuksieni mukaisesti liittyä tälle matkalle, niin omasta mielenkiinnostani, kuin suojellakseni retkikuntaa miehineni.
Jään kuitenkin odottamaan vastaustanne ennen kuin valtuutan tutkimusretken.
Haluaisin myös pyytää selvennystä erääseen seikkaan joka on vaivannut minua jo jonkin aikaa: pyyntöni verrata Finlandian ”mustan päivän” harvoja selvinneitä raportteja ja lokeja Keisarillisen arkiston merkintöihin ja kirjoituksiin on jäänyt vastauksetta. Uskon vakaasti että noissa arkistoissa voisi piillä tietoa, joka valottaisi aiempia tapahtumia huomattavasti. Pyydän arkistoijia tekemään voitavansa tämän tiedon tulkitsemiseksi, jotta voisimme paremmin ymmärtää tämän, mahdollisesti uhan, laatua ja laajuutta.
Keisari suojelkoon ja varjelkoon!
+++++ Lähetys loppuu +++++
++++ Lähetys alkaa +++++
+++++ Keisarillisen raportin vastaus +++++
+++++Yli-Inkvisiittori Thaddeus Wesper +++++
+++++ 262455.M41 +++++
Inkvisiittori Jacob Calgaar. Vastaanotettuamme viestinne olemme punninneet suunnittelemanne tutkimusmatkan painoarvoa useaan otteeseen. Olemme tulleet siihen tulokseen, että avuksenne lähetetään pieni mutta erikoistunut ryhmä Adeptus Mechanicusin munkkeja, jotka varmasti kykenevät auttamaan teitä tutkimuksissanne.
Keisari hymyilköön tehtävällenne!
+++++ Lähetys loppuu +++++
Jacob seisoi laskeutumisaluksen avoimella peräluukulla, katsellen luukusta alas mustuuteen. Aluksen moottorin ujelsivat viiltävässä tuulessa, joka löi kuin ruoska vasten Jacobin paljaita kasvoja. Hän nosti panssaroidun kämmenensä kasvojensa suojaksi, tihrustaen silmillään alla odottavaan pimeyteen. Mustuus kuitenkin tuntui syövän kaiken alapuoleltaan, saaden tuon mustan kraatterin näyttämään loputtoman syvältä kidalta Finlandian pinnassa. Ainoa yksityiskohta, jonka Jacob kykeni erottamaan alapuolellaan, oli toinen laskeutumisalus, joka leijui joitakin kymmeniä metrejä heidän alapuolellaan, siirtyen vähän kerrallaan syvemmälle etsien samalla valoillaan esteitä tai tukevaa pohjaa jolle laskeutua. Jacob tunsi päässään aina välillä selittämättömän sykäyksen, joka tuntui toisaalta aivan tavalliselta päänsäryltä, mutta joka toisaalta tuntui pahaenteiseltä, jopa vihaiselta. Jacob katsoin taakseen, aluksen sisäosiin, jossa istui kyyryssä kymmenen raskaaseen panssariin verhoutunutta Harmaan Ritarikunnan soturia, hänen miehiään, sekä seitsemän punaisiin kaapuihin verhoutunutta munkkia, joista joidenkin mekaaniset silmät loivat punaisia pisteitä heidän kasvoilleen, samalla kun joidenkin mekaanisten lisäosien servomoottoreiden levottomat surahdukset kantautuivat juuri ja juuri Jacobin korviin. Koko tämän sekalaisen seurakunnan täydensi mustaan voimapanssariin verhoutunut ”kirjastonhoitaja”. Jacob tunsi tämän mielen valtavan voiman huokuvan mitättömästä olemuksesta kuin hohtavan ja polttavan valon. Jacob katsoi kirjastonhoitajaa, joka oli nimeltään Crispianus ja tavoitti tämän jäätävän katseen. Keltaiseen kultaan ja punaiseen silkkiin verhoutunut, voimapanssariin pukeutunut, mutta silti pienikokoinen kirjastonhoitaja ymmärsi katseesta mitä Jacob haki tästä: oliko hän tuntenut saman häiriön? Crispianus painoi päänsä hiljaiseen nyökkäykseen. Kääntäessään katseensa takaisin pimeyteen, Jacob ei kyennyt olemaan miettimättä sisimmässään: miksi tämä mies oli lähetetty tänne? Oliko hänen isäänsä vainonnut epäluulo palannut ja Crispianuksella oli käsky valvoa Jacobia ja tämän toimia? Vai oliko joku todella siinä uskossa että tästä retkestä saattaisi syntyä katastrofi, josta vain psyykkisten voimien erikoismies voisi houkat pelastaa? Jacob toivoi että aluksen kiihtyvien moottoreiden melu sallisi hänen ajatustensa mennä huomaamatta kirjastonhoitajalta, samalla kun molemmat laskeutumisalukset alkoivat hidastaa niiden sensoreiden havaittua kuilulla olevan sittenkin jonkinlaisen pohjan.
”Laskeutuminen suoritettu! Näyttää selvältä!” Ilmoitti ensimmäisenä pohjalle päässeen laskeutumissukkulan pilotti aluksensa kaiuttimista, samalla kun toinenkin laskeutumisalus hivuttautui ensimmäisen vierelle. Alusten tehokkaat valonheittimetkään eivät löytäneet värejä tästä mustan sileän kiven reunustamasta ja pohjustamasta pienoishelvetistä. Jacob astui aluksestaan ensimmäisenä, saaden peräänsä hiljaa toisilleen mutisevat konepapit, sekä omat henkivartijansa. Kirjastonhoitaja Crispianus seurasi heidän jäljessään, käännellen päätään kuin koettaen paikantaa tuntemattoman uhan joka vaani heidän sielujaan tässä paikassa. Jacob, joka oli jo astellut kymmenisen metriä alukseltaan, tutki polvensa varassa kraatterin pohjaa. Sileäksi, kiiltävänmustaksi kulunut kivi tuntui kylmältä, eikä Jacob jaksanut ymmärtää miten se olisi saattanut tulla niin täsmällisen sileäksi. Ensimmäisenä pohjalle laskeutuneesta sukkulasta nousseet Finlandialaistutkijat ja sotilaat olivat myös levittäytyneet muutamassa pienessä ryhmässä tutkimaan kraatteria. Heitä paikka näytti ahdistavan huomattavasti vähemmän kuin Jacobia tai Crispianusta. Jacob aisti myös omissa miehissään levottomuutta, samalla kun hän oli tuntevinaan outoa rauhallisuutta konepapeissa.
Tiasteluveli Hericus oli kauhuissaan, mutta pakotti aivonsa kääntämään selkänsä moiselle heikkoudelle. Hän oli kohdannut kaaoksen synkimpien syövereiden demoneja veljiensä kanssa, mutta ei ollut koskaan kohdannut tällaista tunnetta. Hän tunsi uhan vyöryvän ylitseen, mutta ei kyennyt paikantamaan sen lähdettä. Eikä hänen oloaan helpottanut se että hän oli koko ajan näkevinään liikettä ympäröivässä pimeydessä, liikettä jota hän ei koskaan kyennyt tavoittamaan kunnolla. Hericus ei tiennyt, että kaikki hänen taisteluveljensä tunsivat täsmälleen samoin.
Konepappi Martinus katseli kiinnostuneena mustaa kiveä. Martinus piti paikkaa vastenmielisenä, vaikkakin hänen sisintään kutkutti ajatus koneesta tai räjähteestä joka kykeni luomaan tällaisen kraatterin. Siitä huolimatta hän ei tuntenut mitään siitä uhasta ja kauhusta jota hänen psyykkisesti vahvemmat seuralaisensa tunsivat, kuten ei tuntenut yksikään läsnä olevista konepapeista, saati sitten synnynnäisesti lähes täysin psyykkisiä kykyjä vailla olevista Finlandialaisita.
Kirjastonhoitaja Crispianus oli nyt vuorostaan laskeutunut polvensa varaan, sillä hän oli havainnut ensimmäisen poikkeaman täsmällisen sileässä kivessä. Pieni halkeama, hädin tuskin muutaman tuuman pituinen ja sormen levyinen, avautui nähtävästi loputtoman syvänä Crispianuksen alla. Jonkinlainen uteliaisuus sai Kirjastonhoitajan painamaan hansikoidun sormensa halkeamaa vasten. Yllättävä kipu sai miehen ähkäisemään ja loikkaamaan pari askelta taemmas. Hän saattoi tuntea lämpimän veren valuvan ylös nostamansa sormen kärjestä alas ranteeseen asti. Crispianus tunsi voivansa pahoin, ja hän kykeni vain vaivoin pidättäytymään antamasta ylen. Tuntui kuin hänen sormensa selittämättömän haavan ja kivun kautta hänen kehoonsa olisi levittäytynyt myrkkyä joka poltti ja kihelmöin, mutta kouliintunut psyykikko ymmärsi, että kyseessä ei ollut mikään fyysinen myrkky, vaan joki muu… jokin selittämätön voima joka pyrki hänen aivoihinsa… Tuntiessaan tajuntansa vaipuvan pimeyteen, tajusi kauhistunut kirjastonhoitaja seisovansa kuin mitään ei olisi tapahtunut, hänen kehonsa kävellessä vaivatta eteenpäin, vailla hänen hallintaansa. Kukaan muu ei ollut huomannut mitään!
This galaxy is full of hidden secrets. It takes a vivid imagination and some pure insanity to uncover them all, yet the cost to ones sanity in uncovering them is... immense...
Re: Finlandians
Mahtavaa tekstiä niin kuin aina!
Oli kylläkin yksi häiritsevä tekijä: tekstissä toistuu sana mustuus ehkä hieman liian monta kertaa, sen olisi voinut parissa otteessa korvata synkkyydellä, pimeydellä, tummuudella jne. Vai?
Mutta siitä huolimatta. Mahtavaa tekstiä
Oli kylläkin yksi häiritsevä tekijä: tekstissä toistuu sana mustuus ehkä hieman liian monta kertaa, sen olisi voinut parissa otteessa korvata synkkyydellä, pimeydellä, tummuudella jne. Vai?
Mutta siitä huolimatta. Mahtavaa tekstiä
So called brainfart^^
-
laurentius
- Viestit: 285
- Liittynyt: Ma 21.11.2005 21:24
- Paikkakunta: Tampere
Re: Finlandians
Pitkästä aikaa tätäkin. Ihanaaa. Odotan innolla jatkoa(?!).
En painosta sinua mitenkään kirjoittamaan nopeasti lisää, mutta milloin se tulee!!
No ei, ota aikasi ja tee jatkosta yhtä laadukasta kuin edellisistäkin osista.
Laurentius kiittää (hyvästä tarinasta) ja kuittaa (tämän osan luetuksi)
Ps. Muutama kirjoitusvirhe hyppäsi silmille. Sellaisia pieniä. Kitket nämä joku päivä pois ja nouset jumalten joukkoon .
En painosta sinua mitenkään kirjoittamaan nopeasti lisää, mutta milloin se tulee!!
No ei, ota aikasi ja tee jatkosta yhtä laadukasta kuin edellisistäkin osista.
Laurentius kiittää (hyvästä tarinasta) ja kuittaa (tämän osan luetuksi)
Ps. Muutama kirjoitusvirhe hyppäsi silmille. Sellaisia pieniä. Kitket nämä joku päivä pois ja nouset jumalten joukkoon
.We are returned!
Re: Finlandians
Jes! Vihdoinkin lisää! On tätä jo odotettukkin!
Re: Finlandians
Perustekstiä, mutta kun sitä on paljon, niin alkaa mennä plussalle. Rehellisesti sanoen itseä ei kiinnostanut lukea, mutta vilkaistuani kieliasua vähän jäi kaivelemaan tuon viimeisen pätkän lopussa väärinkäytetyt predikaatin paikat. Suomessahan tunnetusti tekijä tulee ennen tekemistä, joten on väärin sanoa asdfasdadfa, sanoi Pekka.
-Nilarakh
-Nilarakh
"ytimekäs ja hyvä *näyttää vaemman sormen peukaloa*" - Hovinarri
Cynae-aeaelioe
Cynae-aeaelioe
Re: Finlandians
Jacob tunsi kivun välähdyksen jalkapohjissaan samaan aikaan kun hänen korvansa tavoittivat hänen taistelutovereidensa hämmästyneet huudahdukset. Jacob kääntyi katsomaan tovereitaan. Ilma tuntui paksulta, aivan kuin hän olisi ollut syvällä veden alla, ja hänen näkökenttänsä tuntui synkkenevän koko ajan.
”Hericus! Antonius! Mitä tapahtuu!?” Jacob karjui, mutta ei kuullut itsekään omaa ääntään. Samaan aikaan kun kaikki hänen ympärillään tuntui katoavan, haihtuvan kaikennielevään mustuuteen, Jacob saattoi yhä nähdä niin tovereidensa kuin kirjastonhoitaja Crispianuksenkin hahmot kirkkaina ja selvinä, vaikkakin koko ajan selittämättömästi etääntyvinä. Tuntui kuin jokin olisi vienyt heitä erilleen toisistaan. Tummat varjot ympäröivän Jacobin samalla kun hänen toverinsa katosivat kaukaisuuteen ja hänen tajuntansa petti. Jacob tunsi vaipuvansa tajuttomuuteen.
Samaan aikaan Finlandialaiset ja teknopapit tunsivat selittämättömän kylmyyden ja voimakkaan tuulen jonka ei olisi pitänyt yltää tähän kuiluun. Tämä tuuli repi ja riepotti miehiä jotka käpertyivät hädissään kasaan, koettaen suojautua jopa laskeutumisaluksia vaarallisesti huojuttavilta tuulilta. Vain hetkeä myöhemmin, niin tuuli kuin kylmyyskin väistyivät yhtä selittämättömän nopeasti kuin olivat ilmestyneetkin.
”Kaikki kunnossa?” Karjaisi Finlandialassotilaista vastuussa oleva aliupseeri. Yksi kerrallaan sotilaat vastasivat huutoon, samoin kuin teknopapitkin, mutta niin Harmaat Ritarit, inkvisiittori Calgaar, kuin kirjastonhoitaja Crispianuskin olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Finlandialaiset aliupseerit organisoivat miehensä välittömästi etsintäpartioiksi jotka alkoivat haravoida sileää ja aukotonta kraatterinpohjaa.
Jacob havahtui selittämättömään kylmyyteen, sellaiseen jäätävään tunteeseen jota edes hänen voimapanssarinsa ei kyennyt karkottamaan hänen jäsenistään. Lisäksi hän tajusi ettei nähnyt mitään. Ei yhtäkään valonlähdettä, ei varjon varjoa, vaan pelkän tasaisen pimeyden. Oliko hän tullut sokeaksi!? Jacob etsi kaikilla aisteillaan jotakin, ihan mitä tahansa. Hänen oikea kätensä hapuili hänen pukuaan ja löysi olkapäälle asennetun pienen valonheittimen, jonka hän napsautti päälle. Valo ei paljastanut ympäristöstä mitään, mutta Jacob näki nyt oikean kätensä valokeilassa.
”Mitä Keisarin nimeen…?” Jacob kuuli oman äänensä. Hänen kaikki aistinsa toimivat, mutta hän näytti silti olevan täydellisessä tyhjiössä. Ei ääntä, ei kaikua, ei mitään. Vain tyhjä pimeys ja kylmyys, jota tuntui kestävän tunteja, päiviä ja viikkoja. Jacob ei tiennyt enää…
”Kuka siellä!?” Jacob hätkähti, hamuten vyöltään bolt-pistoolinsa käteensä ja murtaen samalla tajuntaansa turruttaneen tympääntyneisyyden tilan, joka oli ottamassa hänen kehoaan valtaansa. Hänellä oli kammottava tunne, ettei hän ollut yksin. Heikko kuiskaus leikkasi tiensä tyhjyyden ja hiljaisuuden lävitse. Jacob ei saanut selvää sanoista, mutta hän näki kaukaisuudessa epäselvän hahmon, hahmon joka näytti vain hieman vähemmän synkältä laikulta loputtomassa mustuudessa. Vieraat ajatukset ja komennot täyttivät Jacobin mielen kuin hyökyaalto tulta olisi vyörynyt hänen kallonsa sisään. Kirkuen ja sätkien hän romahti näkymättömälle lattialle, tuntien luojansa vallan ja vihan vierellään.
Kirjastonhoitaja Crispianus oli samassa tilassa kuin Jacobkin: loputtoman, selittämättömän tyhjyyden, kylmyyden ja mustuuden ympäröimänä. Hän kuitenkin tunsi jotakin ympärillään, erotti hahmoja ja kuuli kuiskauksia.
”…pimeyden tähtijumalan kosto…”
”…luomustemme voimattomuus…”
”karjaa… karjaa vain…”
Crispianus suoristi olemuksensa ja koetti astua askelen kohti edessään siintäviä hahmoja. Ensimmäinen isku pakotti hänen kuitenkin polvilleen. Crispianuksen ajatuksiin hyökättiin voimalla jollaista hän ei ollut koskaan tuntenut. Ei yksikään demoni tai psyykikko ollut kyennyt aiheuttamaan hänelle tällaista tuskaa!
”Keisarin nimeen! Minä en taivu!” Crispianus nousi jälleen, sielunsa palaen pyhää vihaa, ja kohtasi jälleen nuo varjohahmot. Tällä kertaa hyökkäys oli erilainen. Häntä ei satutettu, hänen kehoaan ei hipaistukaan, mutta hän tunsi miten nuo varjot työntyivät kohti häntä, tutkien häntä ja lukien häntä kuin salaamatonta datalevyä. Crispianus koetti parhaansa mukaan sulkea mielensä aukot, tilkitä ajatuksensa muuriksi hyökkääjiä vastaan, mutta aina häntä vastaan hyökättiin uudelleen.
”…ne ovat kasvaneet… myöhään… myöhään…” Kuiskaukset sihisivät hänen ympärillään.
”…olisivatko ne sittenkään olleet hyödyksi…”
”…kaikki on jo menetetty…”
Crispianus ulotti ajatuksensa kohti noita varjoja, mutta joutui vetäytymään lähes välittömästi. Hän ehti nähdä vilauksen petoksesta, vihasta, epätoivosta ja lopulta… kuolemanpelosta… pelosta joka muuttui pakokauhuksi joka jatkui ajasta iäisyyteen.
”… sinä haluat ymmärtää…” Kuului jälleen yksi kuiskaus. Crispianus tunsi miten hänen mieleensä tunkeutuneet voimat vetäytyivät kuin odottamaan vastausta. Crispianus pudisti päätään, koettaen selvittää ajatuksiaan. Hän läähätti kuin koira ja hänen jääkylmä ihonsa oli kylmän hien peitossa.
”Minä seison edessänne yhä… Keisarini on antanut minulle voimaa seistä tässä! Kertokaa minulle keitä te olette!” Crispianus vaati kähisevällä äänellä. Hänen vaatimukseensa vastattiin ensin hiljaisuudella, sitten yhdellä hiljaisella kuiskauksella.
”Me olemme ylijääneet. Meitä ei tarvittu, joten meidät jätettiin kärsimään.”
Crispianus tunsi jälleen kuinka yksi varjoista lähestyi häntä. Tällä kertaa tuo tunne ei ollut kuitenkaan uhkaava, vaan sovitteleva.
”Me näytämme sinulle…” Kuului vielä kuiskaus tyhjyydestä, ennen kuin vieras ajatus solahti Crispianuksen mielen sopukoihin, avaten muistoja jotka eivät olleet hänen.
Crispianus tajusi että mustuus hänen ympärillään oli kadonnut. Sen oli korvannut vehreä planeetta, jonka pinnalla joet risteilivät puiden lomassa ja jossa eläimet, oudot olennot jollaisia Crispianus ei ollut koskaan nähnytkään, vaeltelivat kukin omilla asioillaan. Ennen kuin Crispianus ehti ymmärtää mitä hän näki, hän vajosi planeetan kuoren lävitse kohti planeetan ydintä. Tuossa ytimessä hän näki metallisen salin jossa sadat tuhannet koneet työskentelivät tuottaen koneita. Osa noista koneista muistutti kammottavalla tavalla ihmisluurankoa, vaikkakin ne olivat kaikki jollakin selittämättömällä tavalla pelottavamman näköisiä: kuin kuoleman itsensä kuvia. Lisäksi nuo koneet rakensivat muita koneita, koneita jollaisia Crispianus ei ollut koskaan nähnytkään. Vaikka hän ei nähnytkään eteensä levittäytyvässä kuvassa elollisia olentoja, hän tunsi että tuossa salissa oli ollut myös jotakin muuta, jotakin elävää.
”Me olimme tuolla…” Kehoton kuiskaus selitti hiljaa. ”…me rakensimme nuo. Me aioimme taistella tulella tulta vastaan. Mihin kaameaan kohtaloon se meidät saattoikaan…” Niin kuiskaus kuin kuvakin hiipuivat Crispianuksen mielestä.
Vaikka kuva olikin hiipunut hänen mielestään, Crispianus tunsi tarinan jatkon tuottaman tunnekuohun ympärillään. Vaikka hän ei nähnytkään hän saattoi tuntea kuinka kylmyys kouraisi hänen rintaansa, samalla tavalla kuin se oli kouraissut näiden sieluparkojen rintoja silloin kauan sitten. Pakokauhu ja sekasorto sekoittuivat kun tämä tyhjästä saapunut varjo alkoi kerätä kaameaa satoaan.
”Hän tuli ottamaan meidät ja hän näki mitä me olimme hädässämme tehneet. Hän nauroi meille… hän kidutti meitä… ja lopulta hän vangitsi meidät omiin luomuksiimme… Hän aikoi viedä meidät mukanaan, pakottaa voitonmerkeikseen, mutta hänenkin aikansa oli rajallinen, sillä kaltaistemme viimeinen vastaisku oli käsillä. Silloin jopa hänen oli paettava ja siksi me jäimme tänne.” Crispianuksen mielen valtasivat muinaiset ajatukset ja tunteet, jotka olivat murtaa hänet kokonaan.
”Olet nähnyt mitä hän pystyy tekemään. Me olemme nyt vapaita, toistaiseksi, mutta kun hän palaa on kaikkeus taas vaakalaudalla. Hän tulee tänne, hän tulee etsimään meitä ja kostamaan, sillä olemme viimeiset jäänteet kansastamme. Sinä olit tarpeeksi vahva kuulemaan meitä, tulevaisuus näyttää oletko tarpeeksi vahva ymmärtämään meitä.”
”Täällä! Täällä!” Huusi nuori sotilas viittoen hurjasti tovereilleen.
”Mehän katsoimme jo sieltä!”
”Paskat! Täällä ne ovat! Tulkaa tänne ja saamarin vauhdilla!” Ryhmä sotilaita juoksi viittovat toverinsa luokse, pysähtyen tämän vierelle kuin seinään.
”Mitä herranjumala…?”
”Nämä pitää saada aluksiin ja heti pois täältä!”
”Tämä on kuollut!”
”Täällä on se inkvisiittori! Ja se kirjastonhoitaja! Hengittää yhä! Vauhtia nyt!”
+++++ Tutkimusraportti: Musta kraatteri – Finlandia +++++
+++++ Kirjastonhoitaja Crispianus +++++
+++++ 122492.M41 +++++
Tutkimusretkikunta on palannut Finlandian Mustana Kraatterina tunnetusta osasta. Tutkimusmatka lopetettiin lyhyeen selittämättömän tapahtuman johdosta. Tämä tapahtuma vaati neljän Harmaan Ritarikunnan soturin hengen. Lisäksi loput kuusi Harmaata Ritaria, sekä inkvisiittori Calgaar ovat yhä toipumassa. Tulen pyrkimään antamaan tarkemman kuvauksen tapahtumista ensi tilassa ja aion palata Terran maaperälle selontekoani tekemään.
Yhdyn Inkvisiittori Calgaarin aiemmin tekemään esitykseen, että Mustan Päivän tapahtumalokeja ja raportteja tutkittaisiin tarkemmin ja esitän tässä raportissa että Keisarillisen henkilöstön, erityisesti psyykkisesti vahvojen yksilöiden, pääsyä Finlandiaan rajoitettaisiin syistä, jotka selitän myöhemmin henkilökohtaisesti neuvostolle.
Olen antanut Finlandialaisille kehotuksen eristää Musta Kraatteri pysyvästi ja paikallinen hallinto on kannattanut ehdotusta avoimesti. Tuo kraatteri on vaarallinen paikka monista eri syistä, joita en uskalla tällä planeetalla ollessani ääneen lausua tai tähän raporttiini kirjoittaa.
Keisari suojelkoon sieluani ja valaiskoon matkani
Luther Crispianus
+++++ Lähetys loppuu +++++
Tästä musta kraatteri jutusta tuli tällainen pieni tynkäjuttu, joka aukenee jos aukenee. Toisaalta pelkään että tässä on liikaa rautalangasta vääntämistä, toisaalta tämä saattaa olla vähän turhan kryptistä huttua. Koitan saada jotain eeppisempää tässä joskus kerrottavaksi... Ehkä jo ensi viikolla...
”Hericus! Antonius! Mitä tapahtuu!?” Jacob karjui, mutta ei kuullut itsekään omaa ääntään. Samaan aikaan kun kaikki hänen ympärillään tuntui katoavan, haihtuvan kaikennielevään mustuuteen, Jacob saattoi yhä nähdä niin tovereidensa kuin kirjastonhoitaja Crispianuksenkin hahmot kirkkaina ja selvinä, vaikkakin koko ajan selittämättömästi etääntyvinä. Tuntui kuin jokin olisi vienyt heitä erilleen toisistaan. Tummat varjot ympäröivän Jacobin samalla kun hänen toverinsa katosivat kaukaisuuteen ja hänen tajuntansa petti. Jacob tunsi vaipuvansa tajuttomuuteen.
Samaan aikaan Finlandialaiset ja teknopapit tunsivat selittämättömän kylmyyden ja voimakkaan tuulen jonka ei olisi pitänyt yltää tähän kuiluun. Tämä tuuli repi ja riepotti miehiä jotka käpertyivät hädissään kasaan, koettaen suojautua jopa laskeutumisaluksia vaarallisesti huojuttavilta tuulilta. Vain hetkeä myöhemmin, niin tuuli kuin kylmyyskin väistyivät yhtä selittämättömän nopeasti kuin olivat ilmestyneetkin.
”Kaikki kunnossa?” Karjaisi Finlandialassotilaista vastuussa oleva aliupseeri. Yksi kerrallaan sotilaat vastasivat huutoon, samoin kuin teknopapitkin, mutta niin Harmaat Ritarit, inkvisiittori Calgaar, kuin kirjastonhoitaja Crispianuskin olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Finlandialaiset aliupseerit organisoivat miehensä välittömästi etsintäpartioiksi jotka alkoivat haravoida sileää ja aukotonta kraatterinpohjaa.
Jacob havahtui selittämättömään kylmyyteen, sellaiseen jäätävään tunteeseen jota edes hänen voimapanssarinsa ei kyennyt karkottamaan hänen jäsenistään. Lisäksi hän tajusi ettei nähnyt mitään. Ei yhtäkään valonlähdettä, ei varjon varjoa, vaan pelkän tasaisen pimeyden. Oliko hän tullut sokeaksi!? Jacob etsi kaikilla aisteillaan jotakin, ihan mitä tahansa. Hänen oikea kätensä hapuili hänen pukuaan ja löysi olkapäälle asennetun pienen valonheittimen, jonka hän napsautti päälle. Valo ei paljastanut ympäristöstä mitään, mutta Jacob näki nyt oikean kätensä valokeilassa.
”Mitä Keisarin nimeen…?” Jacob kuuli oman äänensä. Hänen kaikki aistinsa toimivat, mutta hän näytti silti olevan täydellisessä tyhjiössä. Ei ääntä, ei kaikua, ei mitään. Vain tyhjä pimeys ja kylmyys, jota tuntui kestävän tunteja, päiviä ja viikkoja. Jacob ei tiennyt enää…
”Kuka siellä!?” Jacob hätkähti, hamuten vyöltään bolt-pistoolinsa käteensä ja murtaen samalla tajuntaansa turruttaneen tympääntyneisyyden tilan, joka oli ottamassa hänen kehoaan valtaansa. Hänellä oli kammottava tunne, ettei hän ollut yksin. Heikko kuiskaus leikkasi tiensä tyhjyyden ja hiljaisuuden lävitse. Jacob ei saanut selvää sanoista, mutta hän näki kaukaisuudessa epäselvän hahmon, hahmon joka näytti vain hieman vähemmän synkältä laikulta loputtomassa mustuudessa. Vieraat ajatukset ja komennot täyttivät Jacobin mielen kuin hyökyaalto tulta olisi vyörynyt hänen kallonsa sisään. Kirkuen ja sätkien hän romahti näkymättömälle lattialle, tuntien luojansa vallan ja vihan vierellään.
Kirjastonhoitaja Crispianus oli samassa tilassa kuin Jacobkin: loputtoman, selittämättömän tyhjyyden, kylmyyden ja mustuuden ympäröimänä. Hän kuitenkin tunsi jotakin ympärillään, erotti hahmoja ja kuuli kuiskauksia.
”…pimeyden tähtijumalan kosto…”
”…luomustemme voimattomuus…”
”karjaa… karjaa vain…”
Crispianus suoristi olemuksensa ja koetti astua askelen kohti edessään siintäviä hahmoja. Ensimmäinen isku pakotti hänen kuitenkin polvilleen. Crispianuksen ajatuksiin hyökättiin voimalla jollaista hän ei ollut koskaan tuntenut. Ei yksikään demoni tai psyykikko ollut kyennyt aiheuttamaan hänelle tällaista tuskaa!
”Keisarin nimeen! Minä en taivu!” Crispianus nousi jälleen, sielunsa palaen pyhää vihaa, ja kohtasi jälleen nuo varjohahmot. Tällä kertaa hyökkäys oli erilainen. Häntä ei satutettu, hänen kehoaan ei hipaistukaan, mutta hän tunsi miten nuo varjot työntyivät kohti häntä, tutkien häntä ja lukien häntä kuin salaamatonta datalevyä. Crispianus koetti parhaansa mukaan sulkea mielensä aukot, tilkitä ajatuksensa muuriksi hyökkääjiä vastaan, mutta aina häntä vastaan hyökättiin uudelleen.
”…ne ovat kasvaneet… myöhään… myöhään…” Kuiskaukset sihisivät hänen ympärillään.
”…olisivatko ne sittenkään olleet hyödyksi…”
”…kaikki on jo menetetty…”
Crispianus ulotti ajatuksensa kohti noita varjoja, mutta joutui vetäytymään lähes välittömästi. Hän ehti nähdä vilauksen petoksesta, vihasta, epätoivosta ja lopulta… kuolemanpelosta… pelosta joka muuttui pakokauhuksi joka jatkui ajasta iäisyyteen.
”… sinä haluat ymmärtää…” Kuului jälleen yksi kuiskaus. Crispianus tunsi miten hänen mieleensä tunkeutuneet voimat vetäytyivät kuin odottamaan vastausta. Crispianus pudisti päätään, koettaen selvittää ajatuksiaan. Hän läähätti kuin koira ja hänen jääkylmä ihonsa oli kylmän hien peitossa.
”Minä seison edessänne yhä… Keisarini on antanut minulle voimaa seistä tässä! Kertokaa minulle keitä te olette!” Crispianus vaati kähisevällä äänellä. Hänen vaatimukseensa vastattiin ensin hiljaisuudella, sitten yhdellä hiljaisella kuiskauksella.
”Me olemme ylijääneet. Meitä ei tarvittu, joten meidät jätettiin kärsimään.”
Crispianus tunsi jälleen kuinka yksi varjoista lähestyi häntä. Tällä kertaa tuo tunne ei ollut kuitenkaan uhkaava, vaan sovitteleva.
”Me näytämme sinulle…” Kuului vielä kuiskaus tyhjyydestä, ennen kuin vieras ajatus solahti Crispianuksen mielen sopukoihin, avaten muistoja jotka eivät olleet hänen.
Crispianus tajusi että mustuus hänen ympärillään oli kadonnut. Sen oli korvannut vehreä planeetta, jonka pinnalla joet risteilivät puiden lomassa ja jossa eläimet, oudot olennot jollaisia Crispianus ei ollut koskaan nähnytkään, vaeltelivat kukin omilla asioillaan. Ennen kuin Crispianus ehti ymmärtää mitä hän näki, hän vajosi planeetan kuoren lävitse kohti planeetan ydintä. Tuossa ytimessä hän näki metallisen salin jossa sadat tuhannet koneet työskentelivät tuottaen koneita. Osa noista koneista muistutti kammottavalla tavalla ihmisluurankoa, vaikkakin ne olivat kaikki jollakin selittämättömällä tavalla pelottavamman näköisiä: kuin kuoleman itsensä kuvia. Lisäksi nuo koneet rakensivat muita koneita, koneita jollaisia Crispianus ei ollut koskaan nähnytkään. Vaikka hän ei nähnytkään eteensä levittäytyvässä kuvassa elollisia olentoja, hän tunsi että tuossa salissa oli ollut myös jotakin muuta, jotakin elävää.
”Me olimme tuolla…” Kehoton kuiskaus selitti hiljaa. ”…me rakensimme nuo. Me aioimme taistella tulella tulta vastaan. Mihin kaameaan kohtaloon se meidät saattoikaan…” Niin kuiskaus kuin kuvakin hiipuivat Crispianuksen mielestä.
Vaikka kuva olikin hiipunut hänen mielestään, Crispianus tunsi tarinan jatkon tuottaman tunnekuohun ympärillään. Vaikka hän ei nähnytkään hän saattoi tuntea kuinka kylmyys kouraisi hänen rintaansa, samalla tavalla kuin se oli kouraissut näiden sieluparkojen rintoja silloin kauan sitten. Pakokauhu ja sekasorto sekoittuivat kun tämä tyhjästä saapunut varjo alkoi kerätä kaameaa satoaan.
”Hän tuli ottamaan meidät ja hän näki mitä me olimme hädässämme tehneet. Hän nauroi meille… hän kidutti meitä… ja lopulta hän vangitsi meidät omiin luomuksiimme… Hän aikoi viedä meidät mukanaan, pakottaa voitonmerkeikseen, mutta hänenkin aikansa oli rajallinen, sillä kaltaistemme viimeinen vastaisku oli käsillä. Silloin jopa hänen oli paettava ja siksi me jäimme tänne.” Crispianuksen mielen valtasivat muinaiset ajatukset ja tunteet, jotka olivat murtaa hänet kokonaan.
”Olet nähnyt mitä hän pystyy tekemään. Me olemme nyt vapaita, toistaiseksi, mutta kun hän palaa on kaikkeus taas vaakalaudalla. Hän tulee tänne, hän tulee etsimään meitä ja kostamaan, sillä olemme viimeiset jäänteet kansastamme. Sinä olit tarpeeksi vahva kuulemaan meitä, tulevaisuus näyttää oletko tarpeeksi vahva ymmärtämään meitä.”
”Täällä! Täällä!” Huusi nuori sotilas viittoen hurjasti tovereilleen.
”Mehän katsoimme jo sieltä!”
”Paskat! Täällä ne ovat! Tulkaa tänne ja saamarin vauhdilla!” Ryhmä sotilaita juoksi viittovat toverinsa luokse, pysähtyen tämän vierelle kuin seinään.
”Mitä herranjumala…?”
”Nämä pitää saada aluksiin ja heti pois täältä!”
”Tämä on kuollut!”
”Täällä on se inkvisiittori! Ja se kirjastonhoitaja! Hengittää yhä! Vauhtia nyt!”
+++++ Tutkimusraportti: Musta kraatteri – Finlandia +++++
+++++ Kirjastonhoitaja Crispianus +++++
+++++ 122492.M41 +++++
Tutkimusretkikunta on palannut Finlandian Mustana Kraatterina tunnetusta osasta. Tutkimusmatka lopetettiin lyhyeen selittämättömän tapahtuman johdosta. Tämä tapahtuma vaati neljän Harmaan Ritarikunnan soturin hengen. Lisäksi loput kuusi Harmaata Ritaria, sekä inkvisiittori Calgaar ovat yhä toipumassa. Tulen pyrkimään antamaan tarkemman kuvauksen tapahtumista ensi tilassa ja aion palata Terran maaperälle selontekoani tekemään.
Yhdyn Inkvisiittori Calgaarin aiemmin tekemään esitykseen, että Mustan Päivän tapahtumalokeja ja raportteja tutkittaisiin tarkemmin ja esitän tässä raportissa että Keisarillisen henkilöstön, erityisesti psyykkisesti vahvojen yksilöiden, pääsyä Finlandiaan rajoitettaisiin syistä, jotka selitän myöhemmin henkilökohtaisesti neuvostolle.
Olen antanut Finlandialaisille kehotuksen eristää Musta Kraatteri pysyvästi ja paikallinen hallinto on kannattanut ehdotusta avoimesti. Tuo kraatteri on vaarallinen paikka monista eri syistä, joita en uskalla tällä planeetalla ollessani ääneen lausua tai tähän raporttiini kirjoittaa.
Keisari suojelkoon sieluani ja valaiskoon matkani
Luther Crispianus
+++++ Lähetys loppuu +++++
Tästä musta kraatteri jutusta tuli tällainen pieni tynkäjuttu, joka aukenee jos aukenee. Toisaalta pelkään että tässä on liikaa rautalangasta vääntämistä, toisaalta tämä saattaa olla vähän turhan kryptistä huttua. Koitan saada jotain eeppisempää tässä joskus kerrottavaksi... Ehkä jo ensi viikolla...
This galaxy is full of hidden secrets. It takes a vivid imagination and some pure insanity to uncover them all, yet the cost to ones sanity in uncovering them is... immense...
Re: Finlandians
Jätkähän rupee sorkkimaan oikeen urakalla gw:n fluffia. Ai että vielä old oneja(ko) hengissä vai jotain ihan pimeitä olentoja, mielenkiintoista. Kuitenkin story must go on, itse jään mielenkiinnolla odottamaan mitä tuleman pitää. Tunnut onnistuvan aina kehittämään jotain mielenkiintoista, ei tunnu ideat loppuvan. Itselläni olisivat paukut jo parin osan jälkeen alkaneet hiipua, mutta sinä vain porskutat eteenpäin ja lisäät vettä myllyyn. Mikäs siinä, mukava näitä on lukea, nyt ja toivon mukaan jatkossakin.
-Sopuli
-Sopuli
-HPVäitän et Samu voitti vaan siks et se osaa pelaa, on ollu WTC:s ja on mukava tyyppi
-
Rotten sound
- Viestit: 1074
- Liittynyt: Ke 15.06.2005 19:07
Re: Finlandians
Aivan mahtava tarina ja olet todellakin muuttanut pelkät tyhmät metalliluurangot Viattomiin ihmisiin/xenoihin, jotka vangittiin omiin luomuksiin uhreiksi kärsimään.
"Ja rotten, ymmärrät kai, että minulla ei ole mitään henkilökohtaista sinua vastaan."
-The Chosen Of Waagh
-The Chosen Of Waagh
Re: Finlandians
Kalevan Nousu
Vihertävän hologrammin keskeltä katsoivat tuimat ja viiksekkäät kasvot suoraan päin hologrammin edessä asennossa seisovaa sotilasta, jonka hikisiä kasvoja peitti paksun tuhkakerroksen peittämä hengityssuojain. Hologreammin viiksekkäiden kasvojen huulet muodostivat sanoja jotka kuuluivat samalla sotilaan korvassa olevasta kaiutinnapista.
"Eversti Stranius odottaa tuloksia ensi tilassa! Jos Kalevan pelastaminen ei onnistu aikataulussa se saattaa merkitä huomattavia vaikeuksia avaruusohjelman jatkon rahoitukselle." Kersantti vaihtoi vaivihkaa painona väsyneeltä jalalta toiselle, ennen kuin vastasi.
"Nostopilarit ovat jo valmiina irroittamaan Kalevan pinnasta. Jos kaikki menee hyvin ja Kalevan omista moottoreista ei löydy enempää vikoja pitäisi aluksen irrottamisen onnistua kahden vuorokauden kuluessa. Tämän jälkeen meillä ei pitäisi olla ongelmia pysyä aikataulussa nostomoottoreiden asentamisen kanssa, joten Kaleva saataneen kiertoradalle viimeistään neljässä vuorokaudessa. Omat teknikkomme ovat tehneet työnsä moitteetta, herra luutnantti!" Upseerin viiksekkäät kasvot nyökkäsivät hyväksyvästi hologrammissa.
"Hyvä niin. Odotamme seuraavaa raporttianne vuorokauden kuluttua. Loppu." Viimeisen sanan vaiettua kuului kersantin korvanapista särähdys joka viesti signaalin katkeamisesta, samalla kun hologrammi sammui jättäen miehen seisomaan elottoman kommunikaattoripöydän eteen. Kersantti katsoi alas omiin vaatteisiinsa ja tuhahti kuuluvasti. Hän oli joutunut antamaan raporttiaan useiden minuuttien ajan ja täällä Kalevan putoamispaikan ympäristössä tuo aika riitti ilmassa leijuvan tuhkan laskeutumiseen hänen univormulleen ja varusteilleen. Tuo paksu tuhkakerros olikin alkanut painaa huomattavasti ja kersattin kirosi hiljaa samalla kun pudisteli vaatteitaan vapaaksi tuosta tummanharmaasta kerroksesta. Lopuksi hän vielä kopautti nyrkillään hengityssuojaimensa suodattimia joista pölähti hänen rinnuksilleen kasa tuota samaa harmaata pölyä.
"Perkeleen perkele..."
Kalevan pakkolasku oli vavisuttanut planeettaa jo sellaisenaan huomattavasti, ajaen eläimistön pakosalle ja jättäen valtaisan törmäyskraatterin planeetan vehreään pintaan. Kalevan moottoreiden aktivointi planeetan pinnalla, toiminta joka oli saanut monet upseerit haukkomaan henkeään näiden kuullessa tapahtuneesta, oli kuitenkin muuttanut valtaisan alueen tuhkaerämaaksi. Ilma oli vielä kuukausien jälkeenkin sakeanaan tuota tuhkaa, joka ainaisen tuulen mukana pölähteli ympäri Kalevan tuottamaa kraatteria. Kaleva itsessään oli kärsimästään vahingosta huolimatta ulkoisesti hyväkuntoinen, vaikkakin suurelta osin tuon saman pölyn peitossa. Sen valkea kuori pilkisteli tuhkan alta kuin valtaisa valkea linnunmuna maahan haudattuna. Kalevan rungon ympärille oli nyttemmin syntynyt kaksi telttakylää sekä muutamia metallisia parakkeja jotka oli tuotu sukkuloilla nostotyömaalla toimivien miesten asuintiloiksi. Kalevan runkoon oli kiinnitetty valtaisia metallitorneja joiden yhtä massiivisilla hydraulisilla nostomekanismeilla oli tarkoitus nostaa itse alus irti planeetan pinnasta. Kraaterin reunalle rakennetulla komentopaikalla, jossa tuhkaa oli huomattavasti vähemmän ja josta signaalit kantoivat kiertoradalle ongelmitta, kääntyi kersantti Nykänen kommunikaattoripödän ääreltä katsomaan alas kraatteriin. Tuuli planeetan pinnalla oli käynyt viime päivinä voimakkaammaksi, mikä viesti myrskykauden tulosta. Planeetan pinnalla oli havaittu jo useita kertoja viimeisten kuukausien aikana voimakkaita tuulipyörteitä jotka saattoivat pyyhkäistä kraatterin ylitse nostattaen tuhkapatsaan joka satoi sittemmin kaiken kaluston ja miehistön päälle hankaloittaen töitä. Muutamia miehiä oli jopa kuollut ensimmäisessä myrskyssä kun näiden hengityssuojaiten suodattimet olivat menneet tukkoon ja miehet olivat tukehtuneet niille sijoilleen. Sittemmin kaikki sotilaat oli varustettu happipulloilla joista he saisivat hengitysilmaa jos heidät suojaimensa tukkeutuisivat, mahdollistaen suodattimen puhdistamisen ja toimintaan palauttamisen ennen kuin varailma loppuisi. Tottunut kersantti kopautti hanskallaan vyöllään roikkuvaa happipulloa, ihan vain varmistaakseen sen paikallaan olon. Varmistettuaan vielä vilkaisulla että komentopaikka oli kahta vartiosotilasta lukuunottamatta tyhjä, kersantti Nykänen astelin pienen kangaskatoksen alla odottanvan moottoripyöränsä luo ja potkaisi koneen takarengasta niin lujaa kuin kykeni. Kolahdus sai jo laskeutuneen tuhkan ryöpsähtämään koneen päältä ja kersantti nousi moottoripyörän selkään ja käynnisti sen. Yskähdellen kone köhi tuhkan ulos ja alkoi käydä hyväksyttävän tasaisesti. Nykänen alkoi ajaa pyörää alas kraatterin kaltevaa reunaa kohti yhtä Kalevan vierelle pystytetyistä parakeista. Pyörän erityisen leveät renkaat oli varta vasten asennettu näihin pölyisiin olosuhteisiin, mikä mahdollisti jopa paksun tuhka ja pölykerroksen päällä ajamisen uppoamatta, ainakaan kovin pahasti. Moottoripyörän ajovalo katosi hyvin nopeasti tuhkapilviin jääden lähinnä merkkivaloksi muille siitä että joku liikkui täällä. Vain parakkien kattojen kulmiin ja portteihin kiinnitettyjen erityisen voimakkaiden valojen ansiosta Nykänen näki minne hän oli ajamassa, sillä muuten näkyvyys rajoittui muutamaan kymmeneen metriin.
Leiri kahden pääportilla seisova vartiosotilas tihrusti pimeyteen jossa hän luuli äsken nähneensä valopilkahduksen. Hän koetti kuulla mahdollisen moottorin äänen mutta uliseva tuuli peitti kaikki äänet alleen. Sotilas käynnisti edessään jalustalla olevan valonheittimen ja koetti haravoida tuhkapilvien lomaan, jos vaikka löytäisi liiketta. Hetken haravoituaan hänen valokeilansa osui tummaan möhkäleeseen tuhkan keskellä.
"Hei! Onko siellä joku!" Huusi sotilas samalla tuuleen kuin kypäränsä mikrofoniinkin, jääden kuuntelemaan vastausta. Hiljaisuuden jatkuessa sotilas kohautti olkiaan, jätti valonheittimen osoittamaan tuota salaperäistä möykkyä kohti ja alkoi kävellä käsi pistoolinsa kahvalla. Hän olisi napannut kiväärinsä olaltaan, mutta pelkäsi saavansa aseestaan sellaisen tuhkapöllähdyksen silmilleen ettei näkisi minuuttiin mitään. Päästyään lähemmäs tuota tuhkapölyn seasta pilkistävää möykkyä sotilas tunnisti sen moottoripyöräksi. Ajajaa ei vain näkynyt missään.
"Haloo! Onko täällä joku!?" sotilas huusí taas, muttei saanut vastausta. Samassa hän tunsi jonkin tarttuvan jalkaansa ja kiskaiseavn hänet nurin. Sotilas parkaisi säikähdyksestä samalla kun hän mätkähti kasvoilleen paksuun tuhkakerrokseen.
"Mitä helvettiä? Missäs Marjanen on, senhän piti olla nyt vartiossa?" Kuuli maassa makaava sotilas kysymyksen korvassaan olevasta kaiutinnapista.
"Marjanen nyrjäytti nilkkansa ja on sairastuvalla! Kuka saamarin idiootti tämänkin tempun keksi!?" Sotilas nykäistiin takaisin jaloilleen jä tämä nielaisi kuuluvasti tajutessaan karjuneensä äsken kersantille. Sotilaan onneksi kersantti Nykänen vain nauroi katketakseen, mäjäytti kädellään sotilasta kypärään saaden tähän tarttuneen tuhkan pölähtämään maahan, nousi moottoripyöränsä selkään ja ajoi yhä nauraen avoimesta portista sisään, jättäen sotilaan tuijottamaan peräänsä ihmeissään.
Vihertävän hologrammin keskeltä katsoivat tuimat ja viiksekkäät kasvot suoraan päin hologrammin edessä asennossa seisovaa sotilasta, jonka hikisiä kasvoja peitti paksun tuhkakerroksen peittämä hengityssuojain. Hologreammin viiksekkäiden kasvojen huulet muodostivat sanoja jotka kuuluivat samalla sotilaan korvassa olevasta kaiutinnapista.
"Eversti Stranius odottaa tuloksia ensi tilassa! Jos Kalevan pelastaminen ei onnistu aikataulussa se saattaa merkitä huomattavia vaikeuksia avaruusohjelman jatkon rahoitukselle." Kersantti vaihtoi vaivihkaa painona väsyneeltä jalalta toiselle, ennen kuin vastasi.
"Nostopilarit ovat jo valmiina irroittamaan Kalevan pinnasta. Jos kaikki menee hyvin ja Kalevan omista moottoreista ei löydy enempää vikoja pitäisi aluksen irrottamisen onnistua kahden vuorokauden kuluessa. Tämän jälkeen meillä ei pitäisi olla ongelmia pysyä aikataulussa nostomoottoreiden asentamisen kanssa, joten Kaleva saataneen kiertoradalle viimeistään neljässä vuorokaudessa. Omat teknikkomme ovat tehneet työnsä moitteetta, herra luutnantti!" Upseerin viiksekkäät kasvot nyökkäsivät hyväksyvästi hologrammissa.
"Hyvä niin. Odotamme seuraavaa raporttianne vuorokauden kuluttua. Loppu." Viimeisen sanan vaiettua kuului kersantin korvanapista särähdys joka viesti signaalin katkeamisesta, samalla kun hologrammi sammui jättäen miehen seisomaan elottoman kommunikaattoripöydän eteen. Kersantti katsoi alas omiin vaatteisiinsa ja tuhahti kuuluvasti. Hän oli joutunut antamaan raporttiaan useiden minuuttien ajan ja täällä Kalevan putoamispaikan ympäristössä tuo aika riitti ilmassa leijuvan tuhkan laskeutumiseen hänen univormulleen ja varusteilleen. Tuo paksu tuhkakerros olikin alkanut painaa huomattavasti ja kersattin kirosi hiljaa samalla kun pudisteli vaatteitaan vapaaksi tuosta tummanharmaasta kerroksesta. Lopuksi hän vielä kopautti nyrkillään hengityssuojaimensa suodattimia joista pölähti hänen rinnuksilleen kasa tuota samaa harmaata pölyä.
"Perkeleen perkele..."
Kalevan pakkolasku oli vavisuttanut planeettaa jo sellaisenaan huomattavasti, ajaen eläimistön pakosalle ja jättäen valtaisan törmäyskraatterin planeetan vehreään pintaan. Kalevan moottoreiden aktivointi planeetan pinnalla, toiminta joka oli saanut monet upseerit haukkomaan henkeään näiden kuullessa tapahtuneesta, oli kuitenkin muuttanut valtaisan alueen tuhkaerämaaksi. Ilma oli vielä kuukausien jälkeenkin sakeanaan tuota tuhkaa, joka ainaisen tuulen mukana pölähteli ympäri Kalevan tuottamaa kraatteria. Kaleva itsessään oli kärsimästään vahingosta huolimatta ulkoisesti hyväkuntoinen, vaikkakin suurelta osin tuon saman pölyn peitossa. Sen valkea kuori pilkisteli tuhkan alta kuin valtaisa valkea linnunmuna maahan haudattuna. Kalevan rungon ympärille oli nyttemmin syntynyt kaksi telttakylää sekä muutamia metallisia parakkeja jotka oli tuotu sukkuloilla nostotyömaalla toimivien miesten asuintiloiksi. Kalevan runkoon oli kiinnitetty valtaisia metallitorneja joiden yhtä massiivisilla hydraulisilla nostomekanismeilla oli tarkoitus nostaa itse alus irti planeetan pinnasta. Kraaterin reunalle rakennetulla komentopaikalla, jossa tuhkaa oli huomattavasti vähemmän ja josta signaalit kantoivat kiertoradalle ongelmitta, kääntyi kersantti Nykänen kommunikaattoripödän ääreltä katsomaan alas kraatteriin. Tuuli planeetan pinnalla oli käynyt viime päivinä voimakkaammaksi, mikä viesti myrskykauden tulosta. Planeetan pinnalla oli havaittu jo useita kertoja viimeisten kuukausien aikana voimakkaita tuulipyörteitä jotka saattoivat pyyhkäistä kraatterin ylitse nostattaen tuhkapatsaan joka satoi sittemmin kaiken kaluston ja miehistön päälle hankaloittaen töitä. Muutamia miehiä oli jopa kuollut ensimmäisessä myrskyssä kun näiden hengityssuojaiten suodattimet olivat menneet tukkoon ja miehet olivat tukehtuneet niille sijoilleen. Sittemmin kaikki sotilaat oli varustettu happipulloilla joista he saisivat hengitysilmaa jos heidät suojaimensa tukkeutuisivat, mahdollistaen suodattimen puhdistamisen ja toimintaan palauttamisen ennen kuin varailma loppuisi. Tottunut kersantti kopautti hanskallaan vyöllään roikkuvaa happipulloa, ihan vain varmistaakseen sen paikallaan olon. Varmistettuaan vielä vilkaisulla että komentopaikka oli kahta vartiosotilasta lukuunottamatta tyhjä, kersantti Nykänen astelin pienen kangaskatoksen alla odottanvan moottoripyöränsä luo ja potkaisi koneen takarengasta niin lujaa kuin kykeni. Kolahdus sai jo laskeutuneen tuhkan ryöpsähtämään koneen päältä ja kersantti nousi moottoripyörän selkään ja käynnisti sen. Yskähdellen kone köhi tuhkan ulos ja alkoi käydä hyväksyttävän tasaisesti. Nykänen alkoi ajaa pyörää alas kraatterin kaltevaa reunaa kohti yhtä Kalevan vierelle pystytetyistä parakeista. Pyörän erityisen leveät renkaat oli varta vasten asennettu näihin pölyisiin olosuhteisiin, mikä mahdollisti jopa paksun tuhka ja pölykerroksen päällä ajamisen uppoamatta, ainakaan kovin pahasti. Moottoripyörän ajovalo katosi hyvin nopeasti tuhkapilviin jääden lähinnä merkkivaloksi muille siitä että joku liikkui täällä. Vain parakkien kattojen kulmiin ja portteihin kiinnitettyjen erityisen voimakkaiden valojen ansiosta Nykänen näki minne hän oli ajamassa, sillä muuten näkyvyys rajoittui muutamaan kymmeneen metriin.
Leiri kahden pääportilla seisova vartiosotilas tihrusti pimeyteen jossa hän luuli äsken nähneensä valopilkahduksen. Hän koetti kuulla mahdollisen moottorin äänen mutta uliseva tuuli peitti kaikki äänet alleen. Sotilas käynnisti edessään jalustalla olevan valonheittimen ja koetti haravoida tuhkapilvien lomaan, jos vaikka löytäisi liiketta. Hetken haravoituaan hänen valokeilansa osui tummaan möhkäleeseen tuhkan keskellä.
"Hei! Onko siellä joku!" Huusi sotilas samalla tuuleen kuin kypäränsä mikrofoniinkin, jääden kuuntelemaan vastausta. Hiljaisuuden jatkuessa sotilas kohautti olkiaan, jätti valonheittimen osoittamaan tuota salaperäistä möykkyä kohti ja alkoi kävellä käsi pistoolinsa kahvalla. Hän olisi napannut kiväärinsä olaltaan, mutta pelkäsi saavansa aseestaan sellaisen tuhkapöllähdyksen silmilleen ettei näkisi minuuttiin mitään. Päästyään lähemmäs tuota tuhkapölyn seasta pilkistävää möykkyä sotilas tunnisti sen moottoripyöräksi. Ajajaa ei vain näkynyt missään.
"Haloo! Onko täällä joku!?" sotilas huusí taas, muttei saanut vastausta. Samassa hän tunsi jonkin tarttuvan jalkaansa ja kiskaiseavn hänet nurin. Sotilas parkaisi säikähdyksestä samalla kun hän mätkähti kasvoilleen paksuun tuhkakerrokseen.
"Mitä helvettiä? Missäs Marjanen on, senhän piti olla nyt vartiossa?" Kuuli maassa makaava sotilas kysymyksen korvassaan olevasta kaiutinnapista.
"Marjanen nyrjäytti nilkkansa ja on sairastuvalla! Kuka saamarin idiootti tämänkin tempun keksi!?" Sotilas nykäistiin takaisin jaloilleen jä tämä nielaisi kuuluvasti tajutessaan karjuneensä äsken kersantille. Sotilaan onneksi kersantti Nykänen vain nauroi katketakseen, mäjäytti kädellään sotilasta kypärään saaden tähän tarttuneen tuhkan pölähtämään maahan, nousi moottoripyöränsä selkään ja ajoi yhä nauraen avoimesta portista sisään, jättäen sotilaan tuijottamaan peräänsä ihmeissään.
Viimeksi muokannut WHAM, Pe 16.11.2007 09:54. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
This galaxy is full of hidden secrets. It takes a vivid imagination and some pure insanity to uncover them all, yet the cost to ones sanity in uncovering them is... immense...