Finlandians

[laurentius]

Loistavaa kerrontaa, hienoa kuvailua ja erinomaista...hmm jotakin, en nyt tähän hätään keksi mitä.
Kehujen jälkeen, hieman huonoja puolia. Uusin osa jätti minut jotenkin kylmäksi. Se voisi toimia kyllä hyvin jonkinlaisena johdattelijana seuraaviin juonen käänteisiin, jos siis olet näin sen suunitellut.
Toivon todella nopeasti jatkoa. Muuten jännitys katoa.

[WHAM]

Ilmalukko louskahti kiinni, jättäen metalliseen lieriöön kolkon kaiun joka kimahteli seinistä saaden ilmalukon tuntumaan siltä kuin se tärisisi voimakkaasti. Kersantti nykänen värähti äänelle samalla kun voimakas ilmavirta alkoi puhdistaa tuhkaa hänen puvustaan ja varusteistaan. Lopulta puhdistus oli valmis ja ilmalukko avautui päästämään Nykäsen pukuhuoneeseen. Nykänen asteli oman kaappinsa luokse ja alkoi riisua varusteitaan ja suojapukuaan vaihtaakseen ne kevyempään univormuunsa. Lopulta, järjesteltyään kaikki varusteensa paikoilleen kaappiin ja pukeuduttuaan vihreään univormuunsa hän sulki kaapin ja poistui huoneesta. Juuri kun hän oli astumassa ulos pukuhuoneesta ilmalukosta astui sisään toinenkin mies: hieman kiukkuisen näköinen vartiosotilas. Nykänen purskahti jälleen nauruun samalla kun astui avonaisesta oviaukosta parakkirakennuksen käytävälle.

Käytävä kiersi kulmikkaan kahdeksikon mallisena, käyden välillä osittain maan alle rakennetuissa yhdyskäytävissä, kahden metallisen parakkirakennuksen lävitse. Toinen rakennuksista toimi miehistön ja mekaanikkojen lepo, muonitus ja varusvarastotiloina. Toinen taas päällystön tiloina ja yleisenä komentokeskuksena operaatiolle.

Nykänen asteli käytävää pitkin, ohittaen miehistön lepotiloja, ruokasaleja, kokoontumissalin, sekä muita tiloja. Lopulta hän pysähtyi yhden oven eteen: hänen oman lepotilansa oven eteen. Nykäsellä oli oma pieni lepohuone jossa hän vietti vapaa-aikaansa ja nukkui. Hän astui lähemmäs ovea, joka tunnisti hänet hänen taskussaan olevasta avainkortista yhdistettynä hänen omiin biometrisiin tietoihinsa jotka ovi luki automaattisesti hänen lähestyessään sitä. ovi avautui, paljastaen takaansa pienen neliönmallisen huoneen. Huone oli sotilaallisen yksinkertainen metallikoppi, jossa oli punkka, metallirunkoinen kirjoituspöytä, pieni arkistokaappi raportteja varten, sekä seinään asennettu kommunikaattorilevy. Yhteen seinään oli myöskin asennettu ulkoneva putki johon oli ripustettu varaunivormu, sekä kevyt yöasu. Juuri kun Nykänen oli avaamassa univormunsa nappeja ja siirtymässä levolle, seinällä oleva kommunikaattorilevy ilmoitti kimeällä äänellä saapuvasta yhteydenotosta. Nykänen katsahti ranteessaan olevaa kelloa tarkistaakseen ajan. Hänen vapaa-aikansa oli alkanut kymmenen minuuttia sitten.
"Eivätkö ne tiedä mitä kello on? Mikä helkkari voi olla näin kiireistä...?" Nykänen kiinnitti uudelleen univormuntakkinsa napit ja astui kommunikaattorin eteen.

Jonkin matkaa Kalevan runkoa pohjoiseenpäin yksi suurista metallitorneista, joilla alus aiottiin nostaa taivaalle, oli saanut ympärilleen kymmeniä teknikoita ja keisarillisia konepappeja jotka ottivat osaa operaatioon. Kaikki koettivat omilla keinoillaan saada selvää mitä oli tapahtunut ja miten tilanne voitaisiin korjata.
"Olivatko tuet varmasti paikoillaan!?" Kysyi eräs erittäin hermostunut Finlandialaisteknikko apulaiseltaan, joka nyökytti päätään kuin olisi saanut jonkin kohtauksen.
"Eikö kukaan muka havainnut mitään vikaa ennen kuin nyt!? Mitä saamarin tomppeleita..."
Koko valtava metallitorni oli vajonnut useita metrejä tuhkakentän pohjan lävitse ja kallistunut silminnähden, uhaten nyt kaatua viereistä tornia päin, aiheuttaen näin tuhoisan ketjureaktion. Koko ajan alueen lävitse ulvova tuuli pahensi tilannetta, saaden muutenkin epävakaan tornin vavahtelemaan ja huojumaan vaarallisesti.

[WHAM]

"...ilmeisesti osunut juuri yhden maanalaisen tunneliverkon risteyskohdan päälle. Vanhat rakenteet eivät ole kestäneet painoa ja ovat pikku hiljaa antaneet periksi." Selitti kersantti Nykäsen kommunikaattorissa selontekoaan antava teknikko. Taustalla kuului huutoja kun kaikki läsnäolevat koettivat saada äänensä kuulumaan ulvovan tuulen ylitse.
"Mitä vaihtoehtoja meillä on?" kysyi Nykänen, joka totesi itsekseen vapaa-aikansa olevan jo menetetty. Hänen täytyisi järjestää joku viestintäpaikalle tekemään raportti, mennä omista miehistään vastaavana aliupseerina johtamaan miestensä toimia ja neuvotella muiden operaatiosta vastaavien upseereiden ja aliupseereiden ja teknikoiden kanssa isitä miten tultaisiin toimimaan. Upseereiden ja sotilaiden läsnäolo tuntui Nykäsestä jotenkin naurettavalta, sillä teknikot olivat kuitenkin ainoat jotka todella tiesivät mitä piti tehdä ja tekisivät sen joka tapauksessa, eivätkä sotilasupseerit olleet koulutettuja väittelemään teknisistä seikoista viisaampiensa kanssa.
"Joitakin miehiä on jo etsimässä aukkoa josta pääsisimme tunneleihin. Jos saamme miehiä ja välineitä sinne alas voimme tukea tornin alhaaltapäin niin pitkäksi aikaa että saamme tukirakenteet kuntoon. Kiire tässä tulee..." Lause keskeytyi sitä tukeviin ääniin: kammottava metallinen ulvahdus jota seurasi hätähuuto kun joku oli ilmeisesti pudota hätäisesti rakennetuilta tukitelineiltä.
"Herra kersantti. Pyddän lupaa jatkaa tehtävissäni!"
"Lupa myönnetty! Kokoan mieheni ja tulemme apuun välittömästi!"

Nykäseltä ei ollut mennyt kuin joitakin minuutteja kun hän oli koonnut miehensä ja määrännyt nämä järjestäytymään parijonoon parakin ulkopuolelle: kolmekymmentä sotilasta aseineen ja varusteineen valmiina toimintaan.
"Juoksumarssia eteenpäin! Seuratkaa valoja!" Nykänen karjaisi mikrofoniinsa kääntyen samalla johtamaan miehiään. Jokaisen miehen niskassa oli rengas joka näytti vilkkuvaa valoa taaksepäin, tiedottaen takanatuleville mihin suuntaan edelläolevat kulkivat. Yltyvä tuhkamyrsky peitti normaalit kulkureittejä reunustavat valot täysin, eikä Nykänen itsekään voinut suunnistaa kuin seuraamalla sivullaan heikosti erottuvaa Kalevan massiivista muotoa. Jokainen askel söi voimia, sillä saappaat upposivat syvälle pehmeää tuhkaan. Aina välillä jokainen joutui kopauttamaan hengityssuojaintaan saadakseen sinne kertyvän hienojakoisen tuhkan liikkumaan paikoiltaan. Olot olivat helvetilliset, mutta yksikään mies ei ehtinyt purnata... Ainakaan ääneen.

Nykänen miehineen saapui lopulta vaarallisesti huojuvan tornin luokse. Kolme nosturivaunua oli ajettu tornin kallistuneelle puolelle, niiden nostokurjet painettuna tornia vasten ja niiden telat juntattuna suurilla metallipalkeilla maahan. Ylempänä, huterilla telineillä vaappuen, liikkui muutamia miehiä hitsaamassa tukipaloja tornin ja tukina toimivien nostureiden väliin. Nykänen katseli ympärilleen ja havaitsi lähelle pystytetyn komentoteltan jota valonheittimet valaisivat.
"Odotatte tässä uusia käskyjä! Jos joku teknikoista tarvitsee apua, autatte!" Nykänen määräsi miehiään, poistuen sitten kohti komentotelttaa.

Komentoteltan oven edessä seisoi sotilas vartiossa. Nykäsen tunnistaessaan tämä teki nopeasti asennon ja avasi sitten teltan oven päästääkseen aliupseerin sisään. Nykänen astui tervehtimättä sisään ja katsahti ympärilleen. Teltan muovilattian keskelle oli pystytetty pöytä jolla oli kaksi pientä kommunikaattoria sekä hologrammilevy. Näiden ympärille oli kerääntynyt kolme upseeria, teknikoista vastaava pioneerialiupseeri, sekä toisesta vartiojoukosta vastaava kersantti Piirainen, joka nyökkäsi Nykäselle tämän astuessa telttaan. Nykänen teki asennon huolestuneen näköisille upseereille ja asettui sitten pöydän viereen katsomaan pöydän yllä kelluvaa hologrammia. Kolmiulotteinen kuva esitti Kalevaa, sekä sitä ympäröivää kraatteria. Tunneleihin sisäänpääsyä etsivät partiot näkyivät valkoisina hitaasti liikkuvina täplinä punaiseksi värjätyn vajoavan tornin ympäristössä.
"Mikäli emme löydä seuraavan tunnin aikana sisäänpääsyä, olen määrännyt pioneerit asentamaan tunnelin ylle räjähdyspanoksia. Räjäytämme tiemme auki ja alamme toimia sitä kautta." Totesi pioneerialiupseeri kysyvän näköiselle Nykäselle.
"Nyt voimme vain odottaa ja toivoa..."

Ulkona, yhä voimakkaammin ja voimakkaammin raivoavassa tuulessa tarpovat sotilaat etsivät kuumeisesti vanhoja huoltoaukkoja tuhkan seasta. Skannerit olivat heidän ainoa toivonsa löytää mitään, sillä jo ennen kuin tuhka peitti maan olivat huoltoaukot hyvin naamioituja.
"Raportoikaa!" Kuului käsky rahisevaska VOX verkosta, jonka heikkojen akkujen ylläpitämä signaali enää vaivoin läpäisi ilmassa liikkuvaa tuhkan paljoutta.
"Tyhjää täällä!"
"Tyhjää..."
"Ei mitään uutta."
"Täällä on jotain!" Noita sanoja seurasi lyhyt hiljaisuus.
"Skanneri lukee energialukemia maan alta! Siellä on jotakin yhä toiminnassa! Ehkä oven avausmekanismi tai..." Jo sillä hetkellä kun nuo sanat lausuttiin, kersantti Nykänen miehineen oli noussut kuorma-autoon ja kiihdyttivät kohti ilmoituksen antanutta sotilasta. Heidän perässään toinen kuorma-autollinen teknikoita laitteineen leikkasi omaa uraansa sakeaan ja harmaaseen ilmaan.

[WHAM]

Kymmenisen miestä seisoi laajassa puoliympyrässä. Yksi heistä oli astunut hieman edemmäs ja polvistunut sitten kaivamaan käsillään tuhkakerrostumien peittämää hallintalaitetta, joka pilkisti nyt kestobetonirakenteiden keskeltä. Sotilaan sormet näppäilivät kömpelösti hallintalaitteita, kunnes hänen helpotuksekseen valorivi välähti vihreänä. Jokainen mies otti askeleen taemmas kun tuhka heidän edessään alkoi antaa myöten, paljastaen altaan valtaisan lastausrampin maan alaisiin syvyyksiin. Miesten muodostaessa harvan parijonon ja astellessa tuota ramppia pitkin syvyyteen tuosta syvyydestä heitä tuijottivat silmäparit jotka eivät olleet nähneet taivasta koko pitkien elämiensä aikana.

"Etenee!" Käskyn vielä kajahdellessa kestobetoniseinistä miehet alkoivat edetä hiljaa, aseet valmiina käsissään, syvemmälle maanalaiseen tunneliin. Valokeilat halkoivat pimeyttä, paljastaen kaltevan huoltokäytävät joka jatkui pidemmälle kuin sotilaiden valot jaksoivat näyttää.
"Jotain!" Yhden sotilaan kantama lamppu osoitti pölyistä kasaa käytävän seinustalla. Muutamat miehistä astuivat lähemmäs, löytäen ajan lahottamiin riepuihin verhoutuneen ihmisluurangon. Vähän matkan päässä näitä pölyisiä vainajia lojui lisää.
"Ei mitään tärkeää! Eteenpäin! Koettakaa löytää jonkinlainen kartta tai opaste!" Sotilaat jättivät vainajat niille sijoilleen, jatkaen matkaansa.

Komentoteltalla upseerit tutkivat nyt uudenlaisia tietoja, joita teknikot olivat tuoneet heidän eteensä.
"...jos emme pysty korjaamaan kallistumaa ajoissa, voi olla että Kaleva vajoaa pysyvästi maan alle. Uudet skannaukset ovat osoittaneet Kalevan alapuolella olevan laajan tunneliverkoston, sekä vielä syvemmällä sijaitsevat neljä valtavaa maanalaista salia. Todennäköisesti vanhoja keisarillisia linnoitteita ja asuintiloja. Jos näiden tilojen tukirakenteet jatkavat heikkenemistään tätä tahtia, Kaleva tulee vajoamaan kokonaisuudessaan maan alle, mahdollisesti saaden yhden tämän kraatterin reunoista romahtamaan ylleen." Teknikko painoi nappia jolloin koneen tuottamien laskelmien ja arvioiden pohjalta tehty animaatio käynnistyi. Punaiset välkähdykset maan alla olevissa rakenteissa näyttivät heikkenemistä, jota seurasi Kalevan valkean hologrammin vajoaminen ja teknikoiden kuvailema tuhoisa ketjureaktio.
"Onko mitään tehtävissä?" Kysyi nyt kalvakka Eversti Mahonen.
"Olen jo antanut miehille käskyt kiinnittää Kalevan runkoon kaikki käytettävissä olevat apumoottorit. Jos alkaa näyttää siltä ettemme pysty tukemaan pilareita, olemme päättäneet ehdottaa riskin ottamista. Voimme aktivoida Kalevan omat moottorit, sekä kaikki apumoottorit ja yrittää irrottaa Kalevan sillä tavalla. Tässä on kuitenkin riskinsä, jos Kalevaa ei saada nostettua ennestään irti maaperästä. Moottorit jotka ovat liian lähellä maanpintaa saattavat ylikuumeta ja sulattaa itsensä. Jos yksikin ylikuumenee ja räjähtää, seuraukset voivat olla katastrofaaliset..."

"Täällä ryhmä yksi! Olemme tulleet jonkinlaiseen komentokeskukseen. Laitteet ovat hyväkuntoisia ja uskomme että logiikkakoneen muistista saattaisi löytyä tietoja tunneliverkoston rakenteista. Lisäksi uskomme voivamme aktivoida tunneleiden valot." Kersantti Nykänen kuunteli tiedotusta radiostaan, seisten samalla huoltorampin äärellä.
"Selvä tämä, ryhmä yksi. Ryhmä kaksi siirtyy nyt tunneliverkostoon ja pyrkii löytämään tien murtumakohdan luokse. Teknikkoryhmä on mukanamme." Sanottavansa sanottuaan Nykänen viittasi kädellään miehiä marssimaan ramppia pitkin alas pimeyteen. Miesten mentyä Nykänen katsoi vielä kerran raivoavalle taivaalle. Hän ei erottanut planeetan aurinkoa tuhkan lävitse vaikka oli miltei keskipäivä.
"Täällä ryhmä yksi. Tunneliverkoston valvontalaitteet alkavat palata toimintaan. Näemme sisäänkäntimme kameroissa, huoltoramppi C-3. Koetamme löytää jonkinlaisen kartan johon verrata tuota tietoa." Nykänen käänsi selkänsä taivaalle ja asteli metallista ramppia pitkin alas kestobetonikäytäviin, heilauttaen mennessään kättään katosta tuijottavalle mekaaniselle silmälle.

Nykänen oli jälleen siirtynyt miestensä kärkeen. He olivat voineet sammuttaa lamppunsa, sillä kattoon upotetut valoputket oli aktivoitu valvontahuoneesta. Nykänen oli saapunut miehineen jonkinlaiseen risteyskohtaan ja jäänyt odottamaan lisähojeita.
"Olemme risteyksessä C-16. Löytyykö hyviä ideoita?" Nykänen kysyi radiostaan.
"Kersantti Nykänen. Olen pahoillani, mutta vaikka näemmekin sijaintinne, emme ole vielä kyenneet sovittamaan tunneliverkoston karttaa pintapuoliseen vastikkeeseensa. Sijainnistanne pääsee neljään muuhun risteykseen joiden takaa löytyy jälleen uusia käytäviä ja risteyskohtia, joitakin kulkuväyliä syvemmälle maan alle ja ainakin yksi takaisin pinnalle. Suosittelisin jakamaan miehet neljään osaan ja tutkimaan kaikki vaihtoehdot tällä erää." Vastasi valvontahuoneessa istuva sotilas. Nykänen katseli hetken ympärilleen. Käytävien risteyskohdan seinät olivat samaa harmaata kestobetonia kuin muuallakin, seiniin upotetut metalliputket yhtä ruosteisia ja kärsineitä kuin muuallakin. Mikään ei viestittänyt, että jokin suunta voisi olla oikea.
"Herra kersantti!" Nykänen kuuli äänen ja kääntyi sen suuntaan. Yksi hänen sotilaistaan oli kumartunut erään käytävät suulle tutkimaan lattiaa.
"Mitä löytyy, alokas?" Nykänen kysyi astellessaan lähemmäs.
"Katsokaa itse, herra kersantti." Sotilas nousi jaloilleen ja astui pari askelta taemmas. Nykänen astui tämän sijaan ja näki yllätyksekseen jalanjälkiä ja kevyitä laahausjälkiä paksussa tomussa.
"Kuka kumma...?" Nykänen seurasi jalanjälkiä katseellaan: ne olivat tulleen tästä käytävästä, pysähtyneet ja kääntyneet sitten takaisin. Jäljet näyttivät kummallisen tuoreilta.
"Ryhmä yksi? Oletteko nähneet valvontalaitteissa liikettä?" Nykänen kysyi, katsellen samalla tiiviisti käytävälle jolta jalanjäljet olivat tulleet.
"Emme, mutta suuri osa valvontalaitteista on pimeinä. Risteys jossa nyt olette ulottuu vielä toimivien laitteiden alueelle, mutta siite eteenpäin olemme suurelta osin sokeita." Kuului kaikkea muuta kuin rauhoittava vastaus Nykäsen kysymykseen.
"Meillä on jälkiä mahdollisista ulkopuolisista. Kokoan taisteluryhmän ja tutkin jälkiä tarkemmin, loput miehistä jäävät tänne odottamaan. Loppu." Nykänen viittoi lähimpiä miehiään, nuoria sotilaita jotka olivat odottaneet Nykäsen käskyä jo tovin, seuraamaan itseään.
"Olkaa varovaisia, ryhmä kaksi. Loppu."

Nykänen tovereineen oli jälleen taskulamppujensa valokeilojen varassa, sillä alue jolle he olivat tulleet oli vielä huonommassa kunnossa kuin aiemmat. Käytävien valot eivät toimineet ja siellä täällä oli jälkiä muinaisista taisteluista: ruumiita, niin ihmisten kuin muidenkin olentojen, räjähdysten jälkiä, luodinreikiä, ruostuneita hylsyjä...
"Ryhmä yksi, täällä kersantti Nykänen. Näkyykö mitään?" Nykänen jäi odottamaan vastausta, hänen lamppunsa valon halkoessa käytävää hiljalleen. Lyhyen hiljaisuuden jälkeen Nykänen sai vastauksensa.
"Ei mitään uutt... Eikun... Odotas hetki..." Ääni radiossa vaikeni hetkeksi. Nykänen saattoi erottaa mutinaa ja huudahduksia radioäänen taustalla.
"Tuota, kersantti Nykänen... Taisimme juuri menettää koko tunneliverkoston kamerakuvat..." Nykänen tunsi selkäpiitään pitkin kulkevan värähdyksen.
"Mitä? Toistakaa!" Nykänen vaati radioltaan.
"Kaikki kamerat pimenivät, aivan kuin joku olisi nakannut logiikkakoneelle kaikki säännöt ohittavan käskyn... Tuota... Herra kersantti." Ääni radiossa värähti. Taustalta kuului hämmästyneitä huudahduksia ja pari kirousta.
"Meiltä katosi juuri virta kokonaan. Koetamme saada sen palaamaan, mutta täältä käsin se voi olla vaikeaa." Nykänen pudisti päätään hiljaa. Nykänen esitti turhautuneen kysymyksen:
"Löydättekö voimalan? Saatteko virran palautettua?"
"Voi olla vaikeaa. Kartta oli äsken näytöllä, mutta sekin katosi saman tien. Tiedämme kuitenkin oikean suunnan, joten..." Häiriöääni, neljä terävää särähdystä, pamauksia ja karjuntaa.
"Ryhmä yksi!? Mitä siellä tapahtuu!?" Nykänen huusi mikrofoniinsa, koettaen saada äänensä kuuluviin taajuudella vellovan sekasorron ylitse.
"Tuntematon hyökkääjä! Määrä tuntematon! Vaikuttavat ihmisiltä, mutta... Helvetti!" Nykänen yritti kääntää päänsä vaistomaisesti pois korvaansa tunkeutuvasta äänestä. Sanoiunkuvaamattoman kova pamaus sai hänen korvansa soimaan. Hänen radiossa kuulemansa räjähdys kantautui kumeana jylinänä pitkin käytäviä, tärinä sai pölyn nousemaan lattialta ilmaan ja koko käytävän vavahtelemaan miesten jalkojen alla.
"Risteysryhmä! Valmistautukaa vastaanottamaan vihollishyökkäys välittömästi. Ottakaa yhteys pinnalle ja pyytäkää vlittömästi vahvistuksia! Täällä on helvetti valloillaan!"

[janat]

Erittäin mielenkiintoisen oloinen tarina, tuossa välissä oli muutama tylsäkin kohta, mutta nyt näyttää taas taso paranevan . Toivottavasti tulee pian jatkoa.

[WHAM]

Kalevan nousu ja...

Viimeisen minuutin aikana Nykänen oli kuullut korvissaan oman, tihentyneen hengityksensä, omien sekä tovereidensa jalkojen kolahdukset metallissa, sekä laukauksia, kirkaisuja sekä hätääntyneitä avunpyyntöjä VOX-verkossa. Yhdessä ainokaisessa minuutissa ykkösryhmä oli lakannut vastaamasta, lukuun ottamatta yhden haavoittuneen surkeaa valitusta, joka kuului aina niinä sekunnin murto-osan kestävinä hetkinä kun laukaukset ja elävien huudot eivät peittäneet verkkoa. Lisäksi risteysryhmä oli ilmoittanut viholliskosketuksesta. Nykänen juoksi miestensä kärjessä kuin mielipuoli, toivoen ehtivänsä apuun ennen kuin sotilasvahvuudeltaan minimaalinen risteysryhmä pyyhkäistäisiin olemattomiin.
”Näköhavainto!” Huusi Nykäsen vierellä juokseva sotilas, nostaen aseensa eteensä ja tähdäten lyhyen sarjan käytävään ennen kuin edes pysähtyi. Nykänen laskeutui salamannopeasti polvelleen ja tulitti myös kohti vastaan tullutta hahmoa. Laukaukset löysivät maalinsa, siitä Nykänen oli varma, mutta kohde ei kaatunut vaan horjahti hieman. Nykänen tähtäsi nyt uudelleen, nähden edessään kirkkaan valonheittimen valoa vasten pääasiassa epäselvän hahmon, josta vain ihmisen pään ääriviivat erottuivat selkeänä hahmona. Ennen seuraavaa laukausten sarjaansa Nykänen havaitsi vihollisessaan kuitenkin jotain erilaista, jotain… pelottavaa…
”Vetäytykää! Kaikki taakse, nyt!” Nykänen suoristi edessään olevan jalkansa ja heittäytyi takaperin käytävään juuri kun hänen päänsä äskeinen olinpaikka muuttui hohkaavan meltasäteen voimasta helvetilliseksi pätsiksi. Nykänen kompuroi hädissään jaloilleen, kääntäen selkänsä viholliselleen ja juosten niin lujaa kuin kykeni. Samalla hänen kätensä toimivat nopeasti ja täsmällisesti kuin koneella, ase putosi roikkumaan hihnastaan samalla kun kädet tarttuivat vyöllä valmiina odottaneeseen painekranaattiin, irrottaen sokan ja viskaten räjähteen käytävään. Tasan neljä sekuntia myöhemmin valtava pamaus vavahdutti käytävällä henkensä edestä pakenevia sotilaita. Viidennen sekunnin kohdalla neljä meltasädettä puhkaisivat kranaatin tuottaman savupilven, kuin hapuillen pakenevien Finlandialaisten perään.

Tunneliverkoston yläpuolella tunnelma oli lähes yhtä jännittynyt ja kauhunsekainen kuin alhaalla. Imperiumin konepapit olivat kerääntyneet laskentadroideineen Finlandialaisten johtavan upseerin ympärille, esittäen laskutoimituksiaan ja arvauksiaan tulevista hetkistä. Eversti Mahonen tiesi Keisarillisten droidien tarkkuuden ja osasi aavistaa mitä tuleman piti. Vaadittaisiin suoranainen ihme Kalevan nostamiseksi kiertoradalle.
”Meillä on tasan kolmetoista tuntia aikaa aloittaa nosto, tai menetämme kaikki mahdollisuutemme. Kolmentoista tunnin kohdalla palkin tukirakenteet pettävät, kaikista vahvistuksistamme huolimatta, ja kun sen rasite siirtyy muille palkeille äkillisesti, rasitus tulee sietämättömäksi ja muutkin rakenteet taipuvat ja antavat myöten. Kaleva kaatuisi kyljelleen ja sen nostaminen siinä tilassa vaatisi lähes yhtä suuren työn kuin itse aluksen rakentaminen on vaatinut!” Summasi konepapeista ylin puolimekaanisella ja särisevällä äänellään, joka tuntui tulevan verenpunaisen hupun sisällä olevasta mustasta tyhjyydestä kuin siellä ei olisi ihmistä ollutkaan. Eversti Mahonen katsoi puhujaa, katsoi sitten ulos komentoteltastaan, nähden työkoneiden keltaisten varoitusvalojen välkkeen sortuvan tukipilarin ympärillä. Lopulta hän painoi päätään aavistuksen verran alemmas, kuin lähes näkymättömänä merkkinä taipumisesta ja antautumisesta ja nyökkäsi sitten konepapeille.
”Saatte vapaat kädet. Tehkää voitavanne.”
Konepapit poistuivat teltasta lähes täydellisen hiljaisuuden saattamina, vain servomoottorin vienojen vingahdusten vaikeneminen kertoi teltan tyhjentymisestä. Mahonen jäi yksin telttaansa, katsomaan teltan pleksi-ikkunasta ulkona odottavaa synkkää tulevaisuuttaan. Hänen ja muun komentoryhmän oli aika jättää planeetta ennen kuin tuhkamyrskyt estäisivät sen. Sukkula odotti jo…

Metallisten jalkojen voimalliset kumahdukset lattiassa kielivät vihollisen lähestymisestä. Nykänen ryhmineen oli yrittänyt taistella vastaan jokaisessa mutkassa, jokaisessa risteyksessä ja jokaisessa salissa jonka tunnelit heille soivat, mutta aina tuo pimeydestä sanaakaan sanomatta vääjäämättä lähestyvä hyökkääjä työnsi heitä taemmas, harventaen miehiä yksi kerrallaan. Jokainen väijytys tuntui edellistä turhemmalta, mutta perääntyminen pidemmälle tunneleihin vaikutti aivan yhtä huonolta ajatukselta kuin taistelun jatkaminen. Nykänen kuunteli yhä radiostaan, josko hänen vahvistuksensa olisivat saapumassa, mutta toivo alkoi hiipua hänen mielestään. Jopa haavoittuneet olivat lakanneet valittamasta, eikä verkosta kuulunut enää sanaakaan.
”Valmiina!” Hiiskaisi Nykänen vierellään kyyristelevälle sotilaalle, joka välitti viestin eteenpäin. Nykänen oli tuonut viimeiset miehensä risteykseen, jossa he aikoivat taas muinaisten varastolaatikoiden takaa väijyen yllättää vihollisensa. Nykänen oli varma että he olivat tappaneet useita vihollisiaan, mutta hänen miestensä aseiden määrä väheni ja ryhmän tulitehon huvetessa hän ei uskonut käytössään olevien voimien riittävän kohta edes pelotteeksi. Jostakin kaukaa kajahteli käytäväverkoston seinillä kimpoileva huuto. Risteystä lähestyvät askeleet kuuluivat voimakkaampina. Toinen huuto… Yhä kaukainen, yhä epätoivoinen. Kenties ääni oli jonkun haavoittuneen surkea valitus jossain kaukana?
”Varokaa!” Kolmas huuto kuului Nykäsen korvan juurelta, saaden hänet kääntämään päätään juuri ajoissa nähdäkseen että yksi vihollinen oli ilmestynyt aivan hänen ryhmänsä aseman taakse. Oliko se samaa vihollisryhmää kuin muut? Oliko se kiertänyt selustaan vai oliko se ollut siellä aina, odottamassa? Näillä seikoilla ei ollut enää väliä Nykäselle. Raskaan bolterin rämisevä sarja pyyhkäisi hänen miestensä rivien lävitse säästämättä ketään. Tuon sarjan vaimettua käytäviin jäi vain kaikuja ja kummituksia, eikä yhtäkään elävää sielua. Vai jäikö?

Kahdeksan tuntia myöhemmin usean kuljetussukkulan ryhmä leijui siirtokuntaplaneetta GI-9934:n kiertoradalla. Komentosukkulan sisällä Eversti Mahonen tarkkaili mekaanikkoineen telemetridataa jota tuli niin Kalevalla olevan miehistön käyttämistä hallintalaitteista ja ohjelmista, kuin Kalevaa ympäröivien nostolaitteiden, siihen kiinnitettyjen apumoottoreiden kuin sitä ylhäältäpäin nostavien rahtisukkuloidenkin laitteista.
”Kalevan päävirta käynnistetty!” Monitorit näyttivät holokuvaa Kalevan rungosta. Valtavat ilmajarrulevyt alkoivat hitaasti kääntyä takaisin paikoilleen. Ne levyt jotka olivat repeytyneet irti, jättivät aluksen valkeaan ja symmetriseen pintaan valtavia mustia aukkoja.
”Aloittakaa nosto.” Mahonen lausui kuin olisi lausunut kuolemantuomiota. Teknikot nyökkäilivät toisilleen, välittäen tiedon Kalevan sisällä olevalle miehistölle.

Kalevan komentosillalla seisoi järkähtämättömän kapteeni Kaskealan ylväs hahmo, kuin kiveen hakattu ihmisjumala: kovana, kylmänä ja liikkumattomana. Hän oli kieltäytynyt jättämästä alustaan kertaakaan ennen kuin sen olisi jälleen elementissään, avaruuden tyhjiössä. Hänestä oli tullut kalpea ja katkera mies, joka ei ollut poistunut aluksen komentosillalta kuin nukkuakseen ja käydäkseen käymälässä yli sataan vuorokauteen. Nyt hänen odotuksensa palkittaisiin! Hän uskoi siihen yhtä voimakkaasti kuin jokainen avaruusmariini uskoi keisarinsa kuolemattomuuteen. Tämä alus oli samanaikaisesti Kaskealan jumala ja palvelija.
Kaleva vavahteli voimakkaasti kun sen ympärille kiinnittyneet pilarit ja hydrauliset mekanismit alkoivat tehdä raskasta työtään. Metallin valitus kuului aluksen sisätiloihin asti, kun aluksen tukirakenteet nousivat niitä nostavien koneiden varassa millimetri millimetriltä ylemmäs.
”Nosto kymmenessä prosentissa! Tukirakenteet kestävät!” Välitti yksi komentosillalla hikihelmi otsallaan väristen kyyristelevä teknikko monitorinsa sanoman läsnäolijoille. Kukaan ei vastannut, sillä jokainen sielu tuolla aluksella odotti jännittyneenä tulevia tapahtumia.
”Kaksikymmentä prosenttia! Kolmekymmentä prosenttia!” Neljäkymmentä prosenttia…” Vaikka raportit tulivatkin vain kymmenisen minuutin välillä toisistaan, jokaisesta raportista seuraavaan tuntui kuluvan ihmisen elinaika, ehkä pidempäänkin.
”Viisikymmentä prosenttia! Kuusikymmentä prosenttia! Alus kallistunut tyyrpuurin puolelle 0,082 astetta, keula antanut myöten 0,044 astetta!” Jokainen teknikko oli yrittänyt laskea päässään kuinka monen asteen kallistuma olisi sallittavissa ennen kuin Kalevan nostomoottorit eivät riittäisi nostamaan alusta avaruuteen asti. Jos kallistumaa olisi liikaa ja alus yritettäisiin laukaista, se putoaisi aivan ilmakehän laidalta alas kuin kivi, eikä se nykyisessä asennossaan ja tilassaan kestäisi tuota pudotusta, vaan tuhoutuisi miehineen lopullisesti.
”Seitsemänkymmentä prosenttia! Kahdeksankymmentä prosenttia! Yhdeksänkymmentä prosenttia!” Laukaisun hetki oli niin lähellä. Niin lähellä, että miehet saattoivat jo tuntea nenissään aluksen kierrätetyn ilman tuoksun, joka oli heille avaruusmatkoilla tullut niin tutuksi.
”Kapteeni! Nosto yhdeksänkymmentäkuusi prosenttia, tukipilarit antavat myöten! Alus alkaa kallistua!” Noiden sanojen kohdalla koko maailma tuntui hiljenevän odottamaan. Vaikka aikaa kului vain kaksi sekuntia, miehet ehtivät lukea mielissään niin monta rukousta että ne vetivät vertoja kokonaisille uskonnollisille kokoontumisille.
”Laukaiskaa moottorit.”

Kiertoradalla tilannetta tarkkailevat teknikot haukkoivat henkeään.
”Yksi kuuttasataakahdeksaatoista vastaan.” Lausui yksi konepapeista nopeasti lasketun todennäköisyyden noston onnistumiselle näillä parametreilla. Kalevan hahmo holokuvassa alkoi kiemurrella kun sen omat moottorit, sen runkoon kiinnitetyt apumoottorit ja sitä vaijereilla kannattelevat sukkulat yrittivät yhteisvoimin saada planeetan painovoiman mahdin murretuksi. Tuuma tuumalta, sentti sentiltä Kaleva nousi ylemmäs. Sitä ympäröivät, taipuneet, vääntyneet ja kärsineet metallituet eivät enää kannatelleet sen painoa, vaan jäivät törröttämään tuhkaerämaasta kuin jonkin kauan sitten kadonneen jättiläisnisäkkään harmaat kylkiluut. Joidenkin metallitornien terävät kärjet sulivat Kalevan moottoreiden voimasta ja monet torneista taipuivat kuumuuden vaikutuksesta, kuin nuo jättiläismäiset kylkiluut olisivat käyneet ahtaaksi ja joutuneet antamaan tietä niiden sisällä olleille elimille. Kalevan valkea muoto hehkui tuhka ja tomupyörteiden keskellä, nousten yhä ylemmäs. Sen vauhti kiihtyi, sen kiemurtelu lakkasi, se vakaantui ja se nousi yhä.
Kalevan komentosillalla kapteeni Kaskeala pyyhki silmistään onnen kyyneliä, yrittäen pysyä pystyssä erään nuoren teknikon rynnättyä halaamaan aluksen isähahmoa onnesta sekaisin. Kaleva oli jälleen voittanut kaikki todennäköisyydet.

Komentosukkulassa kaikki riemuitsivat, paitsi yksi radisti joka yritti sisukkaasti ottaa yhteyttä planeetan pinnalle.
"Sotamies!? Kuuletteko? Mikä on tilanteenne, sotamies?"

Kiitos kaikille jotka ovat lukeneet ja pitäneet. Pitkää peukkuja tarinakisassa!
Hyvää alkanutta vuotta 2008 toivottaa Kenraali Tomi Kähkönen

[Nilarakh]

Elä spämmää jotain erisnimeä joka lauseeseen. Kyllä sitä henkilöä voidaan kuvata muillakin ilmauksilla, kuten sellaisella pitkällä sanalla, kuin hän. Tämä siis noihin vähän vanhempiin juttuihisi ehkä pistävimpänä faktana, uudemmissa turinoissa tasaantunut jo parempaan suuntaan sanavarasto. :)

[WHAM]

Olen joskus saanut huomautuksia juuri toisesta päästä, eli siitä etten tarkenna tarpeeksi usein kuka puhuu. Myönnettäköön että tasapaino heittelee joskus pahastikin.

[WHAM]

/////////////////////////////////
Tarinakisa 2008 - SCIFI toinen sija
Tuuloksela
Korjattu versio
\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\

Sotamies Tuuloksela istui pimeällä käytävällä kykenemättä nousemaan jaloilleen. Hänen selkänsä takana oli kova ja kylmä seinä, hänen allaan metallinen lattia joka tuntui märältä käden alla. Mitä hänelle oikein oli tapahtunut? Hän koetti käsillään jalkojaan, sillä niihin sattui kuin ne olisivat olleet tulessa, muttei löytänyt niitä! Kauhuissaan hän tajusi että hänen jalkansa olivat poissa, ne olivat kadonneet hetki sitten räjähdyksessä joka oli viskonut valvontahuoneen monitoreja ja laitteita kuin ne olisivat olleet syksyn lehtiä. Siitä huolimatta hänen jalkoihinsa sattui, kuin kadonneiden raajojen varjot olisivat polttaneet hänen sieluaan ja kehoaan. Mies alkoi muistaa pienenpieniä välkähdyksiä tapahtuneesta: miten hän oli tovereineen etsinyt maanalaisen tunneliverkoston karttaa valvontahuoneen logiikkakoneilta opastaakseen teknikot murtumakohtaan ja estääkseen planeetan pinnalla toimintakyvyttömänä lojuvaa taistelualus Kalevaa uppoamasta planeetan pinnan alle ennen kuin se saataisiin nostettua takaisin kiertoradalle. Miten koneet olivat yhtäkkiä kieltäytyneet tottelemasta ja sulkeutuneet. Miten joku, tai jokin, oli hyökännyt heidän kimppuunsa ja... ja...
"Auttakaa! Minuun on osunut!" Tuuloksela parahti, hänen äänensä karheana henkitorveensa imemästään pölystä. Hänen kypäränsä oli poissa, samoin hänen mikrofoninsa, radionsa ja hengityssuojaimensa. Hän ei vieläkään nähnyt mitään. Ehkä räjähdys oli tuhonnut kaikki valot, ehkä... Nyt Tuuloksela kuitenkin kuuli jotakin: rätisevät liekit lähellään. Mutta vieläkään hän ei nähnyt liekkien leiskuntaa, ei oransseja valoja häilymässä seinillä! Oliko hän sokeutunut?

"Auttakaa! Minuun on osunut!" Tuuloksela parahti, hänen äänensä karheana henkitorveensa imemästään pölystä. Hänen kypäränsä oli poissa, samoin hänen mikrofoninsa, radionsa ja hengityssuojaimensa. Hän ei vieläkään nähnyt mitään. Ehkä räjähdys oli tuhonnut kaikki valot, ehkä... Nyt Tuuloksela kuitenkin kuuli jotakin: rätisevät liekit lähellään. Mutta vieläkään hän ei nähnyt liekkien leiskuntaa, ei oransseja valoja häilymässä seinillä! Oliko hän sokeutunut?
"Auttakaa! Minä en näe!" Pakokauhu alkoi vallata alaa haavoittuneen sotilaan kovia kokeneessa sielussa. Hänen kätensä kopeloivat ympäristöään koettaen löytää jotakin, aivan mitä tahansa. Hän löysi viereltään jotakin joka tuntui jalalta, mutta tunnustellessaan raajaa ylemmäs hänen kätensä tavoittivat vain tyhjää. Olisiko tämä hänen oma jalkansa? Tuuloksela alkoi olla todella peloissaan, kukaan ei vastannut hänen huutoihinsa, kukaan ei kuullut eikä tullut auttamaan. Oliko hänet jätetty tänne? Oliko hänen luultu kuolleen? Vai olivatko kaikki muut kuolleet? Kuolisiko hän täällä yksin, pimeässä? Jos hänen jalkansa olivat irti, olisi hänen jo pitänyt kuolla verenvuotoon, mutta elossa hän yhä oli. Olisiko joku sitonut hänen haavansa ja jättänyt hänet sitten tänne?
"Auttakaa..." Koriseva huuto hiipui kuiskaukseksi. Jossain kaukana hän kuuli vertahyytävän parahduksen joka päättyi pitkään laukausten sarjaan. Sitten tuli jälleen hiljaista.
Varttia myöhemmin sotamies Tuuloksela istui yhä niillä sijoillaan. Hän piteli kädessään lattialta käsikopelolla löytämäänsä pistoolia, painaen sitä vuoroin ohimolleen, vuoroin lattiaan. Hän tunsi samanaikaisesti hyvin sekalaisia tunteita: epätoivoa, pakokauhua, itsetuhoisuutta, vihaa, surua, toivoa ja jälleen epätoivoa. Ehkä joku löytäisi hänet, ehkä häntä tultaisiin hakemaan. Tuskin, kaikki muut täällä alhaalla olivat kuolleet, ainakin niin Tuuloksela uskoi, eikä häntä osattaisi tulla etsimään. Kuka tässä tilanteessa muka ehtisi etsimään kadonnutta sotilasta? Kuka häntä kaipaisi? Yskänpuuska ravisti kovia kokeneen miehen keuhkoja, kivun pistojen tuikkiessa kylkiluiden välissä kuin tulikuumat piikit. Yskänpuuskan hellitettyä, Tuuloksela istuin aivan hiljaa. Hänellä ei ollut syytä elää. Ei perhettä, ei ystäviä, ei mitään. Hänen perheensä oli kuollut tulipalossa. Hänen ystävänsä oli tapettu.
”Perkele!” Tuuloksela iski kädessään olevan pistoolin perällä lattiaa. Hän alkoi lopulta koetella rintataskuaan, josko sieltä löytyisi hätätilanteita varten jokaiselle sotilaalle annettu kipulääkeruisku. Taskun pohjalla lilluva neste kertoi ruiskun rikkoutumisesta, mutta jokin muu osui hapuilevaan käteen: pieni metallinkappale. Jokaiselle keisarilliselle sotilaalle annettiin värväyksessä tunnistussiru. Finlandialaisille sotilaille oli annettu myös omanlaisensa tunnistussirut, joihin oli kaiverrettu Finlandian sotilasvoimien tärkein lause: ”Ketään ei jätetä”.
”Ketään ei jätetä…” Sanat toivat Tuulokselan mieleen ajatuksia, muistoja… toivoa… Ehkä häntä tultaisiin hakemaan! Ehkä, jos hänen onnistuisi lähettää avunpyyntö? Se voisi toimia, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan oliko hänen lähettyvillään yhtään toimivaa radiota. Hän voisi nykyisessä tilassaan vaikka istua sellaisen päällä tajuamatta sitä. Jälleen mies nosti pistoolin ylös, painaen sitä ohimoaan vasten niin kovasti että se sattui. Hetken hän hengitti hiljaa, kuin kooten rohkeuttaan, ja laski sitten aseen taas alas. Kaikki muut tunteet alkoivat väistyä, hiljentyä ja haihtua hänen mielestään, kun yksi niistä nousi ylitse muiden: selviytymisvaisto. Tuskallisesti Tuuloksela kääntyi kyljelleen, ojensi vapaan kätensä niin kauas kuin kykeni, painoi hansikoidun kämmenensä lattiaan ja veti. Hän sai raahattua kehoaan ehkä viisi tai kuusi tuumaa eteenpäin. Irvistäen, ähkäisten kivusta, tuijottaen tuimasti eteensä mitään näkemättömin silmin, sotilas ojensi taas kätensä ja veti uudelleen.


Tuuloksela pysähtyi hengästyneenä ja väsyneenä. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kauanko hän oli ryöminyt pitkin tätä pölyistä käytävää, kauanko hän oli kierrellyt karrelle palaneita, ruhjottuja, paloiteltuja tai rei’itettyjä tovereidensa ruumiita. Kenties hän oli ryöminyt tuntikausia, kenties vain kymmeniä minuutteja? Hän oli tutkinut joitakin ruumiita, mutta niiden haju oli saanut hänet antamaan ylen, eikä hän ollut löytänyt yhdeltäkään vainajalta ehjää radiota. Nyt hän kuitenkin vaistosi tulleensa käytävällä risteykseen. Hän ei nähnyt risteystä, mutta hän vaistosi että hänen ympärillään oli enemmän tilaa, että sivuilla ei ollut seiniä.
”Onko täällä ketään!?”, hän huusi, vaikkei odottanut vastausta. Ehkä hän huusi vain testatakseen toimiko hänen oma kuulonsa enää. Toimi se, sillä hän kuuli miten kaiut vastasivat seinistä. Hetken odottamisen jälkeen, kuin vastaukseksi, kuului jostain taas laukauksia. Tällä kertaa ne tulivat kaukaa ja erottuivat vain hädin tuskin sotilaan päässä käyvän huminan lävitse. Tuuloksela harkitsi hetken oman aseensa laukaisemista, mutta tuli lopulta siihen tulokseen, että se ei olisi viisasta. Itse asiassa huutaminenkaan ei ollut lainkaan viisasta, sillä vihollinen saattoi yhä olla kuulolla. Samassa Tuuloksela alkoi yskiä. Vuosikymmenten, ehkä jopa vuosisatojen, pölykerrokset olivat imeytyneet hänen keuhkoihinsa ja tehneet hänet huonovointiseksi. Missähän hänen hengityssuojaimensa oli? Miksei hän ollut tajunnut ottaa hengityssuojainta joltain vainajalta? Hetken Tuuloksela harkitsi kääntyvänsä takaisin, mutta päätti lopulta jatkaa eteenpäin. Häntä inhotti ajatus ryömiä takaisin valvomon luokse, läpi sen likaisen muhjun joka oli syntynyt kun sotilaat olivat vuotaneet verensä paksuun pölykerrokseen. Nyt hänellä oli kuitenkin uusi ongelma: hän ei tiennyt mihin suuntaan hänen pitäisi risteyksestä pyrkiä. Hän tiesi että suuntaamalla tästä oikealle, jatkamalla suoraan kunnes tulisi T-risteykseen ja kääntymällä siitä vasempaan, hän pääsisi ulos. Ulkona hän kuitenkin tukehtuisi hänen keuhkojensa täyttyessä tuhkasta ja pölystä, ellei hän saisi jostakin hengityssuojainta tai löytäisi apua. Toisaalta kaikki muut suunnat olivat hänelle tuntemattomia ja jos hän eksyisi… Tuuloksela värähti ajatukselle ja sysäsi sen sitten niin syvälle mielensä perukoille ettei enää törmäisi siihen.

”…kki yksikö…” Tuuloksela nosti päätään ja kuunteli valppaana kuin koira. Hän olisi voinut vaikka vannoa että oli kuullut puhetta, sanoja. Nyt kun hän keskittyi taas kuuntelemaan, hän erotti jostain läheltään räsähdyksiä ja lisää sanoja: ”…va laukaistaan hetke…”. Tuuloksela alkoi raahata itseään ääntä kohti. Se tuli pinnalle johtavasta käytävästä ja kuului koko ajan selvemmin. Hetkessä Tuuloksela oli onnistunut hivuttautumaan kymmenisen metrin matkan käytävää eteenpäin ja päässyt äänen lähteelle. Hän tunsi käsillään käytävällä kasvoillaan makaavan sotilaan hahmon. Vainaja oli yhä lämmin ja tämän radio toimi. Tuuloksela repi ja nyki vainajan kypärää kunnes sai tämän kypärän ja hengityssuojaimen irti. Hetken tutkittuaan löytöään, Tuuloksela kopautti hengityssuojaimen ilmanpuhdistimen suodatinta lattiaan ja asetti sen sitten kasvoilleen. Suojain tuntui märältä hänen kasvoillaan ja haisi kuvottavalle. Se kuitenkin esti pölyä pääsemästä hänen keuhkoihinsa. Lisäksi hän sai päähänsä kypärän, joka soi hänelle kuulokkeet ja mikrofonin, jotka oli langattomasti kytketty niitä kantaneen sotilaan radioreppuun. Tuuloksela henkäisi syvään helpotuksesta kuullessaan selkeitä sanoja kuulokkeissaan.
”…suojautukaa välittömästi. Laukaisu tapahtuu kolmessakymmenessä sekunnissa. Loppu!” Tuuloksela punnitsi tätä viestinpätkää vain pari sekuntia kun hän tajusi mitä oli tapahtumassa. Kaleva aiottiin laukaista! Tuulokselalla ei ollut aavistustakaan kestäisivätkö aluksen alla risteilevät tunnelit aluksen apumoottoreiden täyttä voimaa vai sortuisivatko ne hänen niskaansa.
”Täällä sotamies Tuuloksela ykkösryhmästä! Olen tunnelissa risteyksessä… äh… Hellvetin helvetti! Kuuleeko tätä kukaan!? Olen haavoittunut ja tarvitsen apua! Kuuleeko!?” Tuuloksela korisi mikrofoniinsa ja jäi odottamaan vastausta. Vastaus oli lyhyt ja koruton, pelottava mutta silti täynnä uutta toivoa.
”Sotamies! Jos olette lähellä tunnelin suuta, suojautukaa välittömästi. Laukaisu tulee synnyttämään häiriötä, mutta kun se menee ohi, otamme sinuun yhteyttä! Koeta kestää! Loppu!” Tuuloksela nyökkäsi itsekseen, irrotti hengityssuojaimeen kytketyn happipullon vainajasta ja kierähti sitten ympäri, alkaen raahata kehoaan pois vainajan luota niin kauan että kohtasi seinän. Pysyen yhä liikkeessä, Tuuloksela seurasi seinää kunnes törmäsi metalliseen palkkiin, jollaisia oli pystytetty tukemaan tunneliverkoston seiniä. Tämän parempaan turvaan hän ei ehtisi hakeutua… Vain sekunteja myöhemmin koko maailma tuntui tulevan hulluksi: käytävän rakenteet tärisivät niin että pieniä kestobetonimurusia ropisi lattialle ja Tuulokselan korvat lukkiutuivat kumeasta jylinästä, joka vavisutti hänen koko olemustaan. Kovia kokenut sotilas huusi tiedostamattaan kilpaa tuon jylinän kanssa. Kuka tahansa hänet olisi siinä tilassa nähnytkään olisi varmasti luullut tämän menettäneen järkensä. Jos Tuulokselan silmät olisivat toimineet, olisi hän varmasti järkyttynyt siitä kauheasta näytelmästä joka hänen sokeiden silmiensä edessä näyteltiin. Kalevan valtavien moottoreiden ensimmäinen paineaalto oli saavuttanut käytävän suuaukon ja tullut siitä sisään. Ensiksi saapuivat ääniaallot, niin voimakkaat värähtelyt, että ne olisivat halkaisseet Tuulokselan korvat jos tällä ei olisi ollut päässään kypärää, ja jos tämä ei olisi painanut sitä käsillään niin, että korvakuulokkeet painautuivat hänen korviinsa muodostaen suojaavat tulpat. Samat ääniaallot saivat käytäväverkoston rakenteet värisemään niin voimakkaasti että vuosisatoja kertyneet pölykerrokset nousivat ilmaan tanssimaan, täyttäen koko tilan paksuun verhoonsa, joka olisi tukehduttanut Tuulokselan jos hänellä ei olisi ollut vainajalta varastettua hengityssuojainta kasvoillaan. Hetkeä myöhemmin saapui paineaalto, kuin hellvetin syvimmistä syövereistä nouseva paholaisen kuuma henkäys, joka oli kaapata mukaansa Tuulokselan ja joka repi mukaansa Tuulokselan hengen tietämättään pelastaneen sankarivainajan runnellun ruumiin. Tuo paineaalto vei myös mukanaan käytävää täyttäneen pölyn, jättäen jälkeensä puhtaamman, mutta tukahduttavan kuuman ja epämiellyttävän hajuisen ilman. Tuota jylinää kesti vielä lähes minuutin, kunnes se yhtäkkiä vaimeni lähes kuulumattomiin. Suojassaan vapiseva Tuuloksela ei tiennyt kiittääkö äänen loppumista, vai kirotako sen tuomaa kaameaa ja luonnotonta hiljaisuutta joka nyt ympäröi hänet kaiuilla ja kuolleiden kuiskauksilla.

Kesti jonkin aikaa ennen kuin Tuuloksela sai koottua itsensä ja kykeni nostamaan päänsä. Vaikka korvissa vielä soikin ja koko mies tuntui peittyneen vaatteisiin tarttuneeseen pölyyn, hän oli selvinnyt haavoitta ja ruhjeitta tuosta järisyttävästä kokemuksesta. Hetken ympäristöään hapuiltuaan ja tärinässä seonnutta suuntavaistoaan uudelleensäädettyään, hän alkoi ryömiä lähellä lojunutta ruumista ja siihen kiinnittynyttä radiolaitetta kohti. Se oli vain muutaman metrin päässä, vain parin vedon… Mutta ruumis ei ollut siinä enää! Mihin se oli saattanut kadota? Tuuloksela hapuili käsillään hätääntyneenä ympärilleen, yrittäen etsiä jälkiä kadonneesta linkistä ulkomaailmaan, mutta turhaan.
”Perkele! saakuli soikoon tätä perkeleen paskaa!”

Suurimman uhon laannuttua ja Tuulokselan rauhoituttua, ajatukset pakenemisesta ja selviytymisestä alkoivat pyöriä uudelleen miehen päässä. Hän muisti edelleen missä oli, ja missä ulos johtava käytävä ja ramppi sijaitsivat. Ehkä hän pääsisi hengityssuojaimineen ulos ja voisi antaa jonkinlaisen merkin? Päätös tapahtui nopeasti ja sotilas aloitti jälleen pitkän ryöminnän kohti toivoa ja pelastusta.

Pitkältä tuntuvan ryöminnän jälkeen Tuuloksela tajusi tulleensa viimeiseen mutkaan. Hänen vasemmalta puoleltaan ei kuulunut nyt samanlaista kaikua kuin muualta, vaan ääni tuntui hajoavan kauempana, hajoavan eri tavalla, ei kimpoavat suorasta seinästä takaisin. Hän tiesi että hänen vasemmalla puolellaan oli nyt viimeinen käytävä, jonka päässä oli suuri ramppi ylös planeetan pinnalle. Metri metriltä huohottava Tuuloksela raahasi itseään edemmäs ja edemmäs, kunnes…
”Ai! Mitä? Mitämitämitä saakuli!?” Tuulokselan mielen täytti ennen kokemattoman tasoinen kauhu: puolessa matkassa viimeistä käytävää oli sortuma. Vaikka hätääntynyt mies yritti miten repiä, tutkia, kopeloida ja vääntää edessään olevaa kestobetonimurskan, putkien, metallipalkkien ja mullan sekamelskaa, hän ei löytänyt aukkoa josta olisi päässyt läpi.

Epätoivon vimmalla Tuuloksela repi metallipalkkeja, kuopi sokeana maata ja hakkasi nyrkillään seinää, käyden läpi usean tunnin ajan niin vihaa, itkua, epätoivoa, toivoa kuin täydellisen henkisen hajoamisenkin oireita. Lopulta tämä murrettu ja väsynyt mies makasi sormet verillä ja multaa suussaan tuijottaen mitään näkemättömin silmin kattoon. Oliko tämä nyt sitten se loppu? Hän voisi antautua nyt, lopettaa kärsimykset, kivun, epätoivon ja kauhun tähän. Pelkurin tieksi sitä armeijassa sanoivat, mutta ehkä kuitenkin. Vapiseva käsi kopeloi vyöltä kotelosta pistoolia, toinen tarttui aseeseen kiskaisten luistin taakse. Metallinen kilahdus lattiassa kertoi ammuksen pudonneen lattialle, pesässä oli seuraava valmiina. Kuoleman todellisuus, läheisyys… Sen kuiskaukset korvissa, sen kylmä kosketus kolottavissa luissa ja kivistävissä lihaksissa. Sen kammottavan todellisuuden tajuaminen aivojensa jokaisessa sopukassa ja solussa saattaa miehen kuin miehen joko epätoivoiseen raivoon tai täydelliseen turtumukseen. Juuri nyt tuon yksinäisen soturin mieli huojahteli, kunnes kaatui toiselle puolelle, sinetöiden miehen kohtalon. Peukalo painoi varmistimen päälle, käsi työnsi aseen takaisin koteloon ja mies nousi jälleen särkevien kättensä varaan, valmiina raahaamaan runnellun ruumiinsa vaikka läpi hellvetin palavien tulien päästäkseen vielä jonnekin. Jonnekin missä elämä vielä voittaisi…

Jälleen Tuuloksela oli ryöminyt pitkin tuota samaa käytävää takaisin risteykseen asti. Hän muisti miten hänen oma ryhmänsä oli kääntynyt tästä vasempaan ja toinen ryhmä jatkanut suoraan. Tuuloksela päätti jatkaa suoraan, selvittääkseen josko joku olisi jäänyt henkiin toisesta ryhmästä. Kylmä rationaalisuus oli viimein työntänyt kaikki sekavat tunteen sivualalle, muuttaen rapistuvan ihmismielen tehokkaaksi ajatuskoneeksi, jonka ainoa tehtävä oli ajaa mies kohti pelastusta ja elämää. Käytävä, kuten kaikki muutkin tämän lohduttoman maanalaisen kompleksin käytävät, tuntui jatkuvan lähes loputtomiin. Kuljettuaan niin kauan, että risteys alkoi tuntua etäiseltä muistolta, Tuuloksela päätti yrittää etsiä jonkinlaista poikkeamaa. Hän muisti, että aikaisemmissa käytävissä oli ollut ovia, monet sellaisia jotka eivät auenneet, monet vaurioituneet tai ruostuneet vuosisatojen saatossa, jotkut toimivia. Ehkä jokin noista huoneista tarjoaisi hänelle suojaa, ehkä joku muu oli piiloutunut niihin, ehkä niissä oli keino päästä takaisin planeetan pinnalle. Järjettömiä toiveita ja odotuksia, mutta silti niissä piili ainoa toivo joka tällä miehellä oli jäljellä. Käsi käytävän seinää jatkuvasti koetellen, hän jatkoi matkaansa.

Loputtoman pitkältä tuntuvan matkan jälkeen hänen kätensä kohtasi oven. Sen kylmä teräspinta tuntui vieraalta karhean kestobetonipinnan jälkeen. Sen ääni käden siihen koputtaessa kertoi tyhjyydestä oven takana. Tuuloksela nousi kivusta piittaamatta jalkojensa tynkien varaan, nojautuen seinää vasten, yrittäen etsiä oven viereltä jonkinlaista hallintalaitetta jolla ovi aukeaisi hänelle. Hetken hapuilun jälkeen hän löysikin etsimänsä katkaisijan ja painoi sitä. Ovi ei kuitenkaan reagoinut, yksikään hydraulinen pumppu ei sihahtanut avatakseen ovea, mikään merkkiääni ei ilmoittanut ovet avautumisesta. Muutaman yrityksen jälkeen Tuuloksela ei voinut kuin luovuttaa. Sen sijaan hän aikoi jatkaa matkaansa, etsiä seuraavan oven ja yrittää sitä, mutta jokin kiinnitti hänen huomionsa: laskeutuessaan lattialle, hänen kätensä osui ovessa olevaan aukkoon. Tarkemmat tutkimukset paljastivat, että oven keskellä oli kymmenen senttiä halkaisijaltaan oleva aukko, jonka reunoilla metalli oli sulanut sileäksi ja kaarevaksi pinnaksi. Tuuloksela painoi kätensä kokeeksi aukkoon ja yrittää työntää ovea sivulle. Hänen suureksi hämmästyksekseen ovi antoi myöten, liukuen kiskoillaan seinän sisään, luoden aukon josta Tuuloksela ryömi sisään.

Jos Tuulokselan näköaisti olisi toiminut normaalisti, hän olisi voinut muutamassa hetkessä päätellä mitä oli tapahtunut siinä huoneessa johon hän oli saapunut: huoneen keskustasta sen peräseinään asti kaikki oli mustan palamisjäljen peitossa. Kestobetoni oli alkanut kuplia kuumuudesta ja kaikki esineet ja varastolaatikot joita huoneessa oli lojunut, olivat vääntyneet muodottomiksi kuumuudesta. Huoneen nurkissa oli kauhun kangistamien ja piiloon käpertyneiden, kuumuuden tukahduttamien ja tappamien, ihmisten ruumiita, joiden kuolleilta ja kuivuneilta kasvoilta heijastuivat niin sanoinkuvaamattomat tuskan ja kauhun ruumiillistumat, että ne olisivat saaneet kylmäsydämisimmänkin miehen sielun horjahtamaan. Tuuloksela ei kuitenkaan nähnyt mitään tästä, vaan hän tutki huonetta aivan eri perspektiivistä. Hän ei tunnistanut kosketuksesta tomuksi ja luunsirpaleiksi hajoavia ruumiita ruumiiksi lainkaan, vaan ihmetteli mielessään mitä ihmettä tänne oli varastoitu. Jonkin aikaa tutkittuaan Tuuloksela paikansi huoneen laidalta toisen saranoilla lepäävän oven, jonka hän kykeni myös työntämään auki. Oven avautuessa Tuulokselan korviin kantautui ääni, jota hän ei ollut osannut lainkaan odottaa täällä alhaalla: veden ääni. Hänen vääntäytyessään oviaukossa olevan korkean kynnyksen yli, hänen mäiskähti päätä pahkaa parinkymmenen sentin syvyiseen veteen, joka oli joskus päässyt tuossa huoneessa valloilleen. Hetken pärskittyään vettä sieraimistaan ja pyyhittyään sitä kasvoiltaan, Tuuloksela henkäisi syvään ja rauhoittui hetkeksi. Käyttäen käsiään astiana, hän kauhoi lattialta vettä suuhunsa, maistellen ja haistellen sitä ensin varovasti saastumisen tai myrkkyjen varalta. Vesi on monessa mielessä elämän eliksiiriä. Nytkin se herätti Tuulokselan kehossa sammuneita aisteja uuteen eloon. Miehen tuntoaisti virkistyi aivan uudella tavalla, saaden hänen ihonsa kihelmöimään veden miellyttävästä syleilystä ja haavansa särkemään uudelleen, kuin muistutukseksi siitä että hän oli yhä elossa eikä suinkaan kuollut haamu. Hänen makuaistinsa löysi vedestä niin maittavan ja herkullisen aromin, että se olisi voinut olla parasta viiniä jota universumissa tuotettiin, sillä niin kovasti miehen kuivunut ja pölyinen kurkku oli kostuketta kaivannut. Lisäksi vesi tunnetusti puhdistaa… ”Mitä…?” Tuulokselan suusta livahti hämmästynyt henkäys, kun hänen silmänsä havaitsivat ensimmäistä kertaa punertavien hätälamppujen loistetta huoneen katossa. Mies nosti kätensä kasvoilleen ja hieroi lisää vettä silmilleen, kuvitellen hetken harhaisessa mielessään löytäneensä parantavan elämän lähteen josta saduissa kerrottiin. Jokaisella märällä hieraisulla hänen näkökenttänsä laajeni ja hänen näkönsä tarkentui. Hetken kasvojaan kopeloituaan Tuuloksela havaitsi kasvojaan peittävän kuivuneen veren ja lian paksun kerroksen, jonka pois kuoriminen toi esiin ehjää ihoa ja parin toimivia silmiä. Hän ei ollutkaan sokea! Hetken tuota ajatusta sulateltuaan Tuuloksela alkoi nauraa kuin olisi menettänyt järkensä viimeisetkin rippeet. Hän oli elossa ja hän näki!

Uusi aisti salli Tuulokselan tutkia itseään uudella tavalla. Vesi oli tuonut esiin hänen katkenneiden jalkojensa kivuliaat aistimukset aivan uudella tavalla. Kun mies itse alkoi tutkia katkenneita raajojaan, hänen hetkeksi kohonnut mielialansa syöksyi takaisin pohjalukemiin niin nopealla ja murskaavalla tavalla, ettei hän voinut kuin parahtaa kauhusta. Hänen jalantynkiään ei ollut sidottu, vaan ne olivat palaneet ja hiiltyneet ja samalla estäneet enemmän verenvuodon. Hänen kehonsa oli täynnä haavoja, joista hän oli menettänyt niin paljon verta, että vasta sen näkeminen sai hänet ymmärtämään tilanteen vakavuuden. Lisäksi hän löysi itsestään uusia haavoja, joita hän ei ollut aikaisemmin edes tajunnut olevan olemassakaan. Nämä vastalöydetyt uudet haavat tekivät itsensä välittömästi tiettäväksi, lähettämällä kouristuksenomaisia kipuaaltoja Tuulokselan aivoihin. Ojentaessaan kätensä vetämään kyljestään törröttävän metallipiikin irti, kipu kävi niin sietämättömäksi, ettei mies voinut kuin maata selkä kaarelle jännitettynä ja huutaa kuin mielipuoli. Tieto voi todellakin olla tuhon tuoja siinä missä tietämättömyys voi olla pelastava siunaus.
”Ei! En… saakuli soikoon… kestäää!” Sanat tulvivat sotilaan halkeilleilta huulilta, kaikuen veden vallassa olevan huoneen seiniltä, sekoittuen kakofoniaksi joka vihloi miehen korvia. Jokainen Tuulokselan äärimmilleen venytetyistä aisteista tulvi kipua ja kärsimystä hänen aivoihinsa, jotka eivät enää kestäneet painetta. Kuin horkassa täristen, miehen käsi ojentui kotelossa lojuvaan pistooliin ja veti sen esiin.

”En… kestä… ei… ei…” Epätoivon ajamana Tuuloksela painoi pistoolin piipun leukansa alle. Hän halusi pois täältä! Hän halusi että tämä loppuisi! Ei mikään arvo, ei perhe, ei isänmaa ollut tämän tuskan arvoinen enää. Ei mikään, eikä kukaan. Sormi puristuu liipaisimen ympärillä. Jousi liikauttaa laukaisinta, joka räjäyttää räjähdysaineen hylsyn sisällä. Kuuma metallinkappale syöksyy piipusta ihon ja pehmeiden kudosten lävitse aivoihin. Ennen kuin hylsy putoaa sihahtaen veteen, on viimeisenkin sankarin elämä ohitse.



”Tieto ja tuska käyvät käsikkäin. Ilman tietoa ei ole tuskaa. Ilman tuskaa ei ole tietoa.”

/////////////////////////////////
Omat kommentit:
Tarina jäi valitettavasti keskeneräiseksi, eikä täyttänyt mielestäni tehtäväänsä kunnolla. Tarinan piti olla selviytymistarina, joka kertoisi samalla sivussa mitä todella tapahtui Kalevan pakkolaskupaikan alaisissa tunneleissa, mutta tarinakisan deadline ja omat koulukiireeni (päättötyön teko pääasiassa) pakottivat minut lopettamaan tarinan kesken.

Jääkööt siis noiden tunneleiden salaisuudet niiden pimeyteen, kunnes joku joskus ehkä kaivaa ne jälleen esiin...
\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\\

[chaoz]

...käsittämättömän upeaa......

olisko joskus mahdollista nähdä myös chaos marineja?

[hirttopuu]

ah, vihdoin jatkoa. ainoa mikä pisti silmään oli alkupäässä tuo:

Hänen kypäränsä oli poissa, samoin hänen mikrofoninsa, radionsa ja hengityssuojaimensa. Hän ei vieläkään nähnyt mitään. Ehkä räjähdys oli tuhonnut kaikki valot, ehkä... Nyt Tuuloksela kuitenkin kuuli jotakin: rätisevät liekit lähellään. Mutta vieläkään hän ei nähnyt liekkien leiskuntaa, ei oransseja valoja häilymässä seinillä! Oliko hän sokeutunut?

"Auttakaa! Minuun on osunut!" Tuuloksela parahti, hänen äänensä karheana henkitorveensa imemästään pölystä. Hänen kypäränsä oli poissa, samoin hänen mikrofoninsa, radionsa ja hengityssuojaimensa. Hän ei vieläkään nähnyt mitään. Ehkä räjähdys oli tuhonnut kaikki valot, ehkä... Nyt Tuuloksela kuitenkin kuuli jotakin: rätisevät liekit lähellään. Mutta vieläkään hän ei nähnyt liekkien leiskuntaa, ei oransseja valoja häilymässä seinillä! Oliko hän sokeutunut?


kaks kertaa peräkkäin, ei onneksi pahempaa

[WHAM]

ah, vihdoin jatkoa. ainoa mikä pisti silmään oli alkupäässä tuo:

Hänen kypäränsä oli poissa, samoin hänen mikrofoninsa, radionsa ja hengityssuojaimensa. Hän ei vieläkään nähnyt mitään. Ehkä räjähdys oli tuhonnut kaikki valot, ehkä... Nyt Tuuloksela kuitenkin kuuli jotakin: rätisevät liekit lähellään. Mutta vieläkään hän ei nähnyt liekkien leiskuntaa, ei oransseja valoja häilymässä seinillä! Oliko hän sokeutunut?

"Auttakaa! Minuun on osunut!" Tuuloksela parahti, hänen äänensä karheana henkitorveensa imemästään pölystä. Hänen kypäränsä oli poissa, samoin hänen mikrofoninsa, radionsa ja hengityssuojaimensa. Hän ei vieläkään nähnyt mitään. Ehkä räjähdys oli tuhonnut kaikki valot, ehkä... Nyt Tuuloksela kuitenkin kuuli jotakin: rätisevät liekit lähellään. Mutta vieläkään hän ei nähnyt liekkien leiskuntaa, ei oransseja valoja häilymässä seinillä! Oliko hän sokeutunut?


kaks kertaa peräkkäin, ei onneksi pahempaa

Kyse on valitettavasta copypaste erheestä, mutta nyt olen niin kiireessä poikkeamassa täällä, etten ehdi korjata. Teen asialle jotain ensi tilassa!

[WHAM]

* BA-BUMP *

Puhallan jälleen eloa Finlandian ketjuun tiedottaakseni kiinnostuneille, että uutta tarinaa on jälleen tulossa Finlandialaissaagaa jatkamaan! Seuraava tarina on kauan kaivattu yritys tuoda tarinaan jotain uutta ja mielenkiintoista niin hahmojen kuin paikkojenkin osalta, minkä lisäksi koetan korjata monia ärsyttäneitä kirjoitusvirhetitä entistä innokkaammin ja tarkemmin. Uutta pätkää voitte odottaa foorumeille saapuvaksi viikon kuluessa!

EDIT: *KÖH KÖH KÖHHHH* Sanoinko viikon kuluessa? Tarkoitin tietysti kuukauden kuluessa! Muutin uuteen asuntoon ja nyt on vielä ainakin pari viikkoa netti kotoa poikki, tavarat sekaisin, laatikot purkamatta ja kaikki kaaoksessa (Flunssakin päällä, all hail father Nurgle!). Uudella pätkällä on kuitenkin jo idea ja alku, mutta kirjoittaminen seisoo kuin järki päässä. Palaan asiaan ensi tilassa.

[Rebs]

Kerrassaan mahtavaa tekstiä! "Lisää lisää huusivat lapset ja taputtivat suuria karvaisia käsiään"

[WHAM]

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *
Uusi tarinakokonaisuus Finlandian saagassa alkaa!
Tervetuloa takaisin Finlandian ihmeellisten tarinoiden pariin!
* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *

Prologi

”Pyydän eroa…”
”Miksi ihmeessä?”
”Olen nähnyt jo riittävästi. Tehnyt riittävästi… Se mitä tuolla kaukana tapahtuu, ei enää kosketa minua. Kolmattatoista armeijakuntaa ei enää ole. Olen komentaja ilman komennettavia, enkä näe mitään järkeä aikomuksessanne lähettää minut taas sinne!”
”Inkvisiittori Calgaar on eri mieltä. Sitä paitsi, moni uusi sotilas olisi valmis seuraamaan teitä, jos…”
”Olen yhä eri mieltä! Kaksi tuhatta miestä, kolmetuhattaneljäsataakaksi mukaan luettuna täydennykset, lähti komennossani pois täältä. Kuusisataakaksitoista oli jäljellä palaamaan, kun sitä pyydettiin… Ja nyt heistä yli puolet ovat menehtyneet oloissa, joita en osaa itsekään selittää! Perkele! Hyvä etten itse makaa siellä alhaalla!”
”Rauhoittukaahan…”
”Haista paska! Minä en ota sitä vastaan!”
”Komentaja Kähkönen! Hillitkää itsenne!”
”…”
”Artefakti on toimiva, se on eheä ja sen merkitys on valtava! Tämä on ainoa tapa, jolla se voidaan kuljettaa sinne missä sitä tarvitaan.”
”…”
”Te itse kuulitte sanat mustassa kammiossa, te itse näitte tallenteet ja te itse löysitte sen, mikä makaa tuolla pöydällä! Tämä päätös ei ole minun, eikä teidän. Tämän päätöksen on tehnyt joku muu jo kauan sitten, me tarvitsemme vain miehiä, jotka voivat kantaa tämän taakan. Te voitte luoda rivimiehistä niitä sankareita joita Finlandia tulee pian tarvitsemaan.”
”Sanonpahan vain yhden asian…”
”Sanokaa.”
”Te olette saamarin hullu paskiainen, ihan niin kuin se Inkvisiittorikin, ja minä en ota sitä vastaan!” 

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *

Kaksisataakuusikymmentäkolme päivää myöhemmin.

"Onkos Veijolla ryyppyä heittää?" Noihin sanoihin havahtui mietteistään Korpraali Veijo Ahlsten. Nostaessaan katseensa käsissään pitelemästään kirjasta (Keisarillinen kaarti - värväytymisopas), hän näki edessään kaksi honteloa miestä: korpraali Lehväsen ja sotamies Lundahl.
"On se perhana teidänkin kanssanne, hyvin tiedätte, etten minä vähiä varantojani hulluihin tuhlaa!" Ahlsten vastasi, irvistäen hyväntahtoisesti tovereilleen. Ahlsten taputti punkkansa reunaa, opastaen ystäviään istumaan seurakseen, samalla kun hän katseli ympärilleen, kuin ei olisi nähnyt ympäristöään koskaan aiemmin. Todellisuus kuitenkin palauttaa perspektiivin nopeasti, varsinkin kun ympäristö on näyttänyt samalta jo kaksisataaneljätoista päivää, ja tulisi näyttämään vielä ainakin yhtä kauan. Moni makasi punkassaan, nukkuen levotonta unta vieraan tuntuisessa ympäristössä. Jotkut pelasivat korttia, monet jopa rahasta, vaikka moinen oli ehdottomasti kiellettyä. Joku väänsi kättä, joku luki kirjaa, ja joku vain tuijotti tyhjyyteen näkemättä edes edessään olevaa kolkkoa ruskeaksi maalattua metalliseinää. Kukaan ei ollut vielä oikeasti tottunut tähän ympäristöön. Kukaan ei ollut vielä ymmärtänyt sitä, millaiselle matkalle he olivat lähteneet.

”Yks paukku edes?”
Ahlsten katsoi toveriaan; pitkää ja hoikkaa sotamies Jussi Lundahlia, joka oli istuutunut punkan jalkopäähän ja ojenteli puutuneita käsivarsiaan. Tämän vihreä oleskelutakki näytti hieman liian tilavalta, sillä mies oli päästänyt lihaskuntonsa heikkenemään välttelemällä kuntoharjoituksia milloin mistäkin syystä. Kaikesta huolimatta mies näytti hyväkuntoiselta, ja huomattavasti hyvätuulisemmalta kuin moni muu näytti.
”Montakos paukkua olet jo tänään saanut? Haista, kuule, paska!” Ahlsten tokaisi ja virnisti taas. Kaksi muuta miestä nauroivat ääneen.
”Komppania! Riviin järjesty!”
Huuto kaikui metalliseinistä, jotka muuttivat tavallisen miehen äänen kummallisella tavalla enemmän kunnioitusta herättäväksi. Ahlsten katsahti ympärillään olevia miehiä, uteliaana näkemään moniko oli muuttunut eilisestä. Matkan ensimmäisillä viikoilla jokainen mies oli noussut käskystä rivakasti ja ollut paikallaan rivissä alle viiden sekunnin. Nyt jo kolme neljästä miehestä liikkui hitaasti ja laiskasti, kuin kaiken mielenkiintonsa menettäneenä. Huvitusten puute tylsistyttää terävimmänkin mielen. Ahlsten pudisti päätään, nousi seisomaan, suoristi oleskelutakkiaan, potkaisi kädestään pudonneen kirjan sänkynsä alle kenkänsä kantapäällä kuin vahingossa ja asettui esimerkillisesti riviin. Hetken kuluttua kaikki olivat päässeet riviin, jolloin jokainen mies toisti sotilastervehdyksen mekaanisesti, kuin se olisi ollut ohjelma joka ajettiin liian vanhassa koneessa.
”Lepo!”
Sadat kädet laskeutuivat sivuille. Kolmet askeleet kaikuivat täysin hiljaiseksi muuttuneessa makuusalissa: yhdet hitaat mutta varmat, sellaiset raskaiden saappaiden tömähdykset, joista kuulee astujan arvovallan. Yhdet vielä raskaammat, mekaanisemmat, joista jokaisen alla saattoi juuri ja juuri kuulla moottoreiden surahduksia ja metallista kitinää. Ja vielä yhdet, joiden raskasta askellusta säestää kävelykepin epätahdissa kuuluvat kalahdukset metallia vasten. Nämä askelet kuuluivat Finlandian viidennentoista armeijakunnan ylimmille upseereille. Kolmikon näkeminen sai jokaisen sotilaan ilmeen kirkastumaan ja leuan nousemaan puolisen senttimetriä ylemmäs.
Kärjessä astui armeijakuntaa komentava Kenraali Oksanen, vihreässä upseerin univormussa, kunniamerkit rintapielessä kimallellen ja koppalakki päässä törröttäen. Valpas katse singahteli sotilaasta toiseen, kasvojen pysyessä kivisen ilmeettömänä. Seuraavana, kuin vastakohtana Kenraali Oksasen lyhyelle mutta rotevalle ulkomuodolle, astui pitkähkö mutta laiha ja kumara hahmo. Kalpeat kasvot katsoivat lattiaan kohoamatta kertaakaan, kun Everstiluutnantti Kähkönen suoritti kunniakierroksensa miesten keskellä. Harva olisi enää edes tunnistanut menneiden taisteluiden sankaria ja tarunhohtoisen kolmannentoista armeijakunnan komentajaa, ellei tieto tämän henkilöllisyydestä ja nykyisestä ulkomuodosta olisi kulkenut huolestuneena huhuna koko miehistön lävitse useita kertoja. Viimeisenä kolmesta hahmosta astui hopeanharmaaseen voimahaarniskaan pukeutunut mies, jonka nimeä kukaan ei tiennyt. Tämän kasvoja ei koskaan nähty, sillä miehellä oli aina kypärä päässään. Tämä mystinen mies oli kuin kiiltävä varjo, joka seurasi kahta komentajaa kaikkialla. Jotkut puhuivat henkivartijasta, toiset taas kuiskailivat holhoajasta, jonka tehtävä oli valvoa Keisarikunnan etuja. Kukaan ei ollut varma.

Kierros päättyi, upseerit poistuivat, Oksasen lausuttua muutamia merkityksettömiä sanoja miesten rohkaisemiseksi. Elämä palasi mallilleen… Pian olisi kuntoharjoitusten aika, sitten ruokailun, sitten vapaa-ajan, sitten taas kuntoilun, peseytymisen ja valojen sammutuksen aika. Aamulla herättäisiin, syötäisiin… Mikään ei muuttuisi vielä kuukausiin. Lehvänen ja Lundahl palasivat punkilleen. Ahlsten huokaisi syvään, polvistui punkkansa vierelle onkiakseen sen alta kesken jääneen kirjansa, istui jälleen punkalleen ja jatkoi Keisarin ylistysrunojen tutkiskelua.

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *
 
”Miltä siellä näyttää?” Kysyi yksi harmaaseen voimahaarniskaan pukeutuneista avaruusmerijalkaväen sotilaista, viitaten samalla läheisen huoneen oveen. Aluksen moottoreista kantautuvaa huminaa lukuun ottamatta oli täysin hiljaista.
”Rumalta. Keisarin nimeen, tuolla ulkona täytyy olla jotain isoa menossa. Yksi näkijän avustajista on vuotanut kuiviin silmiensä kautta ja toinen on jotenkin vääntänyt omat niskansa nurin. Itse sokea näkijä taas vapisee kuin horkassa, eikä kukaan uskalla mennä sisään.” Jos kumpikaan miehistä olisi ollut tavallinen ihminen, heidän selkäpiitään olisi karminut. Nyt kumpikin saattoi vain tuntea pelon valuvan vesipisaran tavoin heidän panssareitaan pitkin lattialle, jossa se ei vaivannut ketään. Ovi sulkeutui, kun kukaan ei siitä kulkenut. Toisen sotilaan käsi liikahti millimetrin verran kohti aseen kahvaa, ja rentoutui sitten. Oli yhä täysin hiljaista.
”Käyn viemässä sanan komentosillalle. Keisarin nimeen!”
”Keisarin nimeen!” Viimeiset sanat jäivät kaikumaan käytävälle, kun toinen miehistä käveli käytävää pitkin pois.

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *

[Juustosika jäillä]

Juu ihan kiva "Tarina" mutta tuo on niin pitkä että ei tuota saakuli jaksa lukea vaikka maksettais. Mie luin korkeintaan 5 riviä ja se oli siinä.

[WHAM]

Juu ihan kiva "Tarina" mutta tuo on niin pitkä että ei tuota saakuli jaksa lukea vaikka maksettais. Mie luin korkeintaan 5 riviä ja se oli siinä.

Ai perkele jotta minä rakastan rakentavaa kritiikkiä! On se niin hienoa vaan aina!

[Iron-Father]

Erinomainen alku, joka nostatti kiinnostuksen kuulla lisää Finlandialaisten vaiheista, kuin myös innostuksen tutustua tarinan aiempiin tapahtumiin. Dialogi oli loistavaa. Keskustelu ja kuvaus vuorottelivat taitavasti tekstin varrella, vaikkakin olisikin toivonut hieman lisää kuvailua. Teksti jätti tällaisenaan paljon asioita avoimmiksi, mutta sitä kirjoittaja on myös tekstiltään ilmeisesti hakenut? Oli miten oli loistava aloitus ja toivottavasti tarinalle kuullaan piakkoin jaktoa. Oikein polttelee päästä lukemaan.

Mukavaa kun tarinapalstalle nousi taas uutta (tai vanhasta noussutta) tasokasta luettavaa.

[janat]

Laadukasta tekstiä, mutta ympäristöä voisi enemmänkin kuvailla. Nyt jää paljon lukijan mielikuvituksen varaan. Muutamat pilkutusvirheet pistivät silmään, niiden takia tekstiä oli joissain kohdissa hankala lukea.

Nyt sitten jatkoa odottelemaan.

[WHAM]

Ahlsten haistoi hien sieraimissaan, tunsi miten maailma heilahteli puolelta toiselle ja näki edellään juoksevan miehen kompastelevan liian nopean tahdin vuoksi. Terävä vihellys, joka kaikui salin metalliseinistä tuhatkertaisena, vihloi korvia.
”Maahan!” Ahlsten heittäytyi kasvoilleen ohuelle muovimatolle samalla sekunnilla kun tasan puolen metrin korkeudella lattiasta huoneen halki sivalsi punahehkuinen tainnutussäde. Uusi vihellys ja miehet, muutamaa liian väsynyttä ja hidasta lukuun ottamatta, nousivat ylös ja alkoivat jälleen juosta kuin mielipuoliset. Lyhytlahkeiset juoksuhousut hiersivät epämiellyttävästi nivusista ja jokainen mies tunsi yllään olevan hihattoman harmaan paidan muuttuvat tahmeaksi hiestä ja liasta. Taas raikui uusi vihellys, kuului huuto, jymähdys kun satakuusitoista miestä sukelsi maahan... Minuutti toisensa perään, loputtomalta tuntuvan ajan.

Kolmen tunnin erä vaihtelevia lihasharjoituksia, nyrkkeilyeriä, painieriä, juoksua ja venytyksiä oli takana. Komppanian lääkintämiehet hoitivat salin reunalla muutamia itsensä teloneita miehiä, samalla kun ne jotka kykenivät, joivat ahnaasti metallilta maistuvaa vettä. Ahlsten istui selkä kylmää metalliputkea vasten, antaen kasvoilleen juuri heittämänsä veden valua miellyttävän viileänä kasvoiltaan rinnalle, jossa se imeytyi ennestään märkään paitaan. Useat miehet, ne jotka kykenivät jo puhumaan, purnasivat kovia harjoituksia vastaan. Vielä useampi makasi hiljaa, odottaen hengityksensä tasaantumista, pulssin rauhoittumista ja maitohappojen katoamista kivistävistä lihaksista.
”Ai samperi kun tekee pahaa…” Ahlsten tunnisti korpraali Lehväsen rahisevan äänen, ja kuuli miten vierelle astellut mies kaatui selälleen makaamaan.
”Eikös se vielä pari viikkoa sitten tehnyt hyvää?” Piikitteli Ahlsten. Lehvänen ei vastannut. He kumpikin olivat vielä jonkin aikaa sitten jaksaneet vitsailla näistä kovista harjoituksista, jotka olivat välttämättömiä kunnon ylläpitämiseksi keskipitkillä matkoilla, joita ei kannattanut tehdä horroksessa. Nyt vitsailu oli loppunut tästäkin aiheesta.
”Miehet riviin! Riviin siitä, tai ei ole asiaa syömään!” Joku yli-innokas upseeri huusi salin laidalla. Ahlsten nosti päätään, avasi silmänsä ja katsoi toveriaan. He molemmat virnistivät ja nousivat ylös, esittäen olevansa elämänsä kunnossa ja pirteitä, vaikka kummankin jokaiseen lihakseen sattui yhä.

”Saah hähä häähhäänhö prhille lleskaa?”
”Syö suus tyhjäksi ensin, puhu sitten vasta!” Ahlsten läimäytti vierellään istuvaa Lundahlia selkään, jolloin tämä oli sylkäistä suussaan olevan muhennoksen vastapäätä istuvan sotamiehen kasvoille.
”Älä huido pöydässä!” Lundahl nieli ahnaasti suuhunsa jääneen muhennoksen, pyyhkäisi kasvojaan hihallaan ja nojasi hieman taaksepäin.
”Sanoin, jotta ’saa nähdä päästäänkö perille ollenkaan’.” Ahlsten katsoi toveriaan hieman hämmästyneenä moisen epäilyksen esittämisestä. Lundahl vastasi hölmistyneeseen katseeseen poikamaisella virnistyksellä.
”Kuulin puhetta siellä salissa, upseerien puhetta. Joku siellä oli kuulemma sattunut kuulemaan laivan oman miehistön puhuvan jostain ongelmista, kuinka niiden suunnistaja olisi ihan päästään sekaisin.” Lundahl kertoi ja alkoi sitten kauhoa lisää muhennosta suuhunsa.
”Ja minä kuulin, että sinun äitisi otettiin mukaan siltä varalta, että tukehdut puppuusi. Saa antaa sinulle selkäsaunan illalla, kun moista paskaa puhut!” Otti kantaa keskusteluun pöydän toisella puolella istuva sotamies ja nauroi makeasti letkautukselleen. Lundahl nieli taas suunsa tyhjäksi ja hymyili pirullisesti toiselle.

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *
 
”Keisarin nimeen!” Lausui jämäkällä äänellä kypärätön Harmaan ritarikunnan sotilas, samalla kun tämä astui kuljetusalus Kauffmanin komentosillan yhteydessä olevaan kokoontumistilaan. Paikalla oli ennestään muutamia ihmisiä, jotka hiljenivät välittömästi ja katsoivat tarkkaavaisena saapujaa. Yksi ihmisistä suoristautui ja astui tulijaa vastaan.
”Keisarin nimeen, kersantti Eloy!” Aluksen kapteeni teki kunniaa itseään yli puoli metriä pidemmälle ja leveämmälle panssaroidulle hahmolle. ”Liittykää seuraamme, meidän lienee syytä keskustella.”

Hetken kuluttua kuusikulmaisessa huoneessa seisoi holoprojektoripöydän äärellä yhteensä kahdeksan hahmoa. Aluksen kapteeni, pyylevä mies jolla oli tuuheat viikset, seisoi pöydän päässä. Tämän vierellä oli kaksi konepappia, jotka valmistelivat holoprojektoreita kokousta varten, sekä kaksi aluksen turvallisuudesta vastaavaa sotilasta, jotka seisoivat kapteeninsa vierellä selvästi vaivaantuneina. Kauffmanin kansilla ei ollut koskaan ennen astellut avaruusmerijalkaväen sotilaita. Lisäksi tilassa seisoi Finlandian viidennentoista armeijakunnan komentajakaksikko. Kähkönen yski takkinsa hihaan, ja tarkkaili kulmiensa alka muita osanottajia, samalla kun Oksanen seisoi ryhdikkäänä ja tarkasteli pöydän hologrammeja. Viimeiset hahmot olivat merijalkaväkeä, suunnattomia ihmiskolosseja hopeanharmaissa haarniskoissa, joita koristivat sadat sinetit ja kirjoituskääröt. Ilman valtavia aseitaankin nämä hahmot vaikuttivat rajattoman uhkaavilta ja vaarallisilta. Lisäksi huoneen nurkissa olevissa syvennyksissä seisoi lähes huomaamattomia hahmoja; sotilaita ja turvamiehiä, jotka tarkkailivat tilannetta ja varmistivat, ettei kokousta kuulemassa ollut ylimääräisiä korvapareja.
”Nyt kun olemme kaikki paikalla, lienee sopiva hetki aloittaa.” Aluksen kapteeni, mies jonka nimi oli Farrar, lausui jämäkästi, samalla kun hän viittasi kädelleen konepapeille. Huoneen kirkkaat keinovalot himmenivät, ja holoprojektorin kuva alkoi herätä eloon ja muuttaa muotoaan.
”Kuten kaikki läsnä olevat tietävät: meillä on ongelma. Kauffman on joutunut jonkinlaiseen poimupyörteeseen, ja pelkään että olemme saattaneet eksyä suunnasta. Kersantti Eloy lienee kykenevin valaisemaan tilannetta.” Lopetettuaan puhumisen Farrar nyökkäsi kohti Harmaan ritarikunnan kersanttia ja jäi odottamaan. Kersantti Eloy nosti arpiset kasvonsa hologrammista, joka esitti tällä hetkellä kolmiulotteista kaaviota Kauffmanin ulkomuodosta.
”Näkijämme on sekavassa tilassa. Viimeisen kahdenkymmenenkahdeksan tunnin ajan se…” Eloy katsahti nopeasti vierellään seisovaa Harmaan ritarikunnan kapteeni Morrelia, ennen kuin jatkoi: ”Hän on vuoroin huutanut suoraa huutoa, johon hänen avustajansakin yhtyvät kun itkemiseltään ehtivät, vuoroin ollut täydellisen liikkumatta ja hiljaa, kuin kuollut niille sijoilleen. Poimu on levoton aina, jokainen Harmaan ritarikunnan jäsen tuntee sen matkustaessaan tässä vihamielisessä paikassa, mutta nyt…” Jälleen Eloy katsahti kapteeniinsa, kuin tukea etsien. ”Nyt se näyttää olevan vieläkin levottomampi.” Eloy lopetti ja oli hiljaa. Kaikki paikallaolijat olivat hiljaa, katsahtaen aina välillä toisiinsa, näyttäen levottomilta, toivottomilta ja murtuneilta. Kenraali Oksanen oli ensimmäinen joka rikkoi hiljaisuuden:
”Olen saanut ymmärtää, että normaalista tällaisia vaikeuksia väistettäisiin poistumalla tästä ’poimusta’. Miksi emme nyt toimi samoin?” Kapteeni Farrar katsoi Oksasta, nyökkäsi hiljaa ja painoi edessään olevan holopöydän nappia.
”Olemme harkinneet tuota toimenpidettä päällystömme kanssa. Ilman näkijää me emme voi suunnistaa ja saatamme päätyä ties minne. Pelkään kuitenkin, että Geller-kenttämme saattaisi pettää ainakin hetkellisesti, jos tekisimme hallitsemattoman pudotuksen ulos poimusta. Olisimme useita sekunteja suojattomia ja mikä tahansa tuolla ulkona onkin, voi päästä aluksen sisäpuolelle.” Hiljaisuus oli jälleen suorastaan painostava. Yksikään kokouksen osanottajista ei liikkunut, ja ainoa ääni salissa oli kankaan kahina, joka syntyi kun joku vartiomies vaihtoi painoa puutuneelta jalalta toiselle. Lopulta useiden minuuttien hiljaisuuden rikkoi metallisen oven kolahdus, kun se huitaistiin nopeasti syrjään. Useita ihmisääniä, hämmennystä, huudahdus, terävä askelpari joka lähestyi kokoussalin suljettuja ovia. Kumeasti paukahtaen joku iski kätensä kokoustilan oveen, joka heilahti auki. Hämärään saliin tulvi valoa avoimesta ovesta, ja tuossa valonsäkeessä seisoi yksi sotilas voimahaarniskassa.
”Kapteeni Morrel! Kenttä on pettänyt! Näkijä on kuollut!” Noine sanoineen sotilas marssi kapteeninsa eteen, teki kunniaa ja antoi lyhyen selontekonsa:
”Hän huusi. Huusi kuin viimeistä päivää. Yhtäkkiä hänen, ja kaikkien muidenkin siellä olevien huudot lakkasivat yksi kerrallaan. Minä ja Junius huolestuimme ja avasimme ovet ja… Verta oli kaikkialla. Kuin valtava terä olisi halkaissut jokaisen kallon niskanikamiin saakka. Aioimme tutkia huonetta tarkemmin, kun se hyökkäsi kimppuumme. Yksi avustajista, kauttaaltaan veren peitossa, kasvon vääntyneenä sellaiseen ilmeeseen joka ei kuulu ihmiselle, ryntäsi päällemme heiluttaen halkaistua metalliputkea. Ammuimme hänet ja sinetöimme huoneen välittömästi…”
Eloy, kuten kaikki muutkin, katseli viestintuojaa herkeämättä. Lopulta, selonteon loputtua ja lyhyen hiljaisen hetken mentyä, Eloy esitti kysymyksen:
”Jos alus pudottautuisi kuitenkin poimusta normaaliavaruuden turvaan, kuinka pahasti siinä voisi käydä?”
Ennen kuin kapteeni Farrar ehti vastata, Harmaan ritarikunnan kapteeni Morrel murahti yhden sanan, joka olisi päättävä koko neuvonpidon: ”Pahasti!”