Punainen Ristiretki

[Heretic]

Ääääh, älä rääkkää, anna jatkoa

[Karl Van Dieter]

No niin, pitkän tauon jälkeen sitä sai taas suollettua itsestään jonkinlaista sontaa, joten olkaapa hyvät taas!

1.Luku

Turmeltuneet Maat, Mourkain, Keisarillinen vuosi 2336

Raskas saapas asettui kivelle ja pitkä, hoikka, mutta lihaksikas vartalo nojasi jalan varassa kiveä vasten. Pitkäliepeinen musta takki liehui aamuisessa tuulessa, joka tuli pohjoisesta päin kylmänä.
Freued von Zwartzheim piti tuulta raikastavana näin aamutuimaan, vaikkakaan hänen mukanaan tuomansa alaiset eivät näyttäneet olevan samaa mieltä asiasta hänen kanssaan. Näille miehille tulisi antaa jotakin työtä, joka lämmittäisi mukavasti heidän lihaksensa ja saisi viileän hien kirpoamaan heidän kalpeille otsilleen. Hiipuvien nuotioiden savu leijaili Freuedin sieraimiin tuoden hänelle mieleen jonkin taistelun jälkeisen aamun, ja savuavat rauniot. Hän hieraisi kaljua päätään, josta hiukset olivat jo aikaa sitten lähteneet. Ihmisiä parveili hänen ympärillään, jokainen omilla asioillaan, jotka oli jaettu edellisenä iltana kaikille.
Freued tarkkaili Mourkainin muinaisia muureja, jotka olivat joskus suojelleet kaupunkia. Siellä täällä oli mies vartiossa, juuri kuten hän oli määrännyt. Leiripaikalla ritarit olivat lopettaneet ateriointinsa ja kiinnittelivät nyt toinen toistensa raskaita haarniskoja paikoilleen. Tallipojat olivat touhuamassa hevosten kimpussa, syöttämässä näitä, korjaamassa jätöksiä, ja pian he alkaisivat kiillottaa niiden kupeita harjoillaan. Kaikki oli juuri kuten pitikin tänä hienona aamuna, paitsi syy, miksi he olivat tänne alunperin tulleet.
”Ottakaa tuo laatikko, ja viekää se kohti palatsin raunioita. Se sisältää tarvitsemanne työkalut, joilla tunkeutua sisälle, mikäli mitään luonnollista reittiä ei onnistuta löytämään.” hän sanoi kahdelle striganille, jotka tarttuivat kiinni puiseen laatikkoon ja alkoivat raahata sitä kohti suurta rakennusta, joka joskus oli ollut palatsi. Mustalaiset olivat tämän kolmen viikon aikana toimineet lähinnä hänen oppainaan, mutta viime päivinä heidätkin oli ollut pakko pistää oikeaan työhön, jotta hänen todelliset alaisensa eivät olisi napisseet siitä, miten heidän oli tehtävä raskaat työt kun säälittävät mustalaiset saivat päivät pitkät vain juoda olutta ja laulaa vanhoja kansanlaulujaan ja kertoa tarinoitaan lämpimien nuotioidensa ympärillä.
Kolme viikkoa sitten saattue, johon oli kuulunut noin viisikymmentä Totuuden Tien ritaria, kaksisataa hilparimiestä, kourallinen striganeja, ja sataviisikymmentä miekkamiestä yhdessä noin sadan muskettimiehen ja kahden tykin kera, olivat astuneet muinaisiin raunioihin, jotka tunnettiin nykyisin nimellä Morgheim. Striganit olivat kuitenkin puhuneet raunioista niiden toisella, oikealla nimellä, joka oli Mourkain. Myös Freuedin palveluksessa toiminut Kuoleman tietämykseen perehtynyt velho Mannfred Scteinhoff oli tuntenut striganien käyttämän nimen. Velho oli ollut eräs ensimmäisistä, jotka suurhaltiavelho Teclis oli omakätisesti kouluttanut Suuren Kaaossodan jälkeen. Tosin mies oli jo ennen koulutuksensa alkuakin perehtynyt tähän tietämykseen, ja tiesi jotain sellaisiakin asioita, joita Teclis ei koskaan olisi suostunut opettamaan yhdellekään ihmiselle tai haltialle. Mannfredilla oli ollut hallussaan kirjoja, jotka käsittelivät vampyyreja, ja heidän kiroustaan. Sen kirjoittajasta ei ollut tietoa, mutta velho vakuutti kirjan olevan aito, ja peräisin itse Vlad von Carsteinin kokoelmista. Kuinka se oli päätynyt tämän velhon käsiin, siitä Freuedilla ei ollut ollut tietoa, eikä velho asiasta suostunut sen enempää paljastamaan. Joka tapauksessa kirja oli kertonut mahdollisista tavoista erottaa vampirismin kirot pois saastuneesta verestä niin, että jäljelle jäivät vampyyrien parhaimmat puolet. Kirjassa oltiin puhuttu lohikäärmeen verestä, mutta ongelmana oli nyt se, ettei hänellä ollut vampyyrin verta, jolla voisi tehdä kokeita. Kaikki hänen tai hänen ritarikuntansa tielle osuneet vampyyrit oltiin tuhottu, eikä Freued ollut voinut pyytää muita noita-metsästäjiä ottamaan kiinni yhden elävänä. Syitä tähän oli kaksi: toinen oli se, että valveilla oleva vampyyri oli kammottava vastustaja kohdata, sen voimat olivat moninkertaiset ihmiseen nähden, sen nopeus oli yliluonnollinen, lisäksi sillä oli käytössään muita yliluonnollisia kykyjä, kuten se, että vampyyri saattoi pystyä muuttamaan muotoa lepakoksi, sumuksi tai kasaksi rottia tai käärmeitä, jotka saattaisivat lähteä vilistämään joka suuntaan. Toinen syy oli, että tällainen pyyntö olisi herättänyt ihmetystä kollegoiden riveissä ja lukuisia kysymyksiä, johon Freued ei olisi voinut vastata. Hänen kiinnostuksensa ikuista elämää kohtaan ei ollut yleisessä tiedossa, kuten oli muutamia muitakin salaisuuksia, jotka vain suurmestari itse hänen lemmikkivelhonsa ohella tiesi.
Kolmen viikon aikana örkit ja hiidet olivat yrittäneet pieninä laumoina tunkeutua kaupunkiin, mikä ihmetytti ikääntyvää noita-metsästäjää. Se jotenkin tuntui ruokkivan hänen käsitystään siitä, että kaupungin muinaisissa raunioissa saattoi olla jotakin mielenkiintoista, toisaalta hyökkäykset saattoivat johtua heistä, sillä vihernahat olivat tunnettuja siitä, että ne etsivät alituiseen tappeluita. Nämä hyökkäykset olivat aluksi olleet varsin pelokkaita, ja tappelut päättyivät nopeasti örkkien pakoon, mutta ajan myötä nämä kävivät rohkeammiksi ilmeisesti ymmärrettyään, että niitä vastassa oli tavallinen kuolevainen ihminen, eikä vertajanoava, yliluonnollisen voimakas vampyyri. Nuo hyökkäykset olivat verottaneet Freuedin jo ennestään pienen armeijan kokoa vielä entisestään, mutta tänä aamuna kaikki todellakin näytti hyvältä. Jos hyvin kävisi parissa päivässä Freued miehineen olisi jo matkalla kohti Rajaruhtinaita, ja Keisarikuntaa.
Mannfred oli myös näyttänyt teoksen, joka oli jo useita vuosisatoja vanha. Se oli oikeastaan syy, miksi Freued oli tällä epätoivoisella matkalla raunioissa. Teos oli käsitellyt pääasiassa vihernahkoja ja näiden mahdollista toista puolta, joka ei olisi niin sotainen kuin se, minkä ihmiset olivat saaneet todistaa niin monia kertoja. Teoksessa ei ollut muuta mielenkiintoista kuin erään hiiden kertomus juuri näistä raunioista. Olento oli kertonut pienestä joukkiosta ihmisiä, jotka olivat tulleet etelästä ja astuneet raunioihin. Oli seurannut joukko ihmeellisiä asioita, ja taistelun ääniä raunioista, muutamia räjähdyksiä ja maan vapinaa. Sitten ei mitään. Hiisi oli kertonut Mourkainin jo pitäneen sisällään ”kalpeanaamaisia verenjuojia” kuten se oli käyttänyt ilmaisua vampyyreista. Tämä oli saanut Freuedin uskomaan, että etelästä tulleet ihmisetkin olivat saattaneet olla vampyyreja. Mannfred oli tullut samaan lopputulokseen. Voisi siis teoriassa olla mahdollista löytää jotakin jälkiä näistä vampyyreista, jopa kuivunut vampyyrin veri saattaisi riittää, sillä tuoreen veren löytäminen tuntui melko mahdottomalta. Toistaiseksi he eivät olleet kohdanneet juuri mitään vampyyreihin viittaavaa, mutta jonkinlainen taistelu paikalla kuitenkin oltiin käyty joskus muinoin. Ihmisten luita oli siellä täällä, osalla oli yllään vielä jäänteitä muinaisista haarniskoista, mutta rauta oli niin haurasta, että se mureni kun kädellä kosketti siihen. Sama koski niitä harvoja aseita, jotka olivat jääneet säiden armoille ulkoilmaan, ja jotka olivat kuin ihmeen kautta vielä säilyneet.
Freued oli tutkinut joitakin kalloja, joita oli raunioilla nähnyt, osassa niistä ei ollut mitään omituista, ne olivat tavallisia ihmisten kalloja, joista joihinkin oltiin isketty terävällä tai tylpällä esineellä niin, että kallo oli haljennut. Mutta osa kalloista oli omituisempia. Ne olivat melko samanlaisia kuin tavallisetkin ihmisten kallot, mutta näiden kallojen hampaat olivat terävämmät, kuin jollain lihansyöjällä. Freuedille se oli merkki siitä, että nämä ihmiset olivat saattaneet olla raadosyöjiä, kannibaaleja, jotka olivat kärsineet mutaatioista syötyään tarpeeksi kauan lajitovereitaan, niin ainakin Freued epäili asian olleen.

Totuuden Tien ritarikunta oli seurausta Herman Bechendorfin kapinasta sigmariitteja vastaan yli viisisataa vuotta sitten. Sen toiminta oli omavaltaista, ja salaista. Kukaan ritarikunnan ulkopuolinen ei ollut tietoinen noita-metsästäjistä, jotka väittivät toteuttavansa Sigmarin todellista tahtoa. Jokainen ritarikunnan ritari ennen pääsyään jäseneksi, joutui vannomaan valan, joka velvoitti häntä vaikenemaan kaikesta näkemästään ja kuulemastaan ritarikunnan ulkopuolisille tahoille. Tämä oli väistämättä johtanut siihen, että ritarikunta oli varsin pienikokoinen, sillä sopivia aatelelisia oli melko vaikeaa löytää. Lisäksi Totuuden Tien ritarit pitivät useimpia muita ritarikuntia kerettiläisinä, mutta eivät pienen kokonsa vuoksi olleet pystyneet asettumaan ketään ritarikuntaa vastaan avoimesti. Nyt, kun Keisarikuntaa hallitsi keisari, he olivat unohtaneet muinaiset kaunansa etenkin Sigmarin ritareita kohtaan. Lisäksi heidän pääpainonsa oli aina ollut nimenomaan vampyyrien kiinniottamisessa ja tuhoamisessa. Tämä johtui Hermanin epäonnistumisesta aikoinaan saada kiinni eräs tietty vampyyri, joka oli kylvänyt pelkoa Nulnissa. Jotkut uskoivat tuon vampyyrin olevan elossa vielä tänäkin päivänä, mutta painuneen maan alle odottamaan aikaa, jolloin voisi kylvää tuhoaan jälleen kerran.
Freued lähti samaan suuntaan kuin puista laatikkoa kantaneet striganitkin olivat menneet. Ritarit olivat saaneet suurimmalta osin varusteet päälleen, ja ne ketkä olivat valmiita, kiirehtivät noita-metsästäjäkapteenin ja suurmestarinsa ympärille muodostamaan henkivartiostoa. Ritareistakin oli kymmenkunta kaatunut yhteenotoissa örkkien ja hiisien kanssa, mikä oli harmi, koska ritarit olivat arvokkaita ritarikunnalle.
”No niin, jos kaikki on valmista, niin alkakaa mennä kohti palatsia, meillä on vielä tämä päivä aikaa yrittää löytää jotakin raunioista. Huomenna aloitamme paluumatkamme takaisin Keisarikuntaan!”
Matkalla kohti edessä näkyvää palatsia Freued pohti, mikseivät vihernahat olleet vallanneet raunioita? Totta oli se, että ne olivat joskus tienneet vampyyrien kansoittaneen tätä paikkaa, mutta nythän paikka oli ollut hylättynä jo useampia vuosisatoja. Toisaalta, Freued pohti, olisiko yksikään ihminenkään suostunut asettumaan tänne, vaikka tämä paikka olisi sijainnut Keisarikunnan sydämessä?
Palatsi itsessään oli valtava rakennus, ja se hallitsi kevyesti kaikkia muita rakennuksia ympärillään. Sitä ympäröivät ränsistyneet muurit, jotka olivat osittain sortuneet sieltä täältä. Ne olivat varmasti aikoinaan olleet kauniit ja kestävät muurit ketä tahansa vihollista vastaan. Osa vartiotorneista oli luhistunut ajan raskaan painon alla, eikä Freued uskaltanut laittaa ketään kiipeämään jäljellä oleviin torneihin siinä pelossa, että tornit eivät ehkä kestäisi rasitusta.
Arkkitehtuuriltaan tornit, muuri ja itse palatsi muistuttivat rakennelmia, joita Freued oli nähnyt kirjoista Mannfredin kirjastossa, jotka käsittelivät muinaista Nehekharaa, ihmiskunnan sivistyksen kehtoa ajan aamukoitteessa tuhansia vuosia sitten. Arkkitehtuuri kertoi omaa tarinaansa noita-metsästäjäkapteenille rakennelman alkuperästä ja siitä, kuka tai mikä sen oli aikoinaan suunnitellut muistuttamaan jotakin kauan sitten menetettyä, kuten usein maanpakoon lähetetyillä saattoi olla tapana.
Kaupungissa oli muitakin samaa arkkitehtuuria jäljitteleviä rakennuksia, mutta suurimmalta osaltaan kaupunki piti sisällään rakennuksia, jotka olivat ilmeisesti vielä vanhempia kuin nämä nehekharalaiset rakennelmat. Aika oli kohdellut kaltoin näitä rakennuksia, niistä monet olivat sortuneet lähes kokonaan jättäen jäljelle vain kivijalan merkitsemään paikkaa, jossa rakennus oli joskus seissyt.
Freued ohitti lukuisia näistä rakennuksista tai niiden raunioista, ja siellä täällä lojui ihmisten luita pitkin pääkatua. Myös hajonneita kilpiä, keihäitä ja miekkoja oli siellä täällä kiinnitettyinä muinaisten sotureiden luisiin sormiin.
Viimein hän saapui korkealle muurille, joka joskus oli ollut valkoinen, mutta oli nyt lian ja sään vaikutuksesta tummentunut ja halkeillut sieltä täältä. Muuri oli joskus ollut hyvin vahva, ja Freued sääli niitä, jotka palatsia vastaan joutuivat taistelemaan. Joskus, kauan sitten niin oli kuitenkin käynyt ja voima, joka lopulta tuhosi kaupungin oli näitä muureja, ja jopa vampyyreja voimakkaampi.
”Herr suurmestari, tie sisäpihalle on sortunut, käskin jo miesten aloittaa louhinnan sisään. Luulen, että puoleenpäivään mennessä olemme jo itse palatsissa.” Freued nyökkäsi kersantille. Hyvä, että jollakin oli älyä tehdä jotakin ilman, että hänen piti aina antaa määräys. Tuossa oli mies, joka saattaisi jopa saada joskus kapteenin arvonimen.

Noin kymmenen aikaan aamupäivällä tie sisään palatsiin oltiin louhittu, ja Freued yhdessä ritariensa kanssa astui ensiksi sisään. Ritarit ryntäsivät heti tutkimaan läheiset käytävät mahdollisten väijyien varalta.
Freued katseli ympärilleen ja häntä odotti kauhistuttava näky: kaikkialla hänen ympärillään oli siellä täällä luita ja pääkalloja, jotka näyttivät kuuluneen joskus ihmisille. Myös ritarit olivat keskeyttäneet tutkimisesnsa ja tuijottivat kammottavaa näkya edessään. Yksi heistä oli vahingossa polkenut jalkoihinsa yhden pääkallon, joka oli murskaantunut hänen jalkoihinsa painon alla. Freued käski tuoda saliin lisää valoa. Katto oli osittain sortunut, mutta silti auringon valon oli vaikea tulla sisään tästä kulmasta ja siksi sali oli hämärä. Ilma palatsissa oli tunkkainen, ja haisi vanhalta luulta ja homeelta. Katosta sieltä täältä putoili vesipisaroita edellisen päivän sateen jäljiltä.
”Tämä näyttää haudalta”, yksi ritareista sanoi katsellen ympärilleen. ”Mutta keitä nämä olivat?” Freuedilla oli epäilys, jonka hän halusi varmistaa. Hän tutki kalloja, ja huomasi osalla niistä lieviä mutaatioita, terävämmät hampaat, ja kapeampi kallo. ”Tämä ainakin on ollut raadonsyöjä, mutta mukana näyttää olleen myös ihmsiä... Osa näistä luista näyttää ikivanhoilta, ja nuo isot kallot tuolla ovat kuuluneet örkeille.” Ritarit olivat hämmentyneitä. ”Örkkejä? Onko täällä ollut taistelu örkkien ja raadonsyöjien välillä?” kysyi isokokoinen ritari, joka oli heidän johtajansa, preseptori Albrecht.
Freued pohti kysymystä hetken. Hänen saamiensa tiedon mukaan vain muutama ihmismäinen olento oli murtautunut muinaisiin raunioihin, silti täällä oli vähintään pienen armeijan verran ruumiita, osa oli jopa örkkien ja hiisien jäänteitä. ”Uskon, että ne, jotka tänne tulivat kauan sitten etelästä, kohtasivat armeijan, joka puolusti tätä paikkaa. Örkit ja hiidet, jotka täältä löytyvät olivat jo silloin kuolleita, musta magia on ollut täällä käytössä silloin. Raadonsyöjät olivat tietenkin puolustajien puolella silloin, samoin suurin osa näistä kuolleista. Edetkää varoen, jokin saattaa hyvinkin olla selviytynyt täällä nämä vuosisadat. Etsikää mitä tahansa merkkiä vampyyreista.”
Ritarit lähtivät suurikokoisen Albrechtin johdolla tutkimaan käytäviä, hilparimiehet asettuivat suojelevasti suurmestarin ympärille ja striganit levittäytyivät ympäri salia tutkimaan merkkejä vampyyreista. Vaikka Freued ei pitänyt magiasta, hän toivoi nyt, että Mannfred olisi ollut hänen mukanaan varmistamassa mahdollisen taistelun hänen edukseen. Striganien mukaan meni osa keisarikuntalaisista miekkamiehistä varmistamaan mustalaisten turvallisuuden ja samalla pitämään näitä silmällä, ettei mitään arvokasta katoaisi heidän mukanaan.
Kului lähes tunti, ritarit olivat palanneet kertoen paikan olevan täysin autio lukuunottamatta muutamia lintuja siellä täällä lentelemässä. Sitten palasivat miekkamiehet striganien kanssa huutaen Freuedia luokseen katsomaan, mitä olivat löytäneet raunioista. Freued oli jo alkanut uskoa tämän matkan olleen turha, ja viemisinä olisi vain kasa vanhoja luita, ja joku muinainen reliikki, jotka saattoivat rahassa olla korvaamattoman arvokkaita, mutteivät kuitenkaan tarjonneet ikuista elämää.
No, ajatteli Freued, eihän Mannfred ollut koskaan luvannutkaan, että täällä olisi enää mitään, jos joskus olikin ollut. Hän tunsi itsensä nyt tyhmäksi, lähteä nyt yhden hiiden antaman kuvauksen perusteella lähes toiselle puolelle maailmaa maahan, joka on hengenvaarallinen jo pelkästään säiden vuoksi, puhumattakaan sen asukkaista, jotka olivat iskoja, vihreitä ja kantoivat ilkeännäköisiä aseita mukanaan ja olivat aina valmiita tappelemaan.
Huomenna hän aloittaisi matkansa takaisin, eikä enää koskaan palaisi, sen sijaan hän etsisi keinon hoidella Mannfred pois tieltä kostoksi. Sitten miekkamiesten huudot olivat alkaneet tunkeutua hänen katkerien ajatustensa usvan läpi. Nämä huusivat, että olivat löytäneet jotakin? Kun ajatus tunkeutui hänen tajuntaansa, se selkeytti hänen ajatuksensa jälleen kerran, kuin aurinko olisi jälleen kerran ottanut vallan myrskyisestä taivaasta.
”Mitä tarkoitatte, puhukaa, piru vie!” Miehet vilkaisivat hermostuneesti toisiinsa, ja toinen heistä alkoi selostaa: ”Siellä on kuollut mies, herr suurmestari. Mutta tämä ei ole luuranko, vaan vasta äskettäin kuollut, jäänyt kattotiilien alle niiden sorruttua, teidän olisi hyvä tulla itse katsomaan tätä.”
Freued nousi nopeasti kiveltä jolla oli istunut ja huikkasi ritareille, jotka seurasivat häntä. Paikan päällä oli täysi touhu, miekkamiehet ja striganit yrittivät siirtää rintarinnan raskaita kattotiilejä pois ruumiin päältä, mutta lopettivat kun Freued pääsi paikalle ja kielsi sen.
”Idiootit! Tämä olento saattaa olla vielä voimissaan, ja jos se pääsee vapaaksi, emme saata mahtaa sille mitään!”
”Mutta se on vain kuollut mies...” sanoi yksi miekkamiehistä, mutta vaikeni suurmestarin palavan tujotuksen edessä. Freued laskeutui kaatuneen miehen ympärille ja tutki ruumista. Se näytti enemmänkin nukkuvalta kuin kuolleelta, sen kasvot olivat sileät ja silmät olivat kiinni. Hiukset olivat olkapäille ulottuvat, ruskeat ja miehen lihakset olivat kookkaat. Soturi, ajatteli Freued. Sitten hän katseli miehen vaatetusta, josta oli jäljellä enää rääsyt. Hän kosketti haperoista kangasta, joka mureni hänen etusormensa ja peukalon välissä.
”Näettekö tämän? Kangas on niin vanhaa, että se murenee kosketuksesta. Tämä ruumis on ollut täällä kauan.” Miekkamies pudisti päätään epäuskoisena.
”Sinä olet uusi riveissämme?” Miekkamies nyökkäsi. ”Se selittää epäuskosi, sillä jos olisit ollut kauemmin, tietäisit, että vampyyreilla on kyky säilyä nuorena, tai sen ikäisenä kuin muuttuessaan olivat, ikuisesti. Vampyyrin ikää on mahdotonta ulkoisten ominaisuuksien perusteella, ellei niillä ole päällään ikivanhat vaatteet, kuten tällä yksilöllä.” Freued otti maasta tikun ja vei sen vampyyrin huulille. Hän raotti huulia nähdäkseen pitkät kulmahampaat, mutta niitä ei ollut. Freued ei ollut yllättynyt, vampyyrit pystyivät kasvattamaan ne tarvittaessa. Sitten jokin kiiltävä osui hänen silmiinsä, ja hän huomasi ketjun vampyyrin kaulalla. Se oli tehty vahvasta aineesta, gromrilista, jota kääpiöt louhivat muinaisten kaivostensa kätköissä Maailman äären vuorilla. Seuratessaan ketjua Freued löysi medaljongin, johon ketju oli kiinnitetty. Hän huokaisi järkytyksestä ja hämmästyksestä. Se esitti Sigmarin pyhää merkkiä; moukaria ja kaksipyrstöistä komeettaa.
”Pyha Sigmar. Miten tämä on mahdollista? Vampyyri kantaa Sigmarin merkkiä? Ketkähän tätä linnoitusta oikeasti puolustivat silloin kun tämä vampyyri jäi ansaansa?” Hän nousi vampyyrin ääreltä ja jätti riipuksen tämän kaulaan. Freued uskoi sen pitävän vampyyrin aloillaan, mikäli olento heräisi kun he yrittivät siirtää kattotiilejä tämän päältä pois. Sitten hän kuuli askeleita takaansa ja näki Albrechtin kädessään puinen vaarna ja symbolinen hopeinen sotavasara.
”Ei, Albrecht, otamme tämän elävänä. Tämä on syy, miksi tulimme tänne, vampyyrin veri, mutta nyt saamme tilaisuuden tutkia kokonaista vampyyria, elävänä. Pane nuo pois.” Ilme suuren miehen kasvoilla oli yllättynyt ja jopa järkyttynyt, mutta hän teki kuten hänen suurmestarinsa käski, ja laittoi tappovälineet pois.
Tuntia myöhemmin vampyyrin ruumis oltiin saatu kaivettua pois raunioista, ja se aseteltiin puiseen laatikkoon kuljetusta varten.
”Pitäkää huoli siitä, että auringon valo ei tavoita vampyyria, haluan sen elävänä ja vahingoittumattomana perille saakka. Tutkikaa paikka, löytyykö täältä vielä muuta.”

Matka takaisin alkoi takaisin alkoi aikaisin seuraavana aamuna. Paikalta ei ollut löytynyt merkkiäkään muista vampyyreista, mutta se ei haitannut Freuedia enää. Hän oli löytnyt sen, mitä oli tullut hakemaan, ja vielä enemmänkin. Vain kolmen tunnin marssin jälkeen joukko örkkejä hyökkäsi saattueen kimppuun. Seuranneessa taistelussa kuoli viisi hyvää ritaria, mutta hilpareiden ansiosta, jopa örkkien paksu nahka saatiin lävistetyksi ja niitä kaatui kymmenittäin. Miekkamiehet taistelivat toista laumaa vastaan. Sitä johti isokinen, ilkeännäköinen örkki, jolla toinen korva oli leikattu irti, ja jolla oli koruton lappu vasemman silmänsä peittona. Aseena hrviöllä oli suurikokoinen kirves, jolla olisi helposti katkaissut miehen kahtia yhdellä iskulla. Miekkamiesten kersantti antoi käskyn pysyä lujana, ja miehet nostivat kilpensä suojaamaan itseään tulevalta hyökkäykseltä. Iskuja sateli kymmenittäin ja osa kilvistä särkyi iskujen voiman alla. Miekkamiehiä kuoli varmaan joka kolmannella iskulla. Epätoivo alkoi astua kersantin mieleen, mutta hän oli päättänyt olla luovuttamatta ilman taistelua. Kun uusi rivistö miekkamiehiä astui kaatuneiden tilalle, hän tunsi olevansa taas voimissaan. Kersantti pisti miekallaan häntä kohti rynnistävää örkkiä, ja tunsi voimakkaan tärähdyksen kädessään ennen kuin miekka upposi jätin rengashaarniskan läpi sen nahkaan. Nopeasti hän veti aseen pois ja iski sen kohti örkin kaulaa katkaisten sen. Hän oli nyt vakuuttunut siitä, että taistelu oli vielä voitettavissa.
Freued hakkasi lumotulla miekallaan, joka oli haltiatekoa, vihernahkoja edessään tappaen yhden joka iskulla. Inspiroituneina johtajansa taidonnäytteestä hilparimiehetkin taistelivat antamatta tuumaakaan periksi. Freued ihmetteli, missä ritarit olivat, mutta pian kajahti ilmoille örkkien koruttoman rummutuksen yläpuolelle kirkas ääni, joka kuului ritarien muusikolle. Sen myötä seurasi ryskettä, kun ritarit jyräsivät örkkiosaston koko vasemman sivustan hajalle, ajaen ne pakosalle kauhuissaan yllättävän hyökkäyksen voimasta. Edes niiden suurikokoinen johtaja ei voinut pitää niitä enää ruodussa, ja niin toisen örkkiosaston sivusta oli auki Freuedille ja hilparimiehille hyökkäystä varten. Ritarit jättivät pakenevat örkit rauhaan, ja kaarsivat ottamaan uuden vauhdin, kun ne näkivät uuden uhan lähestyvän. Se oli örkkiosasto, joka ratsasti suurikokoisilla sioilla. Liian myöhään Albrecht kykeni antamaan väistökäskyn, kun yksikkö rynnisti suoraan päin yllätettyjä ritareita. Örkkien keihäät lävistivät kaksi ritaria saman tien heittäen heidät ratsujensa selistä maahan. Albrecht käski miesten muistaa olevansa ritareita, eikä ketä tahansa tavallisia sotilaita, ja tämän muistutuksen myötä ritarit pudottivat kiiltävät peitsensä ja vetivät miekkansa esiin. Ritarien hevoset potkivat villisti sikoja kengitetyillä kavioillaan ja osa sioista tuupertuikin pökertyneinä maahan pudottaen ratsastajansa selästään. Albrecht heilutti haastavasti miekkaansa villisikaratsastajien johtajalle, ja tämä ymmärsi vihjeen, ja aloitti lähenemisensä kohti preseptoria. Örkin mahtava tappara, jota se heilutteli yhdellä kädellä, laskeutui uhkaavasti kohti Albrechtin kalloa aikomuksena halkaista se juoma-astiaksi örkille ja tämän sialle. Albrecht veti kilpensä iskun tielle, ja se pysähtyi ennen kuin se oli saanut liikaa voimaa halkaistakseen kilven. Samalla Albrecht iski kohti örkin vasenta kylkeä tavoitellen sen sydäntä, mutta isku kilpistyi tämän raskaaseen panssariin. Myös hevonen ja sika kävivät omaa kamppailuaan, molemmat näykkien toisiaan saamatta kuitenkaan aikaiseksi mitään vakavaa. Albrechtia kuitenkin huolestutti ilkeännäköiset torahampaat, jotka sika omasi. Ne olisivat omiaan tappamaan hänen ratsunsa, mutta toistaiseksi haarniska oli estänyt niiden pääsyn läpi pehmeään lihaan.
Molemmat soturit vaihtoivat iskuja, ja torjuivat niitä, molemmat myös saivat iskuja läpi, mutteivät kuitenkaan mitään kuolettavaa. Albrecht tiesi väsyvänsä pian torjumaan vahvemman vastustajansa voimakkaista iskuja, joten hän olisi pian tehtävä siirtonsa tai kuoltava. Örkki yritti jälleen iskua ylhäältä kohti Albrechtin kalloa, se tuntui olevan hirviön lempiliike, nopealla potkulla ratsunsa kylkeen hän ampaisi eteenpäin miekka tanassa. Örkki näytti hämmästyneeltä tästä liikkeestä, mutta vielä hämmästyneemmäksi se tuli kun miekka tällä kertaa lävisti sen paksun panssarin ja nahan ja upposi sen lihaan aina kahvaa myöten. Kilvellä Albrecht torjui tulevan iskun ja tinttasi hölmistynyttä örkkijohtajaa sen jo ennestään rumaan naamaan niin, että veri tirskahi sen kuonosta. Taistelu oli ohi, ja nähdessään johtajansa kohtaavan moisen kuoleman, muutkin ratsastajat alkoivat nopeasti menettää taisteluintoaan. Muut ritarit taas saivat lisäkannustusta preseptorin taidonnäytteestä, ja alkoivat entistä innokkaammin taistella vihollistaan vastaan. Albrecht joutui hakkaamaan maahan vielä kolme suurintä örkkiä laumassa, ennen kuin nämä alkoivat uskoa olevansa heikoilla jäillä.
Albrecht ojensi miehiään, jotta nämä eivät olisi lähteneet enää takaa-ajoon, ja käski osaston kääntyä kohti jäljellä olevaa örkkiyksikköä vastaan. Se oli koko tämän ajan taistellut peräänantamattomalla voimalla johtajansa karjuessa muille örkeille luultavasti uhkauksia siitä, mitä tapahtuisi jos nämä nyt pakenisivat.
”Miehet! Valmiina hyökkäykseen!” Albrecht huusi, ja torvi kajautti taas ilmoille hyökkäysmerkin. Ukkosen jyrinää muistuttavan äänen myötä hevoset laukkasivat kohti vihollisen perää. Takana olleet örkit huomasivat lähestyvän vaaran, mutta liian myöhään ne alkoivat antaa varoituksia edessä olleille tovereilleen. Vasta kun valtava voima iski örkkeihin takaapäin, alkoivat nämä ihmetellä, mitä oli tekeillä, ja uskoa olevansa nyt täysin saarroksissa, mikä oli tottakin, sillä Freued oli hyökännyt örkkien sivustaan yhdessä hilparimiesten kanssa. Örkit olivat kuitenkin niin peloissaan johtajansa vuoksi, etteivät ne murtuneet, kuten kuka tahansa muu olisi tehnyt tällaisessa tilanteessa, vaan itsepäisesti ne jatkoivat taisteluaan, kunnes jokainen niistä oli kaadettu, ja vain örkkien johtaja yksin enää oli pystyssä tappaen kaiken tielleen tulevan. Osa ritareistakin sai kokea tämän mielipuolen kirveen iskut, kun se heilautti valtavaa asettaan ja katkaisi hevosten kaulat yhdellä valtavalla iskulla. Myös tielle tulleet hilparimiehet lensivät kaaressa haarniskat murtueina. Miekkamiehet onnistuivat lopulta pysäyttämään tämän hullun kirveen ja lävistämään örkin nahan ja haarniskan useista eri kohdista. Mutta vaikka se oli pahasti haavoittunut, osittain kuolettavasti, se jatkoi yhä taisteluaan, ilmeisesti päättäneenä viedä mukanaan mahdollisimman monta vihollista ennen kuin itse kuolisi. Se tarttui voimakkailla kourillaan kiinni miekkamiesten kurkuista ja repi niitä auki, se kiskoi irti hilparimiesten käsiä, ja vasta Freuedin isku sen kaulaan, joka irroitti sen pään muusta ruumista, sai sen kaatumaan kuolleena maahan.
Örkin aikaansaama hävitys oli ennennäkemätön. Heidän oli pakko pysähtyä tähän yöksi ja hoitaa haavoittuneet, ennen kuin matkaa voitiin jatkaa. Tämä ei miellyttänyt Freuedia, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Seuraavan yön aikana tuskaiset valitukset täyttivät tienoon. Osa miehistä ei enää koskaan palvelisi armeijaa menetettyään kätensä, ja monet heistä tahtoivatkin kuolla. Armollisesti Freued antoi sotilaille luvan lopettaa rammat, jotka eivät enää kykenesi hoitamaan työtään, mikäli nämä niin halusivat. Tämä retki oli ollut pitkä, ja vienyt paljon aikaa ja vaivaa, mutta ainakin vampyyri oli vielä heidän hallussaan. Hän toivoi asian olevan niin vielä silloinkin kun he saavuttaisivat Aldorfin.

Oli syksy, ja ensimmäiset kellertävät lehdet olivat ilmestyneet puihin. Ilma oli harmaa, ja enteili sadetta. Päivä oli yli puolen, mutta Freued oli tyytyväinen, että seuraavan ateriansa hän saisi oman kartanonsa suojissa. Sotilaat olivat läheisessä kylässä vaihtaneet vaatteensa uusiin, jotta voisivat näyttää voitokkailta saapuessaan takaisin kotiin. Freued ei olisi halunnut tätä pysähdystä tehdä, mutta tiesi, että sotilaiden oli pidettävä yllään kelpo miesten mainetta, jotta tavalliset asukkaat tunnustaivat heidän valtansa lain ylläpitäjinä.
Freuedin ja hänen lahkonsa päämaja sijaitsi Magiaopistojen lähellä, mikä pilkkasi hänen käsitystään magiasta. Joskus hänen vainoharhaisuutensa sai hänestä vallan, ja hän oli varma, että Magnus, nykyinen keisari tiesi hänestä ja hänen lahkostaan, joka oli lain mukaan laiton, Magiaopistojen sijoittaminen juuri hänen takapihalleen oli keisarin tapa saada hänet tekemään jotakin hätiköityä. Järki kylläkin sanoi, ettei Magnus Hurskaan kaltainen mies voinut olla vähempää kiinnostunut hänestä ja hänen lahkostaan, ja rikoksesta, joka oli tapahtunut yli viisisataa vuotta sitten. Eikä se ollut rikos, Freued moitti itseään, vaan heitä kohtaanhan se rikos oltiin tehty! Silloinen sigmariittinen ritarikunta oli Kaaoksen turmelema, Herman itse kirjoitti siitä, ja sen toimintatavoista.
Päästyään toimistoonsa, joka sijaitsi kartanon kattohuoneistossa, Freued sulki oven ja meni puiselle pöytälaatikolleen, jonka pielukseen oli kaiverrettu koristeellinen Sigmarin merkki. Hän istui nojatuoliinsa ja nojautui taaksepäin. Hän tunsi olevansa kuoleman väsynyt matkasta, hän olisi voinut nukahtaa tuoliin saman tien. Mutta nyt oli pidettävä silmät vielä auki, ja sitä paitsi vampyyri odotti alakerrassa hänen huomiotaan. Hän veti auki yhden puisista laatikoista ja otti itselleen lasin ja brandypullon. Hän kaatoi juoman, sulki korkin huolellisesti ja sitten sytytti piippunsa ja imaisi kunnon savut. Puhaltaessaan ulos hän siemaisi brandya, joka poltteli mukavasti kielellä, ennen kuin hän nielaisi nesteen alas antaen poltteen levitä alas vatsaansa.
Kolme kuukautta oli mennyt ja hänen oli yhä vaikea uskoa löytämäänsä. Elävä vampyyri, vain hänen löydettäväkseen, valmiiksi paketoitu viemistä varten. Hän hieraisi kaljuaan ja kulautti loputkin brandysta alas kurkustaan jatkaen piippunsa imeskelemistä. Nyt hän mietti myös, oliko nekr... Kuoleman tietämykseen – kuten Freuedin oli pakko painottaa itselleen – perehtynyt velho ollut tietoinen vampyyrista jo ennen kuin he olivat saapuneet Mourkainiin? Jos niin oli, miksi mies ei ollut noutanut vampyyria itse? Vainoharhaisuus alkoi taas saada otettaan Freuedista, mutta päättäväisesti hän päätti, ettei velho ollut voinut tietää, mutta sitten ajatus siitä, kuka koko idean oli hänelle alunperin esitellyt, alkoi kummitella Freuedin mielessä. Hän päätti olla erityisen varovainen vampyyrin kanssa. Lainmukainen tai ei, Mannfred oli aina Freuedin silmissä nekromantikko, ja saattoi havitella vampyyria itselleen. Hänen olisi vielä ehkä poistettava velhokin pois tieltään.
Silloin oveen koputettiin, pahus siinä missä mainittiin oli ovella. Pitkään mustaan kaapuun pukeutunut mies, jolla oli luisevat kasvonpiirteet ja piilevat silmät tuuheiden kulmakarvojensa alla, tuijotti häntä. Velholla oli pitkät, ohuet valkoiset hiukset ja pitkä pujoparta, joka ylettyi rinnalle saakka kätkien osaksi ametistiveljeskunnan merkin, joka oli tyylitelty pääkallo.
”Kuulin, että olette palannut, suurmestari. Oletan matkanne olleen miellyttävä?” Freued kiristeli hampaitaan ja sylkäisi sanat suustaan kun ne puhui. ”Miellyttävä!” Mutta sitten hän muutti asennettaan muistuttaen itselleen, että huoneessa oli velho, joka pystyisi tuhoamaan hänet pelkällä sanalla. ”Jos ei oteta huomioon jatkuvaa örkkien läsnäoloa, sanoisin paikan olleen täydellinen pienelle lomailulle, ilmakin oli täydellinen”, Freued sanoi sarkastisesti. Velho ei joko huomannut sarkasmia tai ei välittänyt siitä, sillä hän hymyili hyväksyvästi. Se oli jotakin, mikä vaikutti vieraalta tämän – olennon – kasvoilla, ja näytti lähinnä irvistykseltä.
”Sait etsimäsi, kuulemma. Oikea vampyyri, eh? Ja vielä elävänä. Saamme siitä niin paljon ainetta kuin tarvitsemme, koko ritarikunta voi olla pian kuolematon. Tietenkin, ilman vampirismin mukanaan tuomia haittapuolia.”
”Katsotaan nyt. Olen tehnyt osuuteni, velho, nyt on sinun vuorosi tehdä omasi. Luuletko pystyväsi toteuttamaan sen, mitä sanoit?” Luiseva vanha mies nyökkäsi vastaukseksi ja avasi oven viitaten suurmestaria kulkemaan edellään kohti paikkaa, jossa vampyyria säilytettiin.
Lukuisten portaiden, käytävien ja mutkien jälkeen Freued ja Mannfred saapuivat paikkaan, jossa vampyyria pidettiin. Heidän edessään oli rautainen ovi, jossa oli vain yksi ikkuna kaltereineen. Oven edessä seisoi kaksi hilparimiestä ja he ryhdistäytyivät nähdessään suurmestarin saapuvan.
”Avatkaa ovi, vartija” Freued käski ja toinen sotilaista alkoi kaivaa avainta vyöltään. Sisällä oli keskellä huonetta pöytä, jonka päällä puinen laatikko oli. Huoneessa ei ollut yhtään ikkunaa, se oli kostea ja kolkko. Seinillä paloi muutama soihtu antamassa valoa, ja rotat vilistivät seinien rakoihin piiloon suurmestarin ja velhon astuessa huoneeseen.
”Avaa kansi”, Freued sanoi velholle, joka avasi kannen. Sisältä hänen sieraimiinsa tulvahti löyhkä, joka sai hänet irvistämään. Vampyyrin jalat olivat pahassa kunnossa raskaiden kattotiilien jäljiltä. Hän kuitenkin huomasi, että ne olivat jo alkaneet parantua hitaasti. Kun Mannfred katsoi vampyyria, hänen oli vaikea uskoa tämän selvinneen niin pitkään ilman verta. Vampyyrin kasvot eivät näyttäneet mitään merkkiä elämästä, myöskään tämän sydän ei lyönyt velhon koskettaessa paljasta rintaa. Hengitystä ei ollut.
”Kerrassaan mielenkiintoista”, velho mutisi leukaansa raapien. Mannfred katseli medaljongia vampyyrin kaulalla. Olisiko se voinut estää vampyyria nousemasta vuoteeltaan? Ei, Mannfred ei uskonut sitä, sillä hän ei tuntenut minkäänlaista voimaa esineessä, ei ainakaan niin vahvaa, että se olisi voinut pitää vampyyrin aloillaan.
”On ihmeellistä huomata, kuinka vampyyri on yhä elossa, vaikka lähes kaikki veri on poissa sen vartalosta. Huomaatko tuon kalpean värin ja kuivuneen ihon? Se kertoo siitä.”
”En ole kiinnostunut veren puutteesta, enkä siitä, onko olento selvinnyt ilman verta vai ei. Ainoa, mikä miua kiinnostaa on se, saatko otettua näytteen tästä yksilöstä?”
Luiseva velho pudisti päätään. ”En vielä, kuten sanoin, vampyyrissa tuskin on pisaraakaan verta jäljellä.”
Freued närkästyi, ja antoi sen kuulua äänessään. ”Ei verta? Eli matka oli turha?”
”On yksi tapa”, velho aloitti, Freued käänsi kysyvän ja odottavan katseensa velhoon ”Ruokkia vampyyria. Mutta vain sen verran, että saan näytteen, sitten sen voi jättää tuohon tilaan ja tappaa, tai mitä nyt haluatkaan sille tehdä.”
Freued käski vartiossa olleet sotilaat luokseen ja käski näiden ruokkia vampyyria aina viiden tunnin välein, mutta vain vähän. Pelokkaina miehet katselivat toisiaan, mutta nyökkäsivat sitten lopulta. Oli ensimmäisen ruokinnan aika. Toinen miehistä joutui avaamaan suonensa ja valuttamaan vertaan lasiseen astiaan, jonka Freued otti mieheltä, ja vei sen vampyyrin huulille ja kaatoi sen alas tämän suuhun.
Verta valui vampyyrin poskille ja hiuksiin, ja aluksi näytti siltä, ettei vampyyri aikoisikaan nielaista annostaan, mutta sitten tapahtui jotakin: vampyyrin valkeat hampaat, varsinkin kulmahampaat alkoivat kasvaa, ja kuului nielaisusta lähtevä gulp-ääni. Freued nyökkäsi hyväksyvästi, ja hän ja velho poistuivat vampyyrin luota.

[Ice Warrior]

aivan loistavaa... nyt vain, kun ei ole pitkään aikaan tullut tekstiä. Niin joutuu lukemaan, aijemmat osat uudestaan. Kukas tää vampyyri sitten oli... niin sanottu "päähenkilö" (eli Wilhelmkö?)

[Höpöttiuhka]

jees... Tätä ollaankin "hieman" odoteltu ^^itse asiassa ensimmäinen kerta kuukauteen kun ees käväsin t&n osiolla.

Erittäin mielenkiintoista tekstiä. kirjoitusvirheitäkään ei sattunut silmään ainakaan yhtä enempää, mutta en oikein tiedä. Oli jotenkin nopeasti kerrottu tuo matka tuonne mourkainiin.
ysin annan ja lisää odotellaan ^^

[Rotten sound]

Mahtava pätkä nautin, joka hetkestä mitä luin. Tarina oli pitkä silti karmean lyhyen tuntuinen.

Nyt innolla odottamaan jatko-osaa.

[Muutoksen tuoja]

kauan tätä odotettiinkin. hyvältä yhä kuulosti . ja muista me vaadimme Lisää!!!

[Ax]

Vihdoinkin! Olin jo aivan varma että olet lopettannut kokonaan. Tämän kertainen jakso oli harmillisen lyhyt, mutta taattua laatua. Jään innolaa odottamaan jatkoa.

[Karl Van Dieter]

Laitan uutta materiaalia loppuviikosta tai ensi viikon alkupuolella viimeistään Luku jäi vähän lyhyeksi, kun en ole varma kapasiteetista, jonka yhteen viestiin voi kirjoittaa, mutta lisää on tulossa.

(Ks. nimmari alhaalla)

[Heretic]

Vihdoinkin! Eipä voi muuta sanoa

[Höpöttiuhka]

Loppuviikko ja ensiviikon alkupuoli ovat menneet, eikä jatkoa näy. yhyy *sniif

Ps. Kun katsoin Hereticin avataria, luin että "Peliporukkahomo." Ei pahalla ^^
(johtui ehkä tuosta "torniosta". Ken tietää, ken tietää...)

[Heretic]

Loppuviikko ja ensiviikon alkupuoli ovat menneet, eikä jatkoa näy. yhyy *sniif

Ps. Kun katsoin Hereticin avataria, luin että "Peliporukkahomo." Ei pahalla ^^
(johtui ehkä tuosta "torniosta". Ken tietää, ken tietää...)

Jaa...

[Höpöttiuhka]

Loppuviikko ja ensiviikon alkupuoli ovat menneet, eikä jatkoa näy. yhyy *sniif

Ps. Kun katsoin Hereticin avataria, luin että "Peliporukkahomo." Ei pahalla ^^
(johtui ehkä tuosta "torniosta". Ken tietää, ken tietää...)

Jaa...

Joo...

[Karl Van Dieter]

2.Luku

Keisarikunta, Aldorf, Totuuden Tien päämaja, Keisarillinen vuosi 2336

”Kirottua! Missä se kirottu Kaaoksen sikiö luuraa!” Freued von Zwartzheim mylvi työpöytänsä takaa kahdelle lähettämälleen lähetille jotka olivat saapuneet kertomaan Mannfred Scteinhoffin kadonneen kuin maan nielemänä. Velho oli noin kuukausi takaperin ottanut näytteen vampyyrista, ja vakuuttanut palaavansa tuota pikaa takaisin, mutta nyt Freued alkoi uskoa velhon pelanneen omaan pussiinsa koko ajan, ja aikovan käyttää vampyyrin verta omiin tuntemattomiin päämääriinsä, jotka Freued saattoi hyvin arvata.
”Se paskiainen petti minut! Kutsun koolle muut noita-metsästäjät, järjestän etsinnät, ja tapan sen kirotun omin käsin!” Juuri silloin Freuedin huoneen massiiviinen puuovi aukesi, ja oviaukossa seisoi nuhruinen, mutta elossa oleva velho mustassa ryvettyneessä kaavussaan ja hiukset sotkuisina.
”Sigmarin nimeen”, Freued henkäisi nähdessään ilmestyksen. ”Missä olet ollut, ja mitä sinulle on tapahtunut?”
Velho astui sisään ja puuovi sulkeutui hänen takanaan kuin itsestään. Lähetit vetäytyivät luisevan miehen edestä katseet kiinnittyneinä miehen kalpeisiin, riutuneisiin kasvoihin.

Mannfred ei kiinnittänyt mitään huomiota edessään olleisiin kahteen mieheen. Hän kulki koko huoneen poikki Freuedin pöydän luo ja tyhjin silmin tuijotti noita-metsästäjäkapteeniin päin. Hän kuuli kyllä Freuedin kysymykset, mutta ei tuntenut jaksavansa vastata niihin aivan heti.
”Tuokaa miehelle tuoli alleen, piru vie!” Toinen lähetti asetti tuolin velhon taakse ja hän istuutui sille lysähtäen. Sitten Freued viittasi molempia lähettejä poistumaan huoneesta ja jättämään velhon ja hänet yksin. Lähetit kumarsivat ja vetäytyivät kohti puuovea hieman liian innokkaina pääsemään pois velhon luota. Mannfred ei välittänyt.
Hetkeen Mannfred ei voinut tehdä muuta kuin vetää syvään henkeä ja huilata, kerätä voimiaan. Sitten hän kohottautui paremmin tuolissa ja alkoi kertoa viime viikkoisista tapahtumista.

Freued kuunteli velhon kertomusta siitä, kuinka hän oli yrittänyt yhdistää lohikäärmeen veren ja vampyyrin veren toisiinsa yrittäessään saada aikaan eliksiirin, joka takaisi kuolemattomuuden, voiman ja kestävyyden ilman verenjanoa, ja kuinka se oli mennyt pahasti vikaan.
”Tämä oli koe, jota en olisi mitenkään voinut tehdä täällä, Teclis olisi varmasti kiinnittänyt huomiota tekemisiini, ja arvannut, mistä oli kyse ja silloin kaikki olisi ollut mennyttä. Menin vanhaan piilopaikkaani tänne lähelle suorittamaan kokeita. En käyttänyt vampyyrin ja lohikäärmeen verta heti aluksi, sillä lohikäärmeen veri on kallisarvoista, ja liian harvinaista tuhlattavaksi. Monia muita keinoja kokeiltuani tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, että ainoastaan lohikäärmeen verellä saattoi olla vaikutusta vampyyrin vereen. Olin oikeassa, mutta vaikutus ei ollut sitä, mitä odotin. Lohikäärmeen veri aiheutti jonkinlaisen räjähdyksen yhdistyessään vampyyrin saastuneeseen vereen, ja lopulta nämä molemmat olivat kadonneet kuin jäljettömiin! Ne olivat kumonneet toinen toisensa olemassaolon!”
Freued rypisti kulmiaan. Hän ei uskonut velhon selitystä alkuunkaan vaan oli varma, että mies huijasi häntä. ”Mitä tarkoitat 'kumosivat toisensa'? Kuinka vampyyrit voivat sitten elää, jos se saiheuttaa moisen reaktion?”
”Legendan mukaan vampyyri ei enää tarvitse verta elääkseen, ilmeisesti vampyyrin veri yhdistettynä lohikäärmeen vereen luovat jonkinlaisen suojan vampyyrin sisällä, niin ettei tämä tarvitse enää verta, mutta eliksiiriä siitä yhdistelmästä ei taida saada. Tällä hetkellä näyttää olevan vain yksi vaihtoehto: muuttua vampyyriksi ja juoda sitten vasta lohikäärmeen verta.”
Freued ei ollut tyytyväinen kuulemastaan. Hän oli uhrannut monta hyvää miestä tähän, eikä aikonut vielä luovuttaa. ”Sinun on löydettävä keino, jolla sitoa lohikäärmeen veri ja vampyyrin veri niin etteivät ne tuhoa toisiaan. Voiko vastaus löytyä vampyyrin ruumiista?”
Silloin Mannfredin katse kirkastui jälleen ja toivonkipinä pilkahti hänen tummissa silmissään.
”Tietysti! Vampyyrin kehossa on oltava sideaine, joka estää tämän reaktion tapahtumisen! Mutta ongelmana on se”, velho sanoi innostuksensa laantuessa nopeasti, ”etten osaa sanoa, mikä tällainen sideaine olisi. Jos se ei löydy vampyyrin verestä, niin on vaikeaa päätellä, mistä alkaa etsiä.”
”Entä kirjastosi?” Freued kysyi yrittäen nyt itsekin käyttää kaiken mahdollisen saavuttaakseen päämääränsä.
Velho raapi partaansa mietteliäästi. ”Kyllä, sieltä saattaa löytyä jotakin, mutta on kuin etsisi neulaa heinäsuovasta...”
”Ryhdy siis heti toimeen, ja jos keksit jotakin, mitä hyvänsä, tiedä, että olen valmis rahoittamaan hankettasi täysipainoisesti.”
”Sir Freued, meillä on toinenkin ongelma. Minulla ei ole enää yhtään lohikäärmeen verta jäljellä, ja sen hankkiminen voi olla vaikeaa, ja kallista.”
Freued hymyili ymmärtäessään, että verta oli mahdollista saada jostakin. ”Sanoinhan sinulle, että raha ei ole este. Jos tiedät jonkun, kuka on valmis myymään verta, osta sitä maksoi mitä maksoi.”
Mannfred nousi tuolilta ja nyökkäsi noita-metsästäjäkapteenille. ”Tiedän erään, jolta saan veren, mutta varoitan teitä, se tulee olemaan kallista. Menen kirjastooni etsimään mahdollista tietoa vampyyrien anatomiasta ja lohikäärmeen veren legendasta.” Sen sanottuaan Mannfred Scteinhoff asteli puiselle ovelle hymy kareillen verettömillä, ohuilla huulillaan. Pian hän voisi toteuttaa myös joitakin omia unelmiaan Totuuden Tien ritarikunnan varojen varjolla.

Useita kerroksia alempana hämärässä ikkunattoman huoneen keskellä oli puinen laatikko, joka oli ihmisen kokoinen. Se makasi sitä varten pystytetyllä alustalla. Ulkoa päin katsottuna huone näytti hiljaiselta ja kaikki, jopa ilma oli liikkumaton. Mutta arkun sisällä, jokin oli alkanut liikkua. Liikkeet olivat refleksin aikaansaamia ja hyvin vähäisiä; kasvojen lihasten nykimistä; sormien nytkähtelyä, ei sen suurempaa, mutta olennon pään sisällä jylläsi suuri myrsky.

Wilhelm Herlieb näki unta. Ensimmäisen kerran viiteensataankahteenkymmeneenkahteen vuoteen hän näki unta, ja jollakin tasolla hän tiesi sen. Hän tunsi leijuvansa jossain suuressa tilassa. Hän ei osannut sanoa, oliko putoamassa jonnekin, vai nousemassa jostakin. Kaikki suunnat olivat sekaisin, hän ei tiennyt missä oli ylös, ja missä alas. Kaikkialla hänen ympärillään oli pimeää, hän ei nähnyt edes itseään, vaikka uskoi silmänsä olevan auki. Sitten äkkiä verenpunainen väri valaisi hänen näkökenttänsä, sitä oli kaikkialla, se ei tuntunut alkavan mistään eikä päättyvän mihinkään. Nyt Wilhelm näki oman kehonsa erottuvan punaisesta ympärillään. Hän kurotti koskettaakseen punaista, mutta tapasi vain tyhjää. Sitten punainen alkoi muuttua, ja pian hänen ympärillään oli kokonainen värien kirjo joka pyöri niin, että Wilhelm tunsi pahoinvointia ja ei enää tiennyt pyörikö itse vai pyörivätkö värit hänen ympärillään. Sitten tuli hetkeksi täysin pimeää ja Wilhelm tunsi putoavansa. Ilmavirta suhisi hänen korvissaan kun hän putosi yhä alemmas ja alemmas kunnes tuli esiin suuresta mustasta aukosta jonnekin maanalaista luolaa muistuttavaan tilaan. Hän laskeutui tärähtäen kiviselle kielekkeelle joka oli niin kapea, että hän pystyi vain hädintuskin nousemaan seisomaan sen päälle. Molemmilla puolilla hänen alapuolellaan oli tulista merta, josta sen pinnalle nousi epämääräisennäköisiä olentoja yrittäen tarttua häneen. Ne olivat demoneja, Wilhelm tajusi kauhukseen ja yksi niistä, suurikokoinen, siivekäs ja lihaksikas olento lensi suoraan häntä kohti. Wilhelm päätti pysyä paikoillaan ja törmäyksessä tarrautua kiinni demoniin ja tappaa tämän, mutta Wilhelmin odottamaa törmäystä ei koskaan tullut. Olento sujahti hänen lävitseen ja kun Wilhelm kääntyi kohtaamaan Verenjanoajan, Khornen mahtavan demonin uudelleen, tämän naamalta kuulsi hännennys ja raivo sen syöksyessä uudelleen päin Wilhelmiä. Tällä kertaa se iskeytyi Wilhelmin alla olevalle kielekkeelle valtavalla voimalla ja kieleke sortui vieden Wilhelmin mukanaan liekkien mereen.
Wilhelm yllättyi kun liekit eivät polttaneet häntä, ja nyt hän tajusi, ettei ollut osa tätä maailmaa, joka vaikutti olevan Kaaoksen Valtakunta. Ruton ja mätänemisen jumalan Nurglen demonit, limaiset ja märät, iilimatoa muistuttavat olennot yrittivät syleillä häntä lonkeroisilla raajoillaan ja imukuppimaisilla suillaan, joissa oli lukematon määrä teräviä hampaita. Ne kuitenkin vain kaatuivat hänen lävitseen pystymättä saamaan aikaan vahinkoa. Wilhelm vajosi ja lopulta tulimeri päättyi ja hän putosi jälleen tyhjyyteen.
Mutta sitten putoaminen lakkasi jälleen ja hän tunsi taas leijuvansa tyhjyydessä. Nyt hänen eteensä avautui näky niityistä, jotka olivat vihreät, ja aurinko oli kirkkaampi kuin se koskaan olisi voinut olla maan päällä. Wilhelm säikähti, aurinko tappaisi hänet! Hän suojasi käsillään kasvonsa ja odotti, milloin tuska alkaisi, mutta sitä ei koskaan tullut. Kun hän avasi silmänsä jälleen kerran ja otti kätensä pois silmiensä edestä, hän huomasi seisovansa viljaisalla pellolla, ja hänen edessään kohosi suurikokoinen olento, joka näytti Wilhelmin silmiin etäisesti tutulta. Sillä oli jonkin linnun, mahdollisesti kotkan nokka ja pääkin muistutti linnun päätä. Sillä oli myös linnun sulkia vartalossaan. Ehkä siivet, Wilhelm epäili. Sen raajoissa olivat terävät kynnet, jotka nekin saattoivat kuulua jollekin suurikokoiselle linnulle. Olento puhui Wilhelmille tämän pään sisällä oudolla kielellä, jonka Wilhelm jotenkin pystyi tunnistamaan ja ymmärtämään.
Olennon takaa esiin astui pienempi hahmo, jonka vartalo oli hento ja siro. Wilhelm tajusi sen olevan nainen. Kauhukseen Wilhelm tunnisti tämän. Se oli Milena. Viha heräsi hänen sisällään ja hän hyökkäsi kohti demonia, joka oli kuitenkin jo kadonnut.
”Täällä et voi vahingoittaa minua”, Wilhelm kuuli sanat päänsä sisällä. Sitten toinen ääni puhui, se oli naisen ääni.
”Wilhelm! Sinun on herättävä, nouse vuoteeltasi, ja taistele. Etsi minut!” Wilhelm kääntyi suuntaan, jossa Milena oli ollut, mutta ketään ei ollut enää niityllä. Hän itsekään ei enää ollut niityllä, vaan pimeydessä.

Wilhelm avasi silmänsä. Hänen ympärillään oli pimeää, mutta hän näki silti. Hänen yllään näkyi olevan jonkinlainen kansi, joka oli tehty puusta. Voimakkaalla iskulla kansi pirstoutui ja hän nousi ylös arkustaan. Päästyään ylös hän tunsi voimakasta huimausta ja oli menettää tajuntansa, mutta onnistui kuitenkin pysymään tajuissaan kunnes tunsi taas kaiken vakautuvan päänsä sisällä. Hän katseli ympärilleen arkkuunsa nojaten yrittäen selvittää, missä oli, mutta se oli vaikeaa. Hänellä oli nälkä, valtava nälkä, eikä hän voinut ajatella muuta kuin verta. Peto yritti raivoisasti ottaa valtaa hänestä, mutta kuin ihmeen kautta hän sai pidettyä sen aisoissa, mutta tiesi ettei pystyisi siihen enää kovin kauaa.
Missä hän oikein oli? Hän ei aluksi pystynyt muistamaan mitään, mutta sitten jotakin alkoi palautua hänen mieleensä. Milena. Nimi ei aluksi herättänyt hänessä muistikuvia, mutta kun se teki sen, hän muisti, että nainen oli vaarassa, hän tiesi sen, vaikkei voinut heti muistaa millaisessa vaarassa. ”Minun on löydettävä Milena...” hän sanoi tukahtuneesti. Sitten muitakin muistoja tuli hänen mieleensä. Hänen muuttumisensa vampyyriksi Heinrich von Friedin takia, taistelut viemäreissä Keisarillisessa Kolonisaatiossa hirviömäistä vampyyria vastaan.
”Viemärikuningas... Strigoi!” Silloin muistot hänen viimeisistä hetkistään Mourkainissa palasivat hänen mieleensä.

”Kuinka voit sanoa noin? Milena, tulin tänne sinua varten, tulin pelastamaan sinut tuon hirviön kynsistä! Sinusta on tulossa viimeinen uhri, joka tarvitaan, että Vurag voi nousta kuolleista, ja sinun sielusi tulee pysyä puhtaana ja vahingoittumattomana! Minä taistelen sitä vastaan vaikka kaikkia Kaoottisen helvetin demoneita vastaan.”
”Sitten olet epäonnistunut tehtävässäsi ennen kuin sen edes otit kantaaksesi. Olet aina ollut typerys, Wilhelm. Jo silloin kun ensimmäisen kerran näin sinut, ajattelin niin. Sinä olit rakkauden sokaisema hölmö, jota saatoin käyttää aseena vihollisiani vastaan, kuten Viemärikuningas ja Schriek olivat.” Milenan ääni oli rietas ja täynnä seksuaalista viehätysvoimaa, jollaista Wilhelm ei koskaan ollut tässä nähnyt.
”Ei! Tuo on valetta, mikä demoni sinuun onkin astunut ja puhuu suullasi, valehtelee! Minä näin rakkautesi ja suopeutesi heti kun silmäni sairasvuoteellani ensimmäisen kerran avasin!”
”Sinä näit, mitä minä halusin sinun näkevän, jotta saisin sinut pauloihini, houkka!”
”Zack?” Wilhelm kysyi katsoen ystäväänsä, joka ei reagoinut mitenkään Wilhelmiin.
”Meidän on tuhottava tuon arkun sisällä oleva pahuus.” Äkkiä alkoi ääni puhua salissa, ja se oli hyvin julma ja pilkkaava, etenkin Wilhelmiä kohtaan.
”Milena on ollut minun morsiameni jo ikuisuuksien ajan. Hän on palvellut vain minua, jopa silloin kun hän toimi papittarena Shallyan luostarissa. Hänen ansiostaan ovat strigoit voineet juhlia neitsyiden verellä, joita luostarissa asuu.
”Pysy paikallasi, Ruusun ritari, tai tuhoan sinut yhdellä sanalla.” Zack pysähtyi, sillä niin voimakas oli tuon käskyn voima.
Mutta Wilhelm ei pysähtynyt, vaan syöksähti liikkeelle ja tarttui kiinni Milenaan. Peto riuhtoi hänen sisällään yrittäen päästä valloilleen, sillä Wilhelm oli menettänyt paljon verta, ja Milenan sykkivä suoni oli aivan hänen ulottuvillaan. Hän kielsi tuon ajatuksen päättäväisesti itseltään ajatellen, että vaikka hän missä muualla ikinä joutuisi taipimaan Pedolle, se ei olisi nyt, hän ei antaisi Pedolle Milenaa, jota oli vannonut suojelevansa kaikelta pahalta, myös itseltään. Hän alkoi kiskoa tyttöä perässään, mutta tämä pystyi kuin ihmeen kautta vastustelemaan Wilhelmin suuria voimia.
”Ei, sekin hölmö, laske irti! En lähde mukaasi! Senkin kirottu paskianen!”
Maa alkoi täristä, kuin jokin suurempi voima olisi tarttunut koko palatsiin kiinni. Wilhelm katseli ympärilleen, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Mutta hän ei päästänyt otettaan Milenasta. Zack oli arkun luona ja sai aukaistua sen voimakkaalla otteella. Kansi lensi kevyesti pois paikoiltaan ja hän valmistautui iskemään vampyyrin sydämeen, mutta silloin alkoi katto sortua heidän päällään.
”Koko paikka sortuu”, Wilhelm kuuli Grugerin huutavan takaansa. Samassa jokin iski suurella voimalla hänen päähänsä ja hän laski irti Milenan kädestä ja tuupertui maahan. Pimeys valtasi hänet, ja kaikki äänet kaikkosivat miljoonien mailien päähän hänestä. Kaikki oli nyt loppu.

Wilhelm yritti suojautua tuskalliselta muistolta, mutta se ei häipynyt. Se vainosi häntä, yritti tehdä hänestä hullun. Sitten yksi nimi tuli hänen mieleensä: ”Vurag.” Hänen oli saatava selville, oliko tuo vampyyri vielä elossa. Hänen oli löydettävä Zack.
Käytävältä kuului askelten ääniä, ja metallin kolahduksia lukossa avaimen työtyessä siihen ja alkaessa kääntyä. Muistot jättivät hänet nyt rauhaan kun hän valmistautui ottamaan vastaan vangitsijansa.
Ovi avautui ja sisään tuli kaksi miestä hilpareiden kanssa. Toisella miehistä oli kädessään lasinen purkki, jossa oli punaista nestettä. Verta, Wilhelm haistoi, ja samassa hänen kulmahampaansa kasvoivat täyteen mittaansa ja vain vaivoin hän pystyi hillitsemään itsensä. Hänen oli pakko saada tietää, ketkä olivat vanginneet hänet. Miesten puvut olivat Aldorfin väreissä, mutta haarniskassa oli vaakuna, jollaista Wilhelm ei ollut koskaan nähnyt. Siinä oli hopeinen sotavasara, jonka varsi muuttui päätä kohden teräväksi kuin puinen vaarna. Olen siis Aldorfissa, Wilhelm ymmärsi, muttei vieläkään ymmärtänyt, keitä olivat nämä miehet, ja kuinka he olivat löytäneet hänet Mourkainista.
”Vampyyri! Se on elossa!” toinen miehistä huudahti. Toisen miehen kantama veriastia putosi lattialle ja tämäkin tarttui molemmin käsin hilpariinsa. Wilhelm huomasi nyt, ettei omannut muuta kuin rääsyt päällään, eikä hänellä ollut asetta. Hän ei ollut kuitenkaan huolissaan, sillä häntä vastassa oli vain kaksi kuolevaista.
”Missä minä olen? Missä Milena on?” Wilhelm kysyi yhteen puristettujen hampaidensa välistä. Miehet katsoivat toisiaan, sitten lasipurkin pudottanut sanoi: ”M-me emme tunne ketään Milenaa...”
”Älä leiki kanssani, kuolevainen! Kuka on teidän herranne?” Miehet olivat epävarmoja ja perääntyivät vampyyrista.
”johtajamme on Sir Freued von Zwartzheim, ja me tapamme vampyyreja!” Sitten toinen miehistä heitti ilmaan lasisen pullon, jossa oli kirkasta nestettä. Se osui Wilhelmiin ja särkyi. Polttava tuska iski häneen ja hän hoiperteli tuskissaan taaksepäin karjuen.
”Kuole, verenimijä!” Wilhelm ehti nähdä välähdyksen eräänlaisen putken suusta ja sitten kipu raastoi hänen rintaansa ja kaatoi hänet maahan. Ilmaan levisi homeen ja ruudin sekainen tuoksu. Wilhelm jäi makaamaan maahan.
”Hah! Yhdellä laukauksella!” Mutta nauru kuoli heidän huulilleen, kun he näkivät vampyyrin lennähtävän takaisin ylös ja tuli nyt uhkaavasti suoraan heitä kohti silmät leimuten vihaa.

Lopetettuaan ateriansa Wilhelm tutki tätä omituista asetta, jolla häntä oltiin ammuttu. Siinä oli pitkullainen piippu, iskuri ja pesä, johon kaadettiin jauhetta. Hän viritti aseen ja laukaisi. Siinä ei ollut ammusta eikä ruutia, joten se vain napsahti.
Wilhelm oli nähnyt isänsä suunnittelevan tämän tyylisiä aseita kotona Nulnissa. Mutta ne eivät olleet näin edistyksellisiä. Ei, ne muistuttivat enemmänkin varsijousta pienoiskoossa, eikä siihen käytetty tätä omituista jauhetta, jota Wlhelm tiesi kääpiöiden käyttävän aseissaan. Hän pudotti aseen maahan ja puki toisen vartijan asun päälleen. Se sai kelvata toistaiseksi, kunnes hän löytäisi paremman puvun. Pukiessaan Wilhelm huomasi Sigmarin riipuksen roikkuvan yhä kaulassaan. Hän piteli riipusta käsissään ja ajatteli Milenaa. Tämän kauheat sanat eivät voineet pitää paikkaansa. Milena ei voinut olla strigoin kanssa liitossa. Mutta jos niin todella oli, hän aikoisi lopettaa tämän kärsimykset, ja etsiä strigoit käsiinsä. Hän muisti myös Heinrichin von Friedin käymän taistelun kaukana Nehekharan aavikoilla nechrarcheja vastaan. Kuinka tuo taistelu oli päättynyt? Ja oliko Kolonisaatio säästynyt sitä uhkaavalta vaaralta. Entä Antonio de Moltan, mies jonka hän oli vannonut tappavansa. Tuolle kirotulle kreiville hän oli joutunut tekemään palveluksen, joka oli antanut hänelle luvan päästä Shallyan luostariin.
Saatuaan asun päälleen, Wilhelm päätti yrittää tavoittaa Heinrichin ja ottaa selville oliko Mourkainista selvinnyt ketään muita elossa pois.

Wilhelm Herlieb kulki pitkin sokkeloisia käytäviä. Ne tuntuivat jatkuvan maileja joka suuntaan, ja ne risteilivät sinne tänne tehden hänen etenemisestään vaikeaa. Käytävät olivat verrattain kapeita, ja pimeitä, sillä soihtuja ei ollut täällä palamassa. Käytävien varrella oli lukuisia ovia, joista suurin osa oli lukittuja rautaovia. Tässä kerroksessa, jossa hän juuri oli ei ollut muita, kerros vaikutti jonkinlaiselta varastoalueelta.
Edetessään erääseen huoneeseen, joka piti sisällään jonkinlaisia papereita, Wilhelm jäi tutkimaan niitä tarkemmin. Tässä huoneessa oli hyllyt notkollaan erilaisia käsin nidottuja kirjoja, jotka peittivät seinät lattiasta kattoon saakka. Pian Wilhelmille selvisi pergamenttien tarkoitus: ne olivat laskelmia ritarikunnan tuloista ja meinoista, varoista ylipäänsä. Hän ymmärsi, ettei löytäisi niistä juurikaan mitään mielenkiintoista, kunnes sattui vilkaisemaan erään pergamentin alareunassa olevaa päivättyä allekirjoitusta.
”vuosi 2336... ei voi olla! Yli viisisataa vuotta on mennyt...! Kaikki, mikä kerran oli minulle rakasta on poissa...” Wilhelm mietti, oliko Milena kuollut, vai oliko tämäkin muutettu vampyyriksi. Milenan vuoksi hän toivoi tämän olevan kuollut. Sitten Wilhelmin mieleen palautuivat hänen vanhempansa ja sisarensa. Jokainen heistä oli ollut kuolleena jo satoja vuosia, heidän jälkeläisiään saattoi yhä elää maailmassa. Se tuntui olevan liikaa hänelle ajatella, ja siksi hän lakkasi tekemästä niin.
”Ruusun ritarit ovat nyt perheeni, verilohikäärmeet, vampyyrit.” Wilhelm laittoi asiakirjat takaisin paikoilleen ja jatkoi matkaansa entistä päättäväisempänä siitä, että löytäisi Heinrichin, Zackin ja Marcuksen. Hän toivoi Heinrichin ja Marcuksen selvinneen yhteenotosta necrarchien kanssa, mutta jos eivät, niin hän oli todella yksin tässä maailmassa, ja oli vain ajan kysymys, milloin hänetkin löydettäisiin ja surmattaisiin. Mutta jos niin tulisi käymään, hän kuolisi taistellen.
Jonkin ajan kuluttua siitä kun Wilhelm lähti arkistoilta, hän löysi portaat, jotka näyttivät vievän ylempiin kerroksiin. Sieltä hän uskoi pääsevänsä pakenemaan rakennuksesta. Mutta päästyään läpi rautaovesta, joka portaiden yläpäässä oli, hänen eteensä avautui jälleen samanlainen labyrintti, kuin edellisessäkin kerroksessa, paitsi, että tämä kerros ei ollut tyhjä.
Rautaoven repeytyminen saranoiltaan oli aiheuttanut suuren määrän melua, ja Wilhelmiä kohti juoksi nyt noin kaksikymmentä miestä aseinaan hilpareita, miekkoja ja keihäitä. Hilparimiehet hyökkäsivät ensiksi ja Wilhelm tarttui kiinni kahden miehen pitkien aseiden varsista kiskaisten miehiä lähemmäs itseään. Kumpikin sai voimakkaan iskun rintaansa ja menettivät jalat altaan lentäen päin vastapäistä seinää. Sitten Wilhelm tarttui mukaansa ottamaan hilpariin ja käytti sitä kuin taistelusauvaa iskien yhtä miekkamiesta tylpällä päällä vatsaan, ja sitten päähän. Mies ei ehtinyt väistää ja veri purskahti tämän suusta hampaiden katkeillessa iskun voimasta.
Samassa yksi miekkamies pääsi Wilhelmin puolustuksen läpi ja iski miekallaan hänen kylkeensä. Isku ei hidastanut vampyyrin liikkeitä vähääkään, se vain ilmoitti, missä vihollinen oli. Voimakkaalla iskulla Wilhelm lennätti miekkamiehen käytävään niin, että miekka jäi kiinni Wilhelmin kylkeen. Hyökkääjät yrittivät kaataa vampyyrin ylivoimalla, mutta Wilhelm oli nopeampi käyttäen paljaita kasiään ja hilparia tehokkaana yhdistelmänä vahingoittaessaan vastustajiaan.
Lopulta suurin osa hyökkääjistä valitsi pakenemisen vampyyrin luota huomatessaan, etteivät voisi voittaa tätä yliluonnollista olentoa. Wilhelm lähti kohti pakenijoita varmoin askelin. Hän veti miekan kyljestään ja otti sen aseekseen. Miekka oli aina sopinut hänelle paremmin kuin monet muut aseet. Yhdellä yliluonnollisella loikalla Wilhelm tavoitti pakenijoita. Hän kaatoi yhden maahan ja mies mätkähti maahan vatsalleen niin, että leuka tärähti lattiaan hajoittaen hampaat. Wilhelm nosti rimpuilevan miehen ilmaan ja päätti ottaa selville, missä hänen vangitsijansa oli. Hänen oli saatava tietää, miksei häntä oltu tapettu, vaikka tähän oli ollut mahdollisuus. Selvästikin nämä ihmiset tiesivät mikä hän oli.
”Kerro minulle, mistä löydän Freued von Zwartzheimin.” Mies kertoi tämän löytyvän ylemmistä kerroksista, ja se oli kaikki, mitä tämä ehti kertoa ennen kuin menetti tajuntansa. Pudotettuaan tajuttoman miehen takaisin maahan hän jatkoi matkaansa samaan suuntaan, mihin osa miehistä oli paennut uskoen heidän pyrkineen portaille.
Wilhelm löysi uudet portaat, ja nousi nekin ylös seuraavaan kerrokseen.
Seuraavassa kerroksessa häntä odottivat miehet, joilla näkyi olevan suurempia versioita aseesta, jollaisen Wilhelm oli nähnyt herättyään. Suuri määrä ammuksia ammuttiin suoraan häntä kohti, ja kuulat repivät häntä osuessaan maaliinsa, hänen pitämänsä haarniska oli reikiä täynnä, eikä ollut pystynyt pysäyttämään ensimmäistäkään ammusta. Kun miehet latasivat aseitaan, astuivat esiin toiset ampujat, näillä oli varsijouset, ja niistäkin suurin osa osui Wilhelmiin kaataen hänet maahan Osa oli osunut sydämeenkin, ja hän tunsi hidastuneensa. Muskettimiehet lähestyivät kaatunutta vampyyria aikomuksenaan lopettaa tämän kärsimykset, mutta olivat liian hitaita.
Nopealla loikalla Wilhelm hyökkäsi uhkaajiaan päin iskien vimmatusti miekallaan oikealle ja vasemmalle tappaen miehen jokaisella iskulla. Viha oli nyt ottanut vallan hän hänestä, ja osittain myös Peto. Yllättävä hyökkäys tappoi puolet muskettimiehistä, ja loput yrittivät epätoivoisesti vetäytyä vampyyrin luota. Sitten tuli uusi aalto varsijousen ammuksia osuen Wilhelmiin ja lennättäen hänet vähän matkan päähän pakenevista muskettimiehistä.
Wilhelm huusi tuskasta ja raivosta osuessaan maahan, ja verenhimo alkoi saada hänestä valtaa. Varsijousimiehet hyökkäsivät nyt miekat esillä vampyyria kohti, ja verenhukka alkoi nyt vaikuttaa vampyyriin.
Wilhelmille tuskallisen tutuiksi tulleet lasiset pullot jotka pitivät sisällään siunattua vettä, olivat taas ilmassa lentämässä häntä kohti, ja tällä kertaa niitä oli liian monta. Silmää nopeammalla liikkeellä Wilhelm katosi hyökkääjiensä silmien edestä. Mutta taistelu ei ollut suinkaan vielä ohi. Hän asteli esiin miesten selän takaa, ja askeleet kuullessaan he kääntyivät hämmentyneinä katsomaan taakseen. Vampyyri oli liian lähellä heitä, jotta uuden pullollisen vettä olisi voinut heittää häntä kohden. Epävarmoina siitä, mitä heidän pitäisi tehdä miehet vetäytyivät Wilhelmin läheltä. Wilhelm teki liikkeensä ja hyökkäsi. Vain kaksi varsijousimiestä onnistui pakenemaan hänen julmaa hyökkäystään.
Maassa makasi vaikeroiva sotilas, joka oli tekemässä kuolemaa. Wilhelm tarttui kuolevaan mieheen ja tiedusteli seuraavien portaiden sijainnin luvaten helpottaa miehen kuolemaa vastineeksi. Saatuaan haluamansa tiedon, hän taittoi kevyellä liikkeellä miehen niskan poikki ja jatkoi matkaansa.
Löydettyään portaat Wilhelm huomasi joutuneensa vastatusten raskaasti haarniskoitujen miesten kanssa, joilla oli suurikokoiset miekat esillä ja vaakunat haarniskoissaan jotka kuvasivat ritarikuntaa: sotavasara, jonka varsi kapeni vaarnaksi. Nämä olivat suurmiekkoja, ja heitä johti pitkäliepeiseen takkiin pukeutunut mies, jonka Wilhelm tiesi noita-metsästäjäksi. Miehellä oli kädessään sotavasara, ja toisessa Sigmarin pyhä kirja, josta hän pystyi lukemaan rukouksen. Noita-metsästäjä oli muutenkin hyvin varustautunut, hänellä oli selässään varsijousi, kupeellaan miekka, takinkätköistä näkyi tikari ja vyöllään miehellä oli pistooli.
Wilhelm ei kuitenkaan kiinnittänyt noita-metsästäjään huomiota, sen sijaan raskaasti aseistetut suurmiekat huolettivat häntä jonkin verran. He olivat Keisarikunnan eliittisotilaita, vaikka heidän aseensa olivat raskaat käsitellä, ne olivat tehokkaat osuessaan, ja saivat aikaan pahaa jälkeä.
Noita-metsästäjä alkoi lukea Sigmarin rukousta, mutta Wilhelm pysäytti hänet vaatimalla vapautumistaan. Noita-metsästäjä kuitenkin sulki korvansa Wilhelmin sanoilta ja jatkoi rukoustaan, jonka tarkoituksena oli heikentää vampyyrin voimia. Selvitäkseen suurmiekoista Wilhelmin oli pystyttävä käyttämään kaikkia kykyjään hyödyksi. Niin hänen ainoaksi mahdollisuudekseen jäi hyökkäys noita-metsästäjän päälle ja tämän vaientaminen.
Ennen kuin suurmiekat ehtivät reagoida mitenkään, Wilhelm oli aloittanut hyökkäyksensä. Noita-metsästäjä oli kuitenkin aavistanut vampyyrin aikeet, ja pudotti pyhän kirjan silmän räpäyksessä valmistautuakseen torjumaan tulevan iskun vasarallaan.
Wilhelmin iskun voima oli mieletön, mutta kuin ihmeen kautta se pysähtyi jykevän noita-metsästäjän sotavasaraan.

Hans Volksmann piteli pelottavaa hirviötä sotavasaransa toisella puolella. Hän kirosi mielessään, ettei ollut ollut nopeampi rukouksen kanssa. Vampyyri tuntui heikentyneen jonkin verran, tai sitten se johtui tämän jo kärsineistä vahingoista, Hans ei osannut sanoa. Hän tarvitsi kaikki voimansa pitääkseen vampyyrin loitolla itsestään. Sitten, kuin suurmiekkojen johtaja olisi lukenut hänen ajatuksensa, hän antoi miehilleen merkin hyökätä.
Vampyyri vaistosi tulevan hyökkäyksen ja juuri ajoissa irrottautui Hansista. Suuret raskaat miekat kohosivat ja laskeutuivat tavoitellen vampyyria, mutta tämä onnistui aina selviämään iskujen ulottumattomiin.
Hans huusi käskyn suurmiekoille väistyä, ja nämä tekivät niin tottuneesti. Noita-metsästäjän takaa kuului lukuisia jyrähdyksiä ja kuulat olivat matkalla maaliinsa.

Wilhelm huomasi tuijottavansa jo toistamiseen samana päivänä pitkäpiippuisten muskettien piippuihin ja lieskojen saattelemana ammukset lähtivät häntä kohti. Ne osuivat häneen ja lennättivät hänet jälleen metrejä taaksepäin.
Toisin kuin aikaisemmat ammukset, nämä polttivat häntä, saaden aikaan lähes kestämättömän tuskan. Hän vääntelehti tuskissaan maassa ja alkoi tuntea, kuinka Peto oli ottamassa hänestä otteen jälleen kerran.
Miehet alkoivat nopeasti ladata aseitaan ja suurmiekat lähestyivät nyt haavoittunutta vampyyria.
”Olkaa varovaisia, miehet. Se ei ole vielä kuollut. Lopettakaa sen kärsimykset nopeasti, sillä en usko sen pystyvän enää selviämään noin monesta hopeisesta ammuksesta.”
Wilhelm toivotti Pedon sisällään tervetulleeksi, sillä se lievensi hänen tuskansa vain vaimeaksi aavistukseksi hänen mielensä perällä. Viha otti hänestä vallan ja nyt hän janosi verta ja kuolemaa niille, jotka yrittivät estää hänen pääsynsä vapauteen.
Hitaasti hän alkoi nousta suorin jaloin. Hän oli ristinyt ranteensa rintansa päälle, ja kun hän oli seisaallaan, hän avasi silmänsä, joiden katseesta kaikki inhimillisyys oli poissa.

Hans Volksmann ei ollut uskoa silmiään. Vampyyri oli noussut vielä varsin ketterästi. Nopeasti hän veti pistoolinsa esiin ja tähtäsi vampyyrin päähän. Hän laukaisi pistoolin ja ammus syöksähti kohti vampyyrin päätä, mutta olento oli kadonnut! Sitten hän kuuli äänen takaansa, eikä ehtinyt muuta tekemäänkään. Miekka työntyi voimalla läpi hänen selästään lävistäen munuaiset ja sydämen tullen ulos rinnasta. Hans tunsi hampaiden iskeytyvän kurkkuunsa ja kuinka liha ja nahka repeytyivät irti. Ensin oli suuri kipu, sitten tilalle alkoi astua pimeys ja raukeus.

Wilhelm ahnehti noita-metsästäjän verta ja tunsi voimiensa taas kasvavan. Yhdellä voimakkaalla iskulla hän lennätti noita-metsästäjän raadon päin lähestyviä suurmiekkoja. Sitten hän hyökkäsi näitä päin kylväen kuolemaa heidän keskuudessa. Suurmiekkojen raskaat kääpiötekoiset haarniskatkaan eivät pystyneet pitämään loitolla Wilhelmin miekkaa, ja kun lopulta miekan terä katkesi, Wilhelm taisteli paljain käsin. Hän löi yhtä suurmiekoista voimalla palleaan niin, että kestävä haarniska vääntyi valittaen lommolle iskun voimasta lennättäen sotilaan päin käytävän seinää. Toiselta mieheltä hän löi naaman sisään niin, että hänen kätensä olivat tahriintuneet vereen ja aivoihin. Lopulta hän sai käsiinsä yhden miekoista ja alkoi sen avulla tappaa jäljelle jääneitä.
Suurmiekat iskivät takaisin kun pystyivät, mutta kukaan heistä ei voinut mitään Wilhelmin nopeudelle ja suurille voimille, ja niin lopulta ne muutamat, jotka vielä olivat elossa, päättivät jättää taistelun. He olivat ymmärtäneet, etteivät voisi koskaan voittaa vampyyria näin vähäisellä miehityksellä.
Wilhelm kuuli uuden jyrähdysten sarjan takaansa kun paikalla olleet muskettimiehet ampuivat jälleen suurmiekkojen vetäydyttyä taistelusta, mutta oli jo aavistanut ennalta tulevan, ja oli onnistunut suojautumaan tulevilta ammuksilta yhden kuolleen suurmiekan taakse. Hän heitti ruumiin päin pyssymiehiä, ja syöksyi itse perässä heiluttaen vaarallisesti suurta miekkaa päänsä yllä.
Muskettimiehet päättivät paeta nähdessään, kuin hyvinkoulutetuille eliittisotilaille oli käynyt vampyyrin käsissä. Miehiä alkoi säntäillä sinne tänne ja he pudottivat aseensa paetessaan. Wilhelmin tie oli jälleen vapaa.

Seuraavissa kerroksissa Wilhelm kohtasi vain vähäistä vastarintaa, sillä suurin osa sotilaista pakeni hänen edestään nähdessään hänen verisen olemuksensa. Wilhelmin sotilaan asu oli repeytynyt useista kohdista ammusten ja erinäisten viiltojen vuoksi ja se oli verestä märkä ja musta.
Peto hänessä oli alkanut hellittää hänen saadessaan verta noita-metsästäjästä. Hän alkoi tuntea olevansa kylläinen jälleen kerran. Hänen saamansa haavat olivat jo suurelta osin parantuneet.
Lopulta Wilhelm saapui puiselle ovelle, joka oli koristeellisempi kuin aikaisemmat rautaovet, jotka hän oli ohittanut. Hän arveli oven johtavan vapauteen, mutta koettaessaan ovea hän huomasi sen olevan lukittu. Yhdellä voimakkaalla suuren miekan iskulla ovi halkesi kahtia ja Wilhelm työnstyi siitä ulos.
Hän tuli suureen halliin, joka oltiin koristeltu suurilla tauluilla ja valaisimilla. Senissä oli puiset paneelit ja lattiaa peitti kokolattia matto, joka oli punainen. Hänen vasemmalla puolellaan oli parveke ja portaat, jotka olivat sivummalla, hänen oikealla puolellaan oli raskastekoinen puuovi, joka vei vapauteen. Oven yläpuolella oli koristeellinen pyöreä ikkuna, johon oltiin tehty lasimaalaus, joka kuvasi Sigmaria taistelussa suurikokoista demonia vastaan.
Oven edessä oli joukko miehiä, sotilaita, joista osa näytti olevan ritareita. Siellä seisoi toinen noita-metsästäjä, mutta tällä ei ollut asetta esillä. Mies oli pitkä ja jotenkin luiseva huolimatta lihaksista, joita miehellä oli. Hänen päänsä oli ajeltu kaljuksi. Mies huokui määräysvaltaa ja itsevarmuutta. Mies näytti varmalta siitä, että voisi kukistaa vampyyrin vaikka ilman aseita.
Wilhelm huomasi nyt, että häntä vastassa oli pienimuotoinen armeija. Noita-metsästäjän ja tämän ritarien oikealla puolella Wilhelmistä katsoen oli osastollinen keihäsmiehiä. Näitä oli Wilhelmin arvion mukaan ainakin yli kolmekymmentä, noita-metsästäjän vasemmalla puolella taas oli osastollinen miekkamiehiä, joita näitäkin oli ainakin kolmekymmentä. Ritareita näytti olevan ehkä kymmenkunta kappaletta, ja ne olivat ympäröineet noita-metsästäjän. Suurmiekkoja Wilhelm ei nähnyt, mutta ampujia kylläkin. Muskettimiehiä näytti olevan myös kymmenkunta kappaletta ja heidän aseensa osoittivat kohti Wilhelmiä.
”Kuten näet, tiesi on tukittu tehokkaasti”, noita-metsästäjä sanoi rauhallisella äänellä joka huokui käskyvaltaa. ”Mikset antautuisi suosiolla? Me emme tarvitse enempää verenvuodatusta tälle päivälle. Onnistuit tappamaan yhden noita-metsästäjistäni, joka oli yksi parhaimmista. Jo siksi minun ei tulisi antaa sinulle tätä mahdollisuutta antautua vapaaehtoisesti, vaan minun tulisi tuhota sinut, kuten kaikki muutkin kaltaisesi. Mutta suo anteeksi, meitä ei liene vielä esitelty. Minä olen Freued von Zwartzheim, noita-metsästäjäkapteeni, ja Totuuden Tien ritarihuoneen suurmestari. Minä olin se, kuka pelasti henkesi sen vanhan kaupungin raunioista. Ilman apuani olisit siellä vieläkin jumissa.”
Viha oli syttynyt Wilhelmin silmiin jälleen kerran. ”Missä Milena on?” hän kysyi yhteen puristettujen hampaiden välistä.
”Milena?” noita-metsästäjä kysyi. ”Valitettavasti en tunne ketään Milenaa, mutta jos kertoisit minulle hänestä, niin ehkä olen kykenevä auttamaan sinua.” Wilhelm epäröi, mutta lopultakin, hän ei tiennyt kenen puoleen kääntyisi. Hän ei tiennyt oliko ketään muita vampyyrejakaan hänen ajaltaan enää olemassa. Hän ei uskonut miehen pystyvän auttamaan, mutta toisaalta, mies oli noita-metsästäjä, ja Wilhelmin aikaiset noita-metsästäjät olivat hänen tietojensa mukaan olleet melko hyviä jäljittämään vampyyreja. Jos Milena oli muutettu vampyyriksi, ehkä noita-metsästäjä oli törmännyt tähän matkoillaan. Niin hän aloitti kertomaan, kuinka Milena oli toiminut Kolonisaatiossa kaukana etelässä Shallyan papittarena ja kuinka he olivat tavanneet.
”Minä olen Wilhelm Herlieb. Kerran olin Sigmarin sotilas, hänen asiallaan kaukaisessa Arabiassa, mutta julma kohtalo puuttui peliin ja teki minusta sen, mitä olen tänä päivänä.” Wilhelmin äänen täytti suru ja kaipaus, eikä hän voinut peittää niitä noita-metsästäjältä. Hän ei halunnutkaan. ”Tämä kohtalo on riistänyt minulta kaiken, mitä koskaan olen rakastanut. Olen kirottu janoamaan elävien verta pidentääkseni omaa surkeaa olemassaoloani, ja nyt ainoa syy, miksi elän, on löytää Milena, joko elävänä tai kuolleena. Jos löydän vain hänen hautansa, olen tyytyväinen siitä, että hän on nyt paremmassa paikassa, ja hänen sielunsa on vapaa.
”Milena oli kerran Shallyan papitar, ja pelasti henkeni kuoleman kynsistä...”

Vampyyrin kertoessa tarinaansa Freued ei voinut olla hymyilemättä. Hän oli onnistunut ostamaan itselleen aikaa. Ja mikä tärkeintä, hän oli onnistunut ostamaan aikaa Mannfredille, joka valmisteli loitsuaan ylhäällä parvella.
Päästyään loppuun kertomuksessaan, Freued päätti vielä yrittää suostutella vampyyrin luopumaan taistelusta ja vapaudestaan. Vaikka hän oli jo saanut tarvitsemansa näytteet vampyyrista, oli hänen vielä selvitettävä sideaineen salaisuus, jonka avulla vampyyri pystyi yhdistämään oman saastuneen verensä lohikäärmeen vereen niin, että verenhimo katosi jättäen jäljelle vain vampyyrien parhaat ominaisuudet.
”Olet pahasti jäljessä ajastasi, Wilhelm. Olet ollut viimeiset yli viisisataa vuotta hautautuneena raunioihin, maailma ympärilläsi on muuttunut paljon tuosta ajasta. Kaaos on suurempi uhka ihmiskunnalle ja koko maailmalle kuin koskaan. Elämme nyt vuotta 2336, ja vain kolme vuosikymmentä sitten Kaaos oli hukuttaa maailman alleen. Ihmiskunta on kuitenkin selvinnyt ja se on vahvempi ja kestävämpi kuin koskaan aikaisemmin. Sisällissota on viimein päättynyt, ja kaikki läänit ovat nyt yhdistyneet keisarimme Magnus Hurskaan lipun alle. Vaikka onnistuisitkin pakenemaan täältä, et koskaan olisi täysin turvassa, sillä kaltaisiasi olentoja pystytään nykyään jäljittämään aivan uusin keinoin, ja järjestelmällisemmin kuin aikaisemmin. Kuolisit muutamassa viikossa. Ja vaikka selviäisitkin jotenkin, et löytäisi tuolta ketään, joka olisi puolellasi. Vampyyrit ovat aikoja sitten kuolleet. Kaikki tapettu Vampyyrikreivien sodissa vuosisatoja sitten. Olet muinaisjäänne jostakin, mitä ei pitäisi olla. Maailmalla ei ole enää mitään tarjottavaa sinulle. Sinun Milenasi on kuollut jo satoja vuosia sitten, samoin perheesi ja sukulaisesi. Nykyiset sukusi edustajat tappaisivat sinut, jos yrittäisit lähestyä heitä. Sanalla sanoen, sinun maailmasi on kuollut, Wilhelm.” Kaiken tämän Freued sanoi myötätunto ja ymmärrys äänestään kuultaen.
Wilhelm oli tuskallisen tietoinen noita-metsästäjän sanoista, ja pelkäsi tämän olevan oikeassa siinä, että hänen kaltaisensa olivat kuolleet. Hän pelkäsi olevansa viimeinen lajiaan. Mutta hänen olisi silti yritettävä, tai kuoltava yrityksessä.
”Ehkäpä maailma, jonka kerran tunsin on poissa, mutta maailma, joka on nyt täällä on yhä elossa, ja sitä vaanivat lukuisat uhat, joista sinulla tai ritarikunnallasi ei ole käsitystäkään. Kaaos voi olla yksi niistä, mutta on myös muinaisia vihollisia, jotka vain odottavat aikaansa, jolloin voivat jälleen kerran herätä takaisin uhkaamaan maailmaa. Nämä ovat uhkia, jotka ovat todellisia, ja joista vain minä olen tietoinen, mikäli se, mitä sanot on totta. Maailman on saatava tietää noista uhista, jotta se osaa varautua pahimpaan.”
Nyt Freued nauroi pilkallisesti. ”Uhkia, sinä sanot? Kuka uskoisi sinua, vampyyri?” Freued painotti viimeistä sanaa merkitsevästi. ”Jos menet jonkun luokse kertomaan, sinut yritettäisiin tuhota, olisit yksin koko tätä maailmaa vastaan, ja niitä uhkia, joista puhut. Sen sijaan, jos kerrot minulle noista uhista, voimme tehdä yhteistyötä. Minun kauttani ja avullani kaikki uhat voidaan voittaa. Mutta sinun on valittava nyt. Joko antaudut ja palaat takaisin sinulle varattuihin tiloihin tai kuolet ja maailma jää ikuisesti tietämättömyyteen uhista, joista puhut.” Freued tarjosi Wilhelmille näennäistä marttyyrin osaa, ja osa Wilhelmistä olisi halunnut tarttua syöttiin, mutta osa taas ei, sillä jokin miehen sanoissa ei tuntunut vilpittömältä. ”Lisäksi uhrauksesi edistäisi merkittävästi ihmiskuntaa myös toisella tavalla”, Freued jatkoi aikoen nyt kertoa kaikille läsnäolijoille jotakin, mikä oli tähän mennessä ollut salaista tietoa, ja vain Mannfred Scteinhoffin ja hänen tiedossaan. ”Sillä olemme ottaneet jo verestäsi näytteitä, ja yhdistäneet ne lohikäärmeen vereen yrityksenä luoda eliksiiri, joka antaisi ihmisille ikuisen elämän vapaana sairaudesta ja kuolemasta, ja lisäksi ruokkisi voimiamme taistelussa Kaaosta vastaan.”
Wilhelm teki tuolla hetkellä päätöksensä olla antautumatta, mutta halusi mielenkiinnosta kuulla, mitä noita-metsästäjäkapteenilla oli sanotavanaan. Ilmeet ihmisten kasvoilla olivat paljon puhuvat. Paikalla oli myös kaksi muuta noita-metsästäjää, joiden kasvoilta Wilhelm luki nyt aidon tyrmistyksen. Myös osastot suurmestarin molemmin puolin kohisivat kuulemastaan paljastuksesta.
Freued ei välittänyt heidän reaktioistaan, vaan jatkoi: ”Sinun veressäsi tai ruumiissasi on jotakin, mikä mahdollistaa lohikäärmeen veren yhdistämisen omaasi turvallisesti. Näin voisit auttaa ihmisiä vielä enemmän kohtaamaan väistämättömän uhan ja edistää hyvinvointiamme, mikäli todella haluat taistella hyvyyden puolesta, kuten väität.”
”Kerran olin itsekin sokea tuolle houkutukselle, parantua vampirismin kiroista, mutta nyt tiedän sen olevan mahdotonta millään muulla tavoin kuin sillä, jonka minun sukuni kauan sitten löysi. Abhorash onnistui tuhoamaan mahtavan lohikäärmeen ja juomaan verta siitä saavuttaen näin kuolemattomuuden ilman kirousta. Mutta tämä tavoite vaatii aina muodonmuutoksen, johon en usko sinun tai kenenkään seuraajasi olevan valmis. Tarjoat minulle mahdollisuutta olla marttyyri, mutta unohdat erään asian, Freud. En enää ole ihminen, eivätkä teidän kohtalonne ole enää sidottuja minuun. Ehkä olen viimeinen lajiani, mutta uskon sen vasta kun näen sen omin silmin. Aion suorittaa tehtäväni löytää Milena, hän kutsui minut jälleen kerran takaisin kuolemasta, ja pyysi apuani. Se on asia, josta en voi kieltäytyä, ja jos minun on tapettava teidät saavuttaakseni päämääräni, olkoon niin. Mutta annan sinulle vielä mahdollisuuden vetäytyä edestäni.”
Silloin jostakin Wilhelmin takaa kuului ulvonnantapaista ääntä ja kun Wilhelm kääntyi kohtaamaan uhan, hän näki läpikuultavan, kalmankalpean käden tulevan suoraan kohti itseään eikä ehtinyt enää väistää.

[Höpöttiuhka]

Kunnon meininkiä taas. Vähän ehkä liikaa tappelua ja wilhelmistä tullu jotenki tavallista väkivaltasempi...
Mut ihan huipputekstiä taas ^^

[Ax]

Hienoa! Yksi asia vain saa minut miettimään: Jos Sigmar kerta on Wilhelmin puolella niin miksi siunattu vesi ja Sigmarin rukous vaikuttavat häneen?

[Höpöttiuhka]

Hienoa! Yksi asia vain saa minut miettimään: Jos Sigmar kerta on Wilhelmin puolella niin miksi siunattu vesi ja Sigmarin rukous vaikuttavat häneen?

vampyyri on aina vampyyri

[Karl Van Dieter]

Höpötti jo melkein vastasikin kysymykseen, mutta lisätään nyt vielä, että Wilhelm itse uskoo tekevänsä vielä Sigmarin työtä, ja periaatteessa tekeekin, mutta silti Sigmarin voimat voivat tuhota Wilhelmin kuten kenen tahansa muunkin vampyyrin, koska Sigmar ei ole valinnut, eikä varmasti koskaan valitsisikaan keulakuvakseen ketään sellaista, joka edustaa kaikkea sitä, mitä Sigmar vastustaa.

Vampyyreissa vain uskotaan olevan - ainakin tässä tarinassa - inhimillinenkin puoli, joka on jäänne kuolevaisesta elämästä ja kykenevä vastustamaan Petoa, eli vampirismin kiroa tämän sisällä. Tarinan vampyyrit ovat siis periaatteessa vampyyreja, jotka ovat onnistuneet juurruttamaan osan inhimillisyyttään vampyyrin elämäänkin, eivätkä suostu päästämään sitä irti. Mutta kuten tulette huomaamaan, tulevissa luvuissa tuon inhimillisyyden tavoittaminen tulee olemaan vaikeaa, koska aika kultaa (tässä tapauksessa ehkä kuraa) muistot, ja vampyyri antautuu helpommin Pedolle kuin aikaisemmin välillä ihmetellen, miksei tehnyt niin jo aikaisemmin.

[waraxe]

Milloin tulee jatkoa?

[Isompi Arska]

onkohan tää sotun joku ennätys kun tätä on katottu jo yli 22 000 kertaa!!! :D:D:D:D:D

[Ax]

onkohan tää sotun joku ennätys kun tätä on katottu jo yli 22 000 kertaa!!! :D:D:D:D

Ei ole. Nopea vilkaisu tälle samalle palstalle kertoo että "sanoituksia" on saannut yli 30000 katsonta kertaa.