Myrskyn Sola 3 - Vihdoin ja viimein tämäkin loppu

[El Capitan]

On se kumma miten väki ei fluffaa vaikka uhkaa kuolemalla...

Nicolette

Nicolette oli hyvin huolissaan koko Solan kansaa koskevasta kohtalosta, jos hän ja muut eivät kykenisi estämään saakuli alistamasta kansaa hänen tahtonsa alle. Hän ei voinut kuvitella sitä tuskaa, mitä kansa joutuisi kokemaan, mutta sitä enemmän hän pelkäsi epäonnistuvansa tehtävässään, mitä hän oli tullut tekemään. Alun perin hänen oli tarkoitus saapua kylään etsimään isäänsä, jonka viimeinen olinpaikka oli tämä sola. Hän ei olisi voinut uskoa, että hän olisi joutunut kokemaan täällä kaikkea tätä ja nyt hänen piti taistella koko kansan puolesta heidän ollessa voimattomia pelottavan vihollisen edessä. Jos sinä hetkenä, kun hän kuuli ensimmäisen kerran tästä uhasta, hän oli yhdessä edesmenneen miehensä kanssa luvanneet auttaa kylän kansaa parhaansa mukaan. Tämä lupaus pitäisi yhä.

Päättäväisenä Nicolette pyysi vanhan kääpiön mukaansa taistelemaan pahuutta vastaan. Vaikka kääpiö olisikin jaloistaan hyvin hidas, se ei Nicolettea haitannut lainkaan sillä kääpiön taistelukokemus oli suuri ja hän halusi nähdä kääpiön toiminnassa. Ennen kuin Nicolette kerkesi nousta ratsunsa selkään, kääpiö alkoi nauramaan neitokaisen tapaan matkustaa. Hevosessa ei itsessään ollut mitään vikaa, mutta hänellä oli paljon parempaa luvassa, mutta ennen kaikkea paljon nopeampi kuljetusväline heidän käytettäväkseen. Nicolette oli ymmällään, mikä kumma voisikaan olla nopeampi kuin hyvin koulutettu sotahevonen, mutta seurattuaan kääpiötä syvemmälle luolaan, hän ymmärsi kääpiön näkökannan.

Kääpiöllä oli luolan sisällä piilotettuna vanha, höyrykäyttöinen kone, josta kuuli vain tarinoita kapakasta ronskeilta, maailmaa nähneiltä miehiltä. Kukaan ei vuosikymmeniin ollut hänen maillaan nähnyt moista konetta, joka nousisi linnun lailla ilmaan ja voittaisi nopeudessaan ja tekniikassaan minkä tahansa muun rodun kuljetusajoneuvon. Se oli suuri, nopea ja tuhovoimainen lentävä kopteri, jonka nokassa oli metallinen kone, josta tulikuuma höyry tai tuli syöksyisi valtavalla voimalla pitkänkin matkan päähän tappaen jokaisen, johon se yltäisi koskemaan. Nicolette katseli kopteria hämmästyneenä ja kysyi innokkaana, koska kääpiö saisi sen ilmaan.

Kääpiö oli valinnut piilopaikan koneellensa mainiosti. Kopteri oli piilossa syvällä luolan sisällä, jonne moni ei uskaltaisi mennä. Kammiossa oli myös juuri sopivan kokoinen rako kopterille, joka oli aluskasvillisuuden peitossa ylempänä. Kasvit peittäisivät mainiosti luolan suun ja kukaan ei osaisi epäillä, mitä niiden alla olisikaan piilotettuna.

Kopteri pääsi raosta hyvin ulos ja sateinen taivas tuli vastaan. Nicolette oli innoissaan ja huusi onnestaan tuntiessaan kovan tuulen osuessa häntä kasvoihin kun kääpiö nauroi hänen edessään naisen huudoille. Kääpiö varoitti pienestä potkusta aina paikka paikoin, mutta Nicolette ei antanut sen häiritä hänen nautintoaan, mitä hän sai ollessaan taivaalla vapaa lintu. Sateinen taivas valastui suurikokoisen salaman iskiessä. Salama tuli taivaalta ja murahti kovaa. Sitä seurasi muutama pienempi salama, joista yksi osui kopterin perään pistäen haljenneet palaset lentämään ympäriinsä. Nicolette huusi säikähtäneenä ja sen jälkeen kauhusta katsoessaan taakseen. Takana olevasta perästä ei ollut paljoa jäljellä ja kone alkoi pyörimään paikoillaan. Kääpiö yritti saada kirkuvaa neitokaista rauhoittumaan yrittäessään laskeutua mahdollisimman turvallisesti maahan, mutta ei saanut konetta hallintaansa. Ilman ohjausta, pyörivä kone lähestyi vuorten seiniä nopealla vauhdilla ja törmättyään koko ihmeellinen kone hajosi pieneksi palasiksi räjähdyksessä, joka näkyisi kaikkialla solassa.

-----------------------------------

IPP kuolee huomenna. Älä vaivaudu kirjoittamaan enää mitään.

[Rotten sound]

Kirkon sisällä alkoi kuulumaan kirkumista ja räjähdyksiä. Lentäviä mustia olentoja rupesi leijumaan Heimirin ympärillä, joka nauroi hajoneen alttarin ääressä. Hitaasti maahan rupesi palamaan suuri reikä mistä eri demonit yrittivät tunkea kirkon sisälle, mutta aina kun pääsivät kirkon sisälle he hajosivat mustaksi savuksi. Hitaasti tämä savu rupesi kerääntymään Heimirin ympärille. Kirkon ulkopuolella kuullui taistelun äänet ja karmiva huuto "Heimir auta minua!"

Sisäpuolella Heimir vallan himossa nauroi ja alkoi manamaan lisää magiaa luoksensa. Hitaasti musta savu alkoi kiertämään hänen ympärillä alkaen muuttamaan häntä. Tuskaisesti hän alkoi kasvamaan viellä lisää kokoa, jalat muuttuivat sorkiksi, iho alkoi punertaa ja hänen päästään alkoi kasvamaan suuret sarvet.

Samalla joukko ihmisiä hyökkäsi temppelin sisälle, mutta he tajusivat tulleensa liian myöhään rituaali oli valmis.

[Gilaelin]

Sanoinhan, etten ole sankari


Temppelin lattia oli veressä, tunnistamattomiksi hakatut ruumiit ja ruumiinosat makasivat levällään siellä täällä ja demonit odottivat varjoissa, sihisten ja virnuillen julmasti, punaiset silmät kiiluen. Kaiken kaikkiaan paikkaa oli vaikea tunnistaa samaksi temppeliksi, joka se oli ollut vielä joitain päivä sitten.

Askeleet kaikuivat vasten kivisalia ja saivat painajaismaiset demonit muodostamaan kujan keskelle temppeliä, jota pitkin Cynathiel Iltatähti käveli. Eratharian Mustasydän seisoi tuhoutuneen alttarin edessä ja päästi irti retuuttamastaan viimeisestä akolyytistä, joka oli yhä hengissä. Hän tiputti armoa anelevan miehen maahan ja seivästi tämän kaulan miekallaan, kuin huomaamattaan, kääntyessään katsomaan miekkamestaria, joka asteli häntä kohti. Eratharian hymyili vinosti, tuntiessaan adrenaliininsa nousevan, nähdessään suurhaltian. Ote miekasta tiukkeni. Vihdoinkin vihollinen, joka olisi hänen arvoisensa. Vihdoin, kaikkien näiden vuosien jälkeen hän oli tarpeeksi vahva. Vihdoin hän saisi kunniansa takaisin. Kaikki se kärsimys ja häpeä, jotka hän oli joutunut kokemaan Noitakuninkaan hovissa loppuisivat tänään, hänen tappaessaan Cynathiel Iltatähden.

Eratharian mittaili vastustajaansa, joka oli nyt pysähtynyt viiden metrin päähän hänestä, katseellaan ja yllättyi huomatessaan, ettei löytänyt miekkamestarin kasvoista tunteita, empatiaa, tai mitään mitä oli odottanut näkevänsä heikomman haltiarodun kasvoilla. Hänen katseeseensa vastasivat ainoastaan harmaat, kylmät silmät, joiden katse oli tyhjä, lähes eloton. Eratharian huomasi tuijottavansa Cynathiel Iltatähden kasvoilta omaa peilikuvaansa. Kenties suurhaltioista suurin ja pimentohaltioista pimein eivät olleetkaan niin kaukana toisistaan.

Temppelin ovi oli auki ja kylmä tuuli viilsi ilmaa, saaden molempien haltioiden mustat, pitkät hiukset hulmuamaan. Kaikki oli hiljaista ja jopa demonit lopettivat sihinänsä kahden haltian lukitessa katseensa toisiinsa. Kummankaan katse ei paljastanut mitään. Ei vihaa, ei inhoa, ei raivoa.

Sitten Eratharian näki Khainen riipuksen, joka roikkui Cynathielin kaulalla, vasten hänen ithilmarhaarniskaansa, loistaen himmeää, punaista hohdettaan.

“Veljesi olisivat pettyneitä sinuun Cynathiel te tuin. Kantaessasi tuota riipusta olet antanut periksi sielusi pimeälle, vahvalle puolelle, jota kansasi niin vihaa ja pelkää. Kuinka ironista, että tämän mitättömän Mon-Keigh-kylän sankari on sydämestään yhtä musta, kuin ne, jotka aikovat sen tuhota”, Eratharian sanoi, ääni ivaa tihkuen.

Cynathiel ei vastannut hetkeen mutta avasi lopulta suunsa ja sanoi: “En koskaan väittänyt olevani sankari Eratharian te tuin Naggaroth”.

“Miksi sitten autat näitä mitättömiä olioita? Olisit voinut lähteä milloin vain”, Eratharian naurahti.
“Se on ymmärryksesi tuolla puolen druchii”, Cynathiel vastasi.
“Älä vain väitä, että suojelet näitä olentoja silkkaa hyvyyttäsi”.
“En koskaan väittänyt niin”.

“Voi Cynathiel, minä näen sinun lävitsesi”, Eratharian nauroi. “Olen kuullut tarinasi. Traaginen hahmo, joka lähti kuolevasta kaupungistaan, menetti kaikki rakkaansa ja kulki yksin pitkin Wanhan Maailman metsiä, etsien viimeisiä asur:eita”, Eratharian sanoi lempeästi ja siristi sitten silmiään ja sylkäisi maahan.

“Kuvotat minua jopa enemmän, kuin muut kaltaisesi. Cynathiel te tuin, olet koira. Yrität miellyttää näitä alhaisia olentoja. Autat heitä, koska tahdot hyväksyntää. Kaipaat kotia, kuin pieni lapsi, etkä suostu näkemään, että et kuulu heidän maailmaansa. Cynathiel, olet tyhmempi, kuin uskoinkaan. Luuletko, että he koskaan tulevat hyväksymään sinua? Saat puhdistaa koko Elthin Arvanin Kaaoksen olennoista, eivätkä he hyväksy sinua sittenkään. Teimmepä mitä tahansa, minä ja sinä, olemme ja tulemme aina olemaan eri rotua, kuin he. He eivät ymmärrä meitä, eikä heidän tarvitse. Heidän osansa on vain kuolla meidän tarpeidemme mukaan”, Eratharian sanoi.

“Olet väärässä”, Cynathiel kuiskasi.
“Olenko? Ja mitä tapahtui sille seksilelulle, jota niin kovasti rakastit? Mon-Keigh uhrasivat hänet Myrskyn Solan puolesta. Ja missä ovat kaikki soturit, jotka nyt tarvitsisit taaksesi? Kuka auttaa sinua taistelemaan demoneita vastaan? He huijasivat sinua. Olet pelkkä kulutushyödyke, joka voidaan uhrata, jotta mon-keigh ehtivät paeta”.
“Olet väärässä”.

Eratharian hymyili ivallisesti. Hän oli saakuli valittu, eikä kukaan voisi seistä hänen tiellään. Kenties hänen ei sittenkään tarvitsisi tuoda Noitakuninkaalle Cynathielin päätä. Ehkäpä hän sitä vastoin tappaisi myös Noitakuninkaan itsensä, sillä ilman muuta hän olisi nyt kykeneväinen siihen.

Harmaat silmät tuijottivat jäänsinisiä silmiä. Sekunnin hiljaisuus ja sitten kaksi taistelijaa syöksyi toistensa kimppuun. Se tapahtui niin nopeasti, että sivusta katsova ei olisi ehtinyt huomata sitä, kahden salaman nopeasti liikkuvan haltian syöksyessä ilmaan, ottamaan toisiaan vastaan.

Sudensurma ja Eratharianin tumma, noiduttu miekka kohtasivat, sinkoillen kipinöitä ympärilleen. Molemmat taistelijat olivat harjoitelleet satoja vuosia, molemmat olivat vuodattaneet lukemattomien vihollisten verta ja he molemmat tiesivät olevansa parhaita.

Temppelin penkit lennättivät ilmaan lastuja säpälöityessään tuhovoimaisten iskujen alle, haltioiden tanssiessa iskujen ja torjuntojen meressä, jossa yksikin harha-askel tarkoitti kuolemaa. Hetkeksi, ei hetkeksikään, kummankaan katse irronnut toisen silmistä. Ihmissilmä ei olisi kyennyt enää pysymään mukana taistelussa, joka ulkopuoliselle olisi näyttänyt sairaalloisesti kauniilta. Värit sekoittuivat ja valkoinen yhtyi mustaan, luoden harhakuvan harmaasta.

Ja harmaita he olivat. Ei ollut hyvää, eikä pahaa ja he tiesivät sen kumpikin. Kumpikin taisteli asiansa puolesta, jonka takia oli vuodattanut verta ja kyyneliä ja jota tärkeämpää ei ollut. Tämä oli taistelu, jossa ei ollut ylvästä kunniaa, ainoastaan kylmä päättäväisyys. Eratharian taisteli oikeudestaan palata kotiin ja Cynathiel oikeudestaan tulla vihdoin osaksi jotain. Tämän taistelun ainut todellinen voittaja oli Murhan jumala, joka nauroi jossain kaukana, kahden soturin kutoessa teräksistä verkkoa toistensa ympärille.

Eratharian oli voimiensa tunnossa. Hänen otsansa oli hiessä ja miekka hänen kädessään alkoi painaa, mutta jokainen hänen iskuistaan oli entistä kovempi ja hän saattoi tuntea ylimaalliset voimat, jotka olivat täyttäneet hänen kehonsa ja hädin tuskin pysyivät hänen kontrollissaan. Jokaisen haltian sisällä asuva verenhimo pääsi valloilleen hänen sisällään ja hän nauroi sairasta, intohimoista naurua iskujen sataessa alas hänen tummasta terästään miekkamestarin niskaan, joka kuitenkin vielä toistaiseksi tanssi pois hänen iskujensa tieltä, hetki hetkeltä kuitenkin hitaammin.

Eratharian teki harhalyönnin oikealle, astui Cynathielin vara-asennon vastakkaiselle puolelle ja vei miekkansa pistoon, kohti miekkamestarin kainaloa. Vastoin Eratharianin kaikkia odotuksia liikkeissään hidastunut Cynathiel kuitenkin käännähti päkiänsä varassa ympäri, muuttaen asentonsa painopistettä ja torjui iskun, aseitten lukkiutuessa toisiaan vasten.

Silloin Eratharian ymmärsi mitä oli tapahtunut, aivan liian myöhään. Hänen katseensa oli lukkiutunut koko taistelun ajaksi miekkamestarin harmaisiin silmiin, eikä hän ollut huomioinut pientä mitätöntä seikkaa Cynathielin kasvoissa, joka muutti kaiken. Cynathiel ei ollut hiessä, eivätkä hänen kasvonsa punoittaneet, kuten Eratharianilla.

Ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan, Eratharian tunsi pelkäävänsä. Cynathiel oli huijannut häntä. Miekkamestari oli leikitellyt hänen kanssaan koko tämän ajan. Hän oli vain odottanut, että Eratharian väsyisi.

Mutta eikö hän ollutkaan saakuli valittu? Eikö hän ollutkaan paras. Katkera maku nousi Eratharianin suuhun. Häntä oli huijattu. He kaikki olivat huijanneet häntä, jopa saakuli. Hän ei ollutkaan saakuli suunnitelman tärkein lenkki, kuten oli kuvitellut. Hän oli ainoastaan yksi monista kätyreistä, jotka olivat uhrattavissa, aivan kuten hän oli ollut myös Noitakuninkaan hovissa.

Hänen koko elämänsä ajan…, vain uhrattavissa…

Kyyneleet peittivät Eratharianin näkökentän padon murtuessa hänen sisällään ja raivon päästessä ulos. Vihasta, surusta ja epätoivosta karjuen hän hyökkäsi Cynathielin kimppuun vielä viimeisen kerran. Musta terä leikkasi taidokkaasti ja tuli joka suunnasta voimalla, mutta ei tavoittanut kuin ilmaa.

Aina… juuri ja juuri liian kaukana, Eratharian ehti miettiä viimeisten voimien kadotessa hänen ruumiistaan kuin salaman iskusta. Hänen näkökenttänsä muuttui hämyiseksi ja hän kaatui polvilleen, nähdessään ainoastaan Cynathielin siluetin edessään. Silloin Eratharian ymmärsi vuotavansa verta. Sudensurma oli lävistänyt hänen rintapanssarinsa hänen epätoivoisen hyökkäyksensä aikana.

“Ei kovin sankarillista”, Erahtharian onnistui sanomaan viimeisillä voimillaan.
“Sanoinhan, etten ole sankari”, Cynathiel vastasi, eivätkä hänen harmaat silmänsä paljastaneet mitään.

Giledit//

Toivottavasti onnistuin tuomaan Eratharianin hahmon esille oikein ja kykenin antamaan hienolle hahmolle sen arvoisen kuoleman. Mikäli IPP kokee, että jokin tekstissä ei täsmää, niin ilmoittakoon minulle, niin muutan sitä. =).

[El Capitan]

Kirkkainkin valo välkkyy pimeydessä kunnes toinen katoaa

Cynanthiel laskeutui polvilleen tappamansa druchiin viereen. Hän katsoi ilmeenkään värähtämättä tämän kalpeita kasvoja, joista elämä ja kaikki inhimillisyys oli kadonnut aikaa sitten otettuaan vastaan saakuli kutsun. Hänen silmänsä olivat menettäneet kaiken värinsä, sen vähäisenkin värin, mikä niihin oli jäänyt jäljelle. Valkoiset silmät katsoivat viimeisen kerran tyhjällä katseellaan tummalle, myrskyiselle taivaalle, kun ne sulkeutuivat elämää täynnä olevan käden liikkuessa läpi kasvojen.

”Lepää rauhassa ja pelastettuna.”, Cynathiel sanoi ja nousi takaisin seisomaan kuullessaan jonkun massiivisen pedon tullessa temppelin sisätiloista ulos rankkasateeseen.

Peto oli juuri oikein kuvaamaan sitä hirvitystä, jonka ruumiin pinnalla miljoonat sadepisarat räjähtivät pienemmiksi palasiksi minuutissa. Karvainen ja villiturkki olennon päällä, jonka rotua ei voinut enää tunnistaa yksiselitteisesti läähätti äänekkäästi ja paljon. Hänen, tai paremmin sanottuna sen, pyöreät silmät katsoivat kohti haltioita ja ei näyttänyt olevansa ollenkaan hämmästynyt, että taistelutoveri Earatharian olisi kaatunut. Hän ei koskaan ollut näyttänyt olleensa suuri soturi, joka ansaitsisi saakuli soturin kunnian toisin kuin se itse, joka oli näyttänyt taitonsa ja uskollisuutensa itse paholaiselle monta kertaa. Puolidemoni Heimir murahti vihaisesti ja laskeutui alas temppelin rappusia märkään maahan. Se oli valmis todistamaan saakuli, että se ei saanut voimiaan turhaan.

”Luuletko, että voitat minut? Hänet, joka on tappanut jo kaksi teikäläistä, hyväntekijää, saamatta lainkaan arvoista vastusta. saakuli antamat voimat ovat teille tavallisille kuolevaisille liikaa, joten rappusia märkään maahan. Se oli valmis todistamaan saakuli, että se ei saanut voimiaan turhaan.

Cynathiel ei juuri lainkaan vastannut Heimirille, joka uhosi jotenkin tuttuun tapaansa aina ennen taistelun alkua. Haltia ymmärsi, että se yrittäisi vain saada hänet pelokkaaksi tai aliarvioimaan hänet, mutta 214-vuotias haltia ymmärsi hyvin taistelun psykologisen puolen ja tärkeyden. Hän ei suostunut välittämään lainkaan Heimirin puheista tai pelottavasta olomuodosta vaan katsoi häntä kohti ja naurahti. Hän ei naurahtanut nähdessään jotain hauskaa. Hän ei nauranut Heimirin naurettavalle ulkonäölle. Cynathiel nauroi kuolemalle, jonka hän oli onnistunut välttämään niin monta kertaa elämässään jo ennen tätä taistelua. Cynathiel katsoi Heimiriä kohti terävällä katseellaan, joka oli vähintäänkin yhtä pelottava kuin Heimirin ulkonäkö. Paikoillaan seistessä, vastustajaansa tuijottaen hän puristi otettaan Sudensurmasta ja lähti kävelemään kohti petoa näyttämättä lainkaan pelkäävänsä sitä tai kuolemaa.

Heimir ei voinut myöntää, että olisi luullut pienen puheensa vaikuttavan haltian taistelutahtoon lainkaan, mutta hänelle kelpasi varsin mainiosti myös se toinen vaihtoehto. Temppelin papit eivät olleet peloissaan pystyneet antamaan hänelle, melkein yliluonnolliselle olennolle, minkäänlaista vastusta, joten taitava ja monta sataa vuotta taistellut haltia piristi muuten hyvin tylsää päivää. Naksutettuaan niskansa, se alkoi lausumaan nopeasti sanoja ja hänen kätensä alkoivat hohtamaan sinisenä magiasta. Hänen maaginsakin liittyivät joukkoon.

Cynathiel otti selästään uskollisen jousensa esiin ja jännitti sen liikkuessaan lähemmäs Heimiriä ja hänen demoniarmeijaansa. Monien vuosien harjoituksen ansiosta, hän kykeni liikkuessaan ampumaan kuolettavan tarkkoja laukauksia, jotka osuivat hetkessä kohteisiinsa häiritsien heidän magiansa kanavoimista oikealla tavalla. Demonien taiat menivät osumien johdosta piloille ja epävakaa magiaenergia singahteli ympäriinsä tuoden kirkasta valoa valkoisten energiapiikkien osuessa seinään, maahan tai elävään kudokseen. Massiivista Heimiriä pienet energiapiikit tai osunneet nuolet eivät häirinneet ja se sai lisättyä omaa lihasmassaansa taikansa avulla.

Salamoita täynnä olevalla taivaalla liihotteli jokin päästäen äänen, joka veti katseita puoleensa. Suloääninen musiikki miellytti kuuntelijaa alhaalla maassa kun suuri siipinen olento lensi taivaalla vapaana kuin lintu välittämättä lainkaan vaarallisista salamoista, joiden määrä väheni hänen ympärillään. Cynathiel laski jousensa alas ja katsoi ylös taivaalle minne Heimir ja muut demonitkin olivat suunnanneet katseensa ja seurasivat lentävän olennon laskeutumista maan kamaralle.

Lentävä olento oli pukeutunut ohuiseen, valkoiseen toogaan, josta näkyi melkein lävitse kastuttuaan sateessa. Kädessään hänellä oli taidokkaita kuvioita täynnä oleva huuliharppu ja pitkä ja ohut miekka, joka hohti sinistä valoa. Heimir tunnisti olennon pyhäksi Jumalan soturiksi, Enkeliksi, sen verisuonten kohonneen lämmön vuoksi. Hänen vihansa kasvoi jokaisella sekunnilla, minkä hän kulutti katsomalla kohti tuota maailman kauneinta olentoa, joka toi valoa ja lämpöä kaikkialle ympärilleen. Cynathiel itse ei vielä tiennyt varman päälle, miksi hän oli saanut apua taisteluun, mutta hän ei valittanut, sillä yhdellä miekan sivauksella, vaikka se koskikin vain ilmaa, Enkeli oli saanut Heimirin demonit hajotettua näkymättömän kokoisiksi paloiksi hänen silmiensä edessä. Itse Heimir, tunsi kaiken voimansa hiipuvan, mitkä saakuli oli antanut hänelle.

Enkeli katsoi Cynathielia kohti ja sanoi: ”Anteeksi viivästykseni. Minulla oli kiireitä.”. Ennen kuin haltia ehti vastata, Enkeli alkoi puhumaan Heimirille, joka epätoivoisena yritti taikoa voimiansa takaisin: ”saakuli voimat eivät toimi täällä. Tämä on suojeltua aluetta, pyhää maata. Taistelette tämän ottelun kuolevainen vastaan kuolevainen.”. Cylanthiel hämmästyi hieman kuullessaan, että Enkelillä ei olisi lupaa sekaantua kuolevaisten asioihin, vaikka kyseessä olikin heidän kansansa orjuus hyvin pitkäksi aikaa olennolle, joka ei piittaa säännöistä lainkaan.

Heimirin voimien kadotessa hänen kehostaan, hän alkoi tuntemaan itsensä hyvin pian heikoksi. Hän ei pitkään aikaan ollut käyttänyt oman ruumiinsa voimia ja nyt uusien voimien karatessa kirjaimellisesti hänen ruumistaan, hänen oli hankala tottua näin nopeasti vanhaan. Hänen jalkansa tärisivät niiden yrittäessä pitää sitä valtavaa massaa pystyssä ja miekka pysyi juuri ja juuri hänen käsissään. Heimir ei ollut vielä valmis taistelemaan, mutta Cynathiel ei tuntenut armoa häntä kohtaan. Haltia nosti Sudensurman esiin ja käveli kohti varovaisesti.

Pitkästä aikaa, Heimir oli kuolevainen ja peloissaan. Pelkoa hän ei ollut pitkiin aikoihin tuntenut ja se vaikutti hänen taistelutaitoihinsa valtavasti. Jokainen haltian nopea pisto miekallaan, jonka voima oli hirmuinen, oli Heimirille vaikea torjuttavaksi ja jokainen osuma oli askel lähemmäs kuolemaa. Uudestaan. Miekkamestari oli hyökännyt juuri ja juuri seisovaa Heimiriä kohti niin valtavalla raivolla ja voimalla, että se sai hänet lopullisesti maahan kaatumaan selälleen makaamaan torjuessaan kasvoihin ja yläruumiiseen kohdistettuja iskuja. Lopulta Cynathielin monet ja voimakkaat iskut tekivät tulosta ja Heimirin suuri miekka ei enää kestänyt, vaan halkesi keskeltä miekan upotessa syvälle hänen olkapäähän ja rintakehän sisään. Kaikki tunto katosi hetkessä kun lämmin veri nousi kurkun tietä pitkin suuhun ja sitä kautta kosteaan ilmaan sotkien suupielet ja molemmat posket punaiseksi. Cylanthiel otti miekkansa pois kuolevasta ruumista ja puhdisti sen verestä.

Haltia asteli Heimirin luota selkä suorana, kädet sivuilla ja maailma takana. Jälleen kerran hän oli vuodattanut verta ja tappanut pahan tekijän maailmalta. Enää yksi suuri pahuus lepäsi Solassa ja sen hän löytäisi kylästä. Huokaisten syvään, hän käveli kohti Enkeliä, joka katsoi häntä lempeästi, mutta hyvin pian hänen suunsa aukesi ja silmissä näkyi hämmennys. Jokin oli vialla. Cynathiel tunsi sen luissaan. Hän kääntyi ympäri.

Vastoin kaikkia luonnonlakeja, Heimir nousi polvilleen maahan. Verta vuotavasta rinnuksesta ja olkapäästä huolimatta, hän katsoi maata kohti ja karjui kuin villein metsän peto. Puristaen kätensä nyrkkiin kahmien kuraista maata nyrkkinsä sisään, hän nousi takaisin jaloilleen seisomaan salamoiden iskiessä taivaalla kuin jonkun käskystä. Heimir oli kuollut, mutta nousi siitä huolimatta takaisin jaloilleen. Kuin hän olisi ollut itse Pirun vallassa. Veriset hampaat suussa, täysin valkoiset silmät päässään, Heimir katsoi ympäriinsä ja yritti nähdä hänet, joka oli hänet kaatanut. Löydettyään hämmästyneen Cynathielin, Heimir murisi pelottavammin kuin Druchiiden orjuudessa kasvattamat Hydrat. Cynathiel ei osannut muuta kuin pelätä pahinta.

Villikarjun voimaisella rynnäkköllä ja haltiahevosen vauhdilla tuleva Heimir kaatoi heikomman haltian allensa maahan vaivattomasti ja otti tätä rinnuksistaan kiinni. Cynathiel oli niin kauhuissaan, että ei kyennyt edes huutamaan pelosta vaan vikisten ääneti hän yritti kaikin tavoin vahingoittaa Heimiriä miekallaan. Vaikka kuinka hän työnsi Sudensurmaa sen paksun ihon alle lukuisista eri kohdista, Heimir ei näyttänyt välittävän haavoistaan lainkaan. Hän vain hengitti pahan hajuisella hengityksellään suoraan haltian kasvoille kunnes aukaisi suunsa leveäksi ja puraisi tätä kurkkuun. Hampaitaan purren, Cynathiel yritti taistella vastaan, mutta pureman voima oli hänelle liian kova. Hän ei enää osunut miekallaan ja käden liike oli hidasta. Vaaratonta. Sudensurma tippui maahan. Cynathiel katsoi ympärilleen viimeisen kerran ennen kuin kaikki muuttui punaisiksi hänen silmissään. Tällä kertaa hän ei ollut se, joka huijasi kuolemaa. Heimir repäisi lihanpalan haltian kurkusta karjuen taivaalle punaisen veren levittäytyessä ympäriinsä valtavalla vauhdilla.

-----------------------------------------------------------------------------------------

Enkeli laski katseensa huomatessaan yhden suuren soturin pois menon. Tapa oli hyvin julma ja teki pahaa katsoa vain sivusta, miten joku niin hyvä ja puhdas mieleltään, kokee tuollaisen lopun. Valitettavasti kuolevaisten asioihin he eivät saa puuttua ja Cynathielin saamat hengelliset voimat eivät olleet auttaneet häntä pelastumaan julmalta kohtalolta. Ainoa asia, mitä hän kykeni paran haltian avuksi tehdä, oli varmistaa, että hänen ruumistaan ei kohdeltaisi vastuuttomasti ja kunnioittamattomasti. Verinen Heimir katsoi Enkeliä kohti, jonka kirkas valo oli liian kirkasta katsottavaksi. Silmiänsä peittävä Heimir perääntyi Cynathielin ruumiin luota ja jäi kuuntelemaan, mitä Enkelillä oli sanottavana.

”saakuli on voimakas jälleen ja Sola on jälleen kerran hänen. Mutta muista, pyhälle maalle ei teillä vieläkään ole tulemista ja jokainen tähän temppeliin astuva, saakuli kätyri, tulkoon Jumalan voimasta tuhoutumaan. Me tarkkailemme teitä ja jos vaikutatte kuolevaisten eloon mitenkään, niin teemme mekin ja voin luvata, että Helvetin ulkopuolella, Taivaan alla, ette ole niin voimakkaita olentoja meihin verrattuna. ”

Enkeli otti verisen Cynathielin ruumiin syliinsä ja puhdisti hänet verestä. Varmistettuaan Heimirin poistumisen paikalta, hän nousi ilmaan synkälle taivaalle, josta näkyi jälleen kerran hyvin, miten Sola muuttuisi jälleen pahuuden tyysijaksi vuodeksi jälleen. ”Vuosi on pitkä aika, mutta silloin me olemme valmiit ja tulemme palauttamaan rauhan jälleen Solaan. Lopullisesti.”.

-----------------------------------------------------------------------------------------

...

Pakko sanoa, tosi tiukka matsi. Cynthielin lyömätön panssari ja hitaasti, mutta varmasti isketyt haavat, näyttivät koituvan kohtaloksi kunnes noppien voima katosi. Heimirin kyky murskata magia-ase osuttuaan koitui suureksi eduksi haavoituksen tullessa hankalaksi haltiaksi toisella vuorolla.

Valitettavasti Heimirillä oli kyky nousta kuolleista 1W:hen ja sen jälkeen hän päätti alkaa tappelemaan. 4 haavaa, 4+ save ja 4+ wardi ei pelastaneet parkaa haltiaa, joka veti myös viimeisiään.

RIP Cylanthiel <3

Valitettavasti Heimir on nyt niin mahtava saakuli soturi, että Halkon Sandirilla ei ole mahdollisuuksia pelastaa enää kylää. Jutellaan Halko mesessä Sandirin lopullisesta kohtalosta ja fluffaa hänelle sopiva loppu.

Helvetti voitti Solan. Taas.

- The End - Mie en osannut päättää, kumman laitan, niin pistin molemmat...

En tiedä teistä, mutta tää oli miulle ainakin loistava vuosi. Ei olisi areenan parissa paremmin viihtyä heikon alun jälkeen. Vaikka muutama moka täällä päässä sattui tulemaan unohtamatta tietenkään joidenkin pelaajien peli-innon puutetta, miusta tää oli varsin mainio areena vaikka itse sanonkin. Ainakin halukkaat sai tehdä todella paljon ennen kuolemaansa ja meseropetuksessa tuli mitä mainioimpia pelisessioita. Tulen muistelemaan Sola 3:sta lämmöllä ja kyyneleet silmissä.

Pelaajien mietteitä ja parannusehdotuksia Sola 4:een olisi mukava kuulla.

Ps. Gila. Siisti avatar. Etenkin kun muistan, kuka siinä on :P.

[Gilaelin]

Se oli hieno loppu =). Kirjoitan vielä töistä päästyäni Cynathielin paluun Wanhaan Maailmaan, pois Solan maailmasta, jos ei muuten, niin Ilatähti-tarinan toimivan lopun takia.

Kiitos vielä El Capitanille ja kaikille kanssapelaajille, parhaasta nettirpg:stä evah =).

Runedit\\ Ava is so much fail. :) Joensuu siirtyi angstaamaan animen parista, ya? Animen parista on hyvä, angastaamisen voisi vaihtaa kukkiin ja halauksiin.

Eniveis, kiva et teillä oli kivaa ropeillessa. Ei mene ihan offiksi.

[halko]

Nyt taitaa aika kuluakkin nelosta odotellessa

[El Capitan]

Nyt taitaa aika kuluakkin nelosta odotellessa

Voithan sää sitä aikaa tappaa jatkamalla omaa areenaasikin.

Peetu sen kun vain jatkaa ihmisten viestien muokkailua. Liian ujo kirjoittaakseen ihan oman viestinsä?


Runedit\\ Jep. ;)

[Rotten sound]

Kiroillen taivaan enkelille kirouksia Heimir lähti kohti kylään päin matkan aikana demonit alkoivat kerääntyä hänen ympärilleen hurramaan heidän uudelle maan päälliselle johtajalleen. Suuret helvetin eliitti soturit, isot demonit ja pienet demonit hurrasivat hänen mahdilleen "Heimir suuri valittu! Kukaan ei vie sinulta valtaa pois!". Kylässä häntä vastaan tulivat kyläiset kahleissa vastaan, demonit heidän ympärillään veren himo huulillaan odottivat käskyjä. "Polvistukaa eteeni olen teidän uusi jumalamme! Hän joka käy käy jumalan temppelin luonna tapetaan hitaasti keskellä kylää kaikkien edessä. Yksikin joka teistä ei polvistu eteeni ottaen minua jumalaksi, vaan jatkaa väärän jumalan palvomista kokee täysin saman kohtalon!" huutaen kyläisille, jotka jäivät viellä seisomaan. Raivo alkoi kiehumaan suuren pedon sisällä käskien demoneita ottamaan yhden kyläisen keskelle aukiota. Vanhus kahleissa paiskattiin maahan, jossa hän alkoi rukoilemaan jumalaa samalla demoni tuli väkijoukosta ruoskan kanssa. Pitkän ajan jälkeen maassa makasi kuollut ruumis täynnä syviä haavoja kyläiset katsoivat paniikissa ruumista "Polvistukaa, polvistukaa minun ääressä olen jumala! Missä on teidän jumalanne kun häntä tarvitaan? Kuolkaa tai polvistukaa!" Peto aloitti taas puheensa tällä kertaa kaikki polvistuivat maahan.

Monien kuukausien päästä kylään oli rakenettu uusi iso temppeli, mikä toimi Heimirin juhlasalina. Istuen suuressa valtaistuimella syömässä, juomassa ja nauttien hänen orjatarien tanseistaan. Demonit vartiovat katuja päivittäin etsien vääräuskoisia, jotka eivät olleet hyväksynyt uutta jumalaa torin keskellä mädäntyneet ruumiit todistavat tämän. Enään valtaistuimella ei istunut suuri verenhimoinen demoni, vaan Heimir oli muuttanut muotaan. Istuimella istui nyt suuri mies pitkien hiuksien kanssa, naamalla oli lempeä hymy. Kasvoista hän ei ollut pystynyt poistamaan peikkomaisiaan piirteitään jäljellä oli viellä suuri kyhmy nenä ja isot korvat. Päällään hänellä oli pitkä valkoinen turkisviitta. Viellä Hymyillen valtaistuimella Heimir sanoi "Tämän on minun valtakuntani, eikä kukaan tule ottamaan sitä pois. Mikään taivaasta tai maan päältä ei voi voittaa minua enään."

[halko]

Sydän hakkasi niin lujaa että Sandir oli varma sen repeytyvän irti hänen rinnastaan. Hän haukkoi henkeä ja oli aivan kalpea. Peloton ja voittamaton haltia oli hävinnyt ja pelännyt jo toisen kerran täss kirotussa Solassa. Hän oli tehnyt asioita jotka olivat olleet hänelle täysin tuntemattomia; Hän oli taistellut vihassa ilman harkintakykyä ja ollut ilman kavereitaan. Kavereitaan... Hän olisi nyt ikuisesti ilman kavereitaan jotka olivat kuolleet vain hänen typeryytensä vuoksi.
”Ole kirottu tämä saakuli sola, pelkkää murhetta sinäkin vain aiheutat!”, hän raivosi taivaille kaikilla voimillaan joita hänellä oli vielä jäjellä, jonka jälkeen hän lyhistyi maahan. Nyyhkykset saivat hänen heikolta näyttävän kehonsa tärähtelemään. Kyyneleet putosivat maahan kuin pienet sadepisarat. Yksi, kaksi, vauhti kasvoi koko ajan aina vain vuolaammaksi. Yht'äkkiä Earakin ilmestyi Sandirin eteen pienen aavemaisen hahkun ympäröimänä. Sandir laittoi silmänsä kiinni mutta näki silti pikkuserkkunsa edessään,

”En minä ole vihainen sinulle serkkuseni, joten älä ole sinäkään. Olet käynyt tämän läpi jo ja tiedät että me kuolimme ilolla. Me emme kuolleet jotta voisit vaipua tunteellisiin vuoristoratoihin ja tapattaa itsesi. Emme kuolleet jotta voisit vain luovuttaa tuosta vain. Me kuolimme jotta sinä voisit jatkaa taistelua, mutta ei kuolemaana asti vaan voittoon.”
”En minä, en minä osaa enkä tiedä miten taistella olen heikko ja surkea. Annoin vain rakkaideni kuolla”
”Voi äidin pikku Sandir-kultaa. Eikö hän osaa mitään, eikö hän osaa muuta kuin valittaa!”
”Ole hiljaa”
”Pikku Sandir ei kestä totuutta voi kun hän ei kestä mitään!”
”Hiljaa”
”Sandir ei kestä pientä piikittelyä serkultaan, heikommaltaan. Kuinka hän ikinä pystyisi kukistamaan ketään”
”Voisitko olla vain hiljaa?”
”Nyt ainakin selvisi miksi tuo pelkuri joka Sandirin nimellä tunnetaan pakeni taistelusti ja jätti Ather Lorenin hyökkääjien armolle”
”Ole. Nyt. juma. Hiljaa!”

Sandir vetäisi miekkansa nopeasti huotrastaan ja hyökkäsi eteenpäin, vain tullakseen torjutksi Earakinin miekkaan.
”Minä näytän sinulle kuka on heikko, kuka on pelkuri!”, hän huusi ja hakkasi kaikilla voimillaan.
”Et tule voittamaan minua noin, serkkuseni”, Earakin jatkoi ivaamista ja hyökkäsi hänkin. Isku sivusta, isku ylhäältä ja pisto saivat Sandirin pois tasapainosta samalla mutta Earakin ei lopettanut hyökkäystä; hän jatkoi kahden käden viillolla ylävasemmalta ja heitti sivupotkun sen perään. Sandir puri hammasta ja yritti pysyä serkkunsa perässä. Torjunta, väistä, torjunta, se tuntui joka kerran jälkeen helpommalta. Miekat kalahtelivat yhteen nopemmin kuin korva pystyi kuulemaan saati silmä näkemään, mutta silti Earakin piti johtoaseman.
”Mitä sinulle on tapahtunut, serkkuseni? Ennen voitit minut mennen tullen, mutta nyt olet heikko kuin ihmispoika. Oletko unohtanut että taistelua ei voiteta vain vihaisilla iskuilla?”
Sandir hyökkäsi vielä kerran, viilto tuonne, pisto tänne. Pian hän saikin ohjattua pikkuserkkunsa miekan alas paljastaen Earakinin puolustuksessa aukon jota hän ei tuhlannut. Sandir pyörähti ja potkaisi koukkupotkun kohti Earakinin suojaamatonta päätä iskien hänet hetkessä maahan. Kaikki hiljeni ja Sandir huomasi istuvansa maassa tuijottaen kohti pimeää tyhjyyttä.

Sandir kuivasi kyyneleensä käsiinsä ja nousi ylös. Hän tiesi mitä hänen tulisi tehdä ja mitä hänen olisi pitänyt tehdä jo ajat sitten. Hän käändi päänsä kohti vuoria ja otti alkoi kävelemään takaisin niitä kohti. Tällä kertaa häntä ei kukistettu. Hän astui takaisin katakombeihin joista hän oli juuri paennut. Sen raskaat ovet paiskautivat äänekkäästi kiinni hänen takanaan...