Pelastaja
-Sisko, katso! Pieni poika huudahti innoissaan. Hän juoksi vasta sataneessa lumessa itseään monia vuosia vanhemman sisarensa luo, ja avasi hansikoidut kätensä. Kahdeksantoista vuoden ikäinen tyttö kyyristyi ja hymyili pikkuveljelleen ja otti pienen olennon tämän avonaisilta käsiltä. Leppäkerttu kyhjötti viluissaan tytön käsillä, liian peloissaan ja kohmeessa liikkuakseen, hakien epävarmana lämpöä ison ihmisen iholta. Marian hymyili aurinkoisesti ja katsoi veljeään syvälle silmiin.
-Mistä sinä tämän löysit, Hauep?
Poika vilkaisi olkansa yli kuolevaa puuta kohti. Se oli jo puoliksi laho sisältä, ja navakkana puhaltava kylmä viima vinkui sen sisällä ja sai sen natisemaan. Lehtiä siinä ei ollut kasvanut enää pariin kesään. Marian vilkaisi taivaalle. Ankean harmaa pilvipeite verhosi koko taivaankantta, eikä suikalekaan auringon valoa päässyt rakoilemattoman verhon läpi. Stiina huokasi syvään.
-Viedäänkö se sisälle? Hauep, Marianin pikkuveli kysäisi muina miehinä, niin viattomasti kuin yksitoistavuotias pystyy. Marian veti kasvoilleen taas jo hetkiseksi laskeutuneen hymyn, ja nyökkäsi. Hän nousi ja pitäen toisessa kädessään leppäkerttua ja toista ojentaen pikkuveljelleen kääntyi taas pientä maatilaa kohti. Se näytti kovin pieneltä suuren metsän kohotessa sen takana ja valtavan pellon avautuessa sen vierellä. Piipusta nouseva savu sekoittui pilvien harmaaseen massaan, joka lipui ääntä päästämättä silmänkantamattomiin.
Siitä oli jo puolisen vuotta kun Stiina lähti Wolfensteinin Petruskan vaimoksi vielä pohjoisempaan, Middenheimin lähistölle Wolfensteinin ikivanhaan linnaan. Isä oli tottakai ollut sen puolella, vaikkei heillä rahasta puutetta ollut ollutkaan, mutta heidän äitinsä murtui kovin suuresti hänen ja Stiinan sanaharkan jälkeen. Hän oli ensin odottanut ja odottanut, tuolissa tuvan keskellä istuen. Muutaman viikon jälkeen hänen keskittymisensä muuhun maailmaan oli alkanut heikentyä. Nyt hän lähinnä keinui tuolissaan. Marianin ja Hauepin isän täytyi usein kantaa hänet vuoteeseen. Aamulla äiti löytyi aina tuvan tuolilta. Hän oli sentään suostunut pitämään kaapua kylmässä tuvassa, ja hänen keskittymistään oli auttanut neulomisen aloittaminen. Kovin usein lapaset ja kaulaliinat venyivät kovin suuriksi Marianin käsille ja kaulalle, Hauepista puhumattakaan.
Tuvan ovi kävi, ja Marian veti oven kiinni pikkuveljensä perässä. Se piti hirveää ääntä ensin naristessaan oven avautuessa, sitten paukahtaessa valtavalla voimalla kiinni läpivedon paiskatessa jykevän puuoven säppiin.
-Äiti, kotona ollaan! Marian huusi tuvalle päin riisuessaan viittaansa ja lapasiaan. Hän pudisteli tarkasti Hauepin vaatteet lumesta eteiseen, ennen kuin se sulaisi kostuttaen vaatteet läpimäriksi. Marian värisi. Äiti ei ollut taaskaan laittanut puita takkaan. Hän ojensi leppäkerttua pikkuveljelleen, ja käveli hämärään tupaan. Vain hieman savuava soihtu ja takkapuiden hiillos valaisivat hennosti pirttiä. Soihdun savu roikkui katonrajassa, poistuen hitaasti ja rauhassa pienestä reiästä katonrajassa. Marian halasi äitiään, ja kyyristyi lisäämään puita.
Hauep tarkasteli pientä eläintä kämmenellään kulkiessaan hitaasti, kiireettä tuvan suurinta huonetta kohti pientä käytävää pitkin. Kevyt kopsahtelu ja rätinä ilmoittivat tulen syttyneen taas. Silmät tarkasti leppäkertussa Hauep avasi suunsa kysyäkseen sisareltaan jotain ja istuutui suuren puisen pöydän ääreen.
-Milloin isä tulee takaisin? Hän on ollut jo pari päivää matkalla. Marian huokasi syvään, ja Hauep sai odotella muutaman sekunnin vastausta.
-Päivän tai parin päästä, niinhän hän sanoi, muistatko? Vai mitä äiti, eikös hän sanonut niin? Hauep ei kääntynyt katsomaan, vaan laski leppäkertun pöydälle. Hiljaisuus valtasi hetkeksi huoneen. Tuli takassa rätisi ja poksahteli. Hauep kääntyi katsomaan siskoaan, joka oli istuutunut lattialle tulen ääreen.
Heidän äitinsä oli vanha nainen. Tai, ei hän kovin vanha ollut, mutta joltain aivan muulta hän näytti. Vähäinen ravinnonsaanti oli kuluttanut hänen poskensa lommoille, ja hänen harvenevat, ennen hopeiset hiuksensa näyttivät nyt lähinnä harmailta. Hänen yllään oli yhä useatta viikkoa sama mekko, huopaa ja viittaa sentään vaihdettiin. Hänen katseensa, lähinnä tuijotuksensa, oli keskittynyt tuleen takassa. Punainen valo leikki ja välkähteli lasittuneissa silmissä, ja kalpea otsa ja hoikat, sairaalloisen ohuet sormet kimmelsivät. Hauepin silmät jäivät tuijottamaan taas kerran, jo useammatta kertaa vähään aikaan, hänen äitinsä kasvoja. Lankakerä lojui taas lattialla, hänen vieressään, ja puolivalmis lapanen lojui hänen sylissään puikkojen ohella. Marian säpsähti ja vilkuili ympärilleen, alkaessaan taas tajuta jotain ympäristöstään. Hän kiirehti ymmärtäessään tilanteen veljensä luo ja käänsi hänen katseensa.
-Miksi äiti on tuollainen, Marian? Poika katsoi syvälle siskonsa hätääntyneisiin silmiin. Ne eivät ymmärtäneet. Marian vetäisi pari kertaa epäröiden henkeä, kuin miettien mitä sanoa seuraavaksi.
-Ei miksikään, tyttö sai viimein sanottua ja katseli seinää veljensä takana. Hän kietaisi hennot kätensä veljensä ympärille, ja puristi tätä rintaansa vasten. Muutama kyynel tipahti Hauepin päälaelle, mutta onnekseen hän ei tuntenut niitä. Leppäkerttu nousi lentoon savuisessa huoneessa, ja hiljaisuus laskeutui saliin takan räiskettä lukuun ottamatta.
Hauep kietoi peittoa ympärilleen yhä tiukemmin, käpertyen pieneksi palloksi. Hänen varpaitaan paleli. Oli kovin kylmä, eikä takan lämpö yltänyt täydellä tehollaan siihen huoneeseen. Hän piti silmiään auki, vaikka huone oli pilkkopimeänä. Ymmärrettävistä syistä ikkunan pitäminen huoneessa olisi ollut lähinnä tyhmää, turhasta puhumattakaan. Sinne jäätyi jo nyt. Kuva hänen äitinsä sivuprofiilista välähti taas hänen mielessään. Poika veti hitaasti peiton silmiensä yli, ja nukahti pian levottomaan uneen.
Tahdotko todella tietää...?
Marian ravisteli hellästi unissaan mumisevaa veljeään, joka avasi lopulta silmänsä käytävästä kajastavaan valoon. Hän huomasi katsovansa vielä unesta sumeilla silmillään siskonsa huolestuneisiin kasvoihin. Marianin silmät olivat kostuneet läpikotaisin. Poika niiskaisi kovaäänisesti ja heittäytyi siskonsa kaulaan, rutistaen itseään siskon pyjamaa vasten. Muutama raskas kyynel vierähti pojan poskea pitkin siskon olkapäälle. Hän painoi päänsä sisaren hiuksiin ja tunsi sieraimissaan taas sen saman tutun tuoksun.
Hetkinen. Sama tuoksu kuin vuosia sitten. Hauep huudahti ja riuhtoi itsensä sisarensa otteesta, ja perääntyi huoneensa seinää vasten, istuen raskaasti huohottaen sängyllään. Hänen kätensä haroivat jotain pelastavaa rosoisesta puuseinästä. Marianin silmäkulmasta vierähti kyynel.
-Hauep, mikä on? Minä tässä, minä olen tässä, hän selitti veljelleen.
-Mikä äidillä on!?
Syvä hiljaisuus laskeutui taas sisarusten välille. Marian katsoi muualle.
-Isä tulee tänään kotiin, hän sanoi ja poistui huoneesta.
Iltapäivällä isä saapuikin. Marian oli aukaissut pirtin ainoan ikkunaluukun, ja antoi auringon paistaa sisään huoneeseen ikkunasta, valaisten sitä enemmän kuin mikään pitkään aikaan. Pilviverho rakoili jo hieman. Aurinko kellui horisontin yllä, valaisten vielä joitain tunteja ennen menoaan lepoon, päästäen Morrsliebin ja Mannsliebin johtamaan taivasta jälleen. Ovi kävi, ja Marianin odottava katse kirkastui välittömästi, ja suu leveässä hymyssä hän loikkasi eteiseen hihkaisten. Hän heittäytyi isänsä kaulaan, ja sai tehdä pian tilaa veljelleen.
Heidän isänsä, vahva ja suuri mies, viskasi nauraen aurinkoisesti takkinsa penkille ja riisui kaulaliinansa asetellen sen takkinsa päälle. Virnistäen hän kysyi lasten äidin vointia ja siirtyi pirtin puolelle. Marian seurasi hymy korvissa asti kertoen kaikkea mitä oli tapahtunut isän poissa ollessa. Paitsi Hauepin kysymystä. Poika jäi vaivaantuneena eteiseen, katsellen poispäin.
Tahdotko todella tietää...? Hauep säpsähti.
Isän kuorsaus kuului Hauepin huoneeseen asti. Hän kääntyili vuoteessaan silmät sepposen selällään. Äiti oli taas puhunut isälle. Ei hän muille puhunutkaan, tuskin huomasi Mariania joka hänestä niin hyvää huolta piti, ja Hauep ei tahtonutkaan niiden luonnottomien silmien näkevän häntä, niiden hoikkien sormien tulevan lähelle, kalpean ihon kääntyvän häntä kohti. Hauep veti henkeä hengitys väristen.
-Mikä äidillä on...
-Hän on sairas, ääni sanoi taas. Se oli matala, möreä, mitäänsanomaton ja kumea samaan aikaan. Se tihkui jotain ainetta, Hauep pystyi tuntemaan tahmean nesteen ohimollaan.
-Sairas? Hauep kysyi yöhön hiljaa, varovasti.
-Sairas. Et varmaan tiedäkään miten sairas. Hauep pudisti lähes huomaamattomasti päätään.
-Minä en tahdo saada sitä tautia...
-Ei, ei se leviä. Mutta pelkäät häntä silti. Muistatko millainen hän oli?
-Muistan.
-Millainen?
-Hän... Ystävällinen, Hauep veti henkeä ja maiskautti huuliaan mietteliäänä. Hänen hengityksensä rahisi.
-Minä rakastin häntä. Hän oli niin kaunis ja hellä. Keräsin hänen kanssaan kukkia, ja...
-Mitä hän on nyt?
Hauep pysyi vaiti.
Mitä tunnet häntä kohtaan?
Hauep mietti hetken, oli vastata, mutta pysyi hiljaa. Hän mietti kuumeisesti. Marian oli aina sanonut jotain rakastamisesta. Että he rakastivat toisiaan, he rakastivat isäänsä ja... äitiään?
-Minä rakastan häntä.
Syntyi taas pitkä hiljaisuus.
-Tiedätkö mitä rakkauteen kuuluu? Ihminen rakastaessaan toista, miettii hänen parastaan, ja auttaa häntä jos hän on pulassa. Sairastuminen on pulassa oloa. Muistatko sen leppäkertun? Se oli sairas. Mitä teit sille?
-En muista.
Se lensi tiehensä saatuaan voimia. Mutta se kuoli sairauteensa muutaman minuutin kuluttua. Sairautta ei voi paeta. Sinun täytyy pelastaa kaikki ne joita rakastat. Koko perheesi on sairas...
Oli hiljaista. Ääni ei enää puhunut. Hauepin hengitys rahisi äänekkäästi. Hän räpäytti silmiään pari kertaa, ja käänsi kylkeä seinästä huoneeseen päin. Hän ei nähnyt mitään. Hänen piti auttaa äitiään. Hän oli sen velkaa hänelle. Hauep nosti peittoa ja laski paljaan jalkansa lattialle. Se tuntui kylmältä. Väristen hän nousi vuoteestaan, ja avaten oven siirtyi tuvan huoneeseen. Isä kuorsasi äidin vieressä. Tuoli oli tyhjä, ja takan puut kytivät yhä ja loivat valoa muuten pimeään, kovin kylmään huoneeseen. Hauep näki äitinsä kasvot. Hänen silmänsä olivat kiinni, ja hengityksensä rauhallinen. Ne yöt, joina hän Hauep oli nähnyt äitinsä kasvot, vilisivät hänen silmiensä edessä. Kireät, kalpeat kasvot. Nyt ne hymyilivät. Hauep siirsi katseensa käsiin. Ne olivat yhä hoikat ja kalpeat, sormet kapeat ja ohuet. Pieni poika asteli suuren pöydän luo, ja nosti pöydältä pienen esineen. Veitsen terä välähti punertavana hiilloksen luomassa valopiirissä.
-Pelastan hänet. Isoisä auttaa.
Kuukausi sitten yksitoista täyttänyt pieni poika seisoi jäätävässä viimassa keskellä tietä. Räntä tuiskusi hänen kasvojaan vasten. Soihtu lojui sammuneena loskaisella, puoliksi jäätyneellä tiellä. Lumi roihuavan talon lähistöllä suli pieniksi virroiksi, jotka sulattivat pieniä koloja ohueen lumikerrokseen maassa. Kipinät rätisivät ja sinkoilivat ilmassa, yhdenkään osumatta lapsen vaatteisiin. Hänellä oli kylmä. Ehkä roihu lämmittäisi hetken.
Mitä tämä on? Vesisade vain...
* * *
Tuttuun Rune-muottiin oikoluvun käsite on minulle tuntematon.
Tällaisen siis hakkasin vajaassa tunnissa. Tuli vain idea kirjoittaa, ja testasin taas tätä pitkäjännitteisyyttä. Tällä kertaa sain toivottavasti tarinaan edes jotain jatkuvuutta, normaali tyylini kun ei oikein tuppaa toimimaan. Tilanne-, tunnelma- tai maisemakuvauksissa ehkä, mutta...Kommenttia kaipaan. Olisi ehkä pitänyt muuttaa Hauepin nimi, edes alussa.
edit\\
Asiaa Jesh, asiaa!!Jesh kirjoitti:(Ei DBZ:aa, joka on aivan surku, häpeän sitä miten pystyin pitämään siitä hevonpaskasta).
)
