Mutta minulla, kuten varmaan monella muullakin, oli vain yksi ajatus mielessään: Mitä jos taistelussa kävisi huonosti? Loppuuko kaikki huomiseen? Sitä en tiennyt ja pelko kouraisi vähän väliä sydäntäni. Yritin ajatella jotain onnellista mutta kokoajan jostakin mieleni syövereistäni ponnahti esiin mielikuva verisestä taistelusta. En pystynyt syömään mitään ja yritin alkaa nukkumaan. Lopulta vaivuin levottomaan uneen. Uneni oli hyvin katkonaista ja heräsin vähän väliä hikisenä. Ajattelin itsekseni että minun on pakko levätä tai taistelussa kävisi varmasti huonosti. Minun eikä muidenkaan aloittelevien ritarien ei pitäisi vielä taistella. Mutta mitä muutakaan herramme olisi voinut tehdä? Kokeneempien puutteessa olimme ainoat jotka voisivat puolustaa maatamme. Kaaoksen soturit olivat pelottavia vastustajia ja me häviäisimme todennäköisesti. Minun oli pakko myöntää: Pelkäsin. Pelkäsin kuollakseni. Pelkäsin joutuvani kaaoksen kidutettavaksi ja toivoin hartaasti että kuolisin puhtaasti ja ylpeänä taistelussa ilman tuskia. Mutta ylpeyteni oli tällä hetkellä aivan maassa. Tuijotin vain teltan kattoon ja ajatukseni alkoi harhailla kaukaisissa maissa. Kauniissa ja puhtaissa missä kaaoksesta ei näkynyt jälkeäkään. Mutta sydäntäni raastoi miten tämä kaikki lopulta tuhoutuisi ja tunsin erilaisen tunteen: En pelkoa, vaan vihaa. Vihaa kaaosta vastaan ja näin nukahdin.
Aamulla koko leiri oli täynnä kiirettä. Nuotioita sammutettiin ja sotilaat keräsivät aseitaan. Menin etsimään itselleni jotain suuhun pantavaa ja aloin syömään. En tuntenut enää pelkoa. Oikeastaan en tuntenut mitään. Olin kuin tyhjä kuori. Mutta jossain siellä sydämeni sopukoissani tunsin jotain. En pelkoa enkä vihaa. Se ei oikeastaan ollut iloinen asia eikä surullinenkaan. Mutta se antoi minulle toivoa. Entä jos selviäisin? Jos kaaos kukistuisi ja kansamme saisi elää rauhassa. Tiesin että siihen ei riittäisi yksin kansani voimat. Mutta ajattelin että on sentään hienoa kuolla kunniassa sellaisen asian puolesta kuin vapaus, vaikkei sitä itse saisi nauttia.
Sitten luokseni tuli kapteenini. Hän käski koko osastoa seuraamaan. Hän kehoitti jokaista noutamaan aseensa ja muut varusteensa sekä hevosensa. Menin teltalleni ja puin päälleni pienen panssarin. Se oli vain rintaa suojaava, mutta sen lisäksi minulla oli jalkasuojat sekä kypärä ja kevyt silmukka haarniska joka suojasi muita ruumiin osia pienemmiltä vauroilta. Hain hevoseni ja ilmoittauduin esi miehelleni.
Kohta olikin koko joukko kasassa ja lähdimme johtajamme johdossa kohti läheistä kukkulaa. Kukaan ei puhunut. Ei laulua eikä itkua. Vain kavioiden pieni tasainen ääni sen astuessa märälle nurmelle. Saapuessamme nurmen peittämälle kukkulalle sinisen taivaan alle raikkaan syystuulen puhaltaessa kasvoillemme antaen uuden toivon. Mutta se kaikki murskaantui nähdessämme vihollisemme. Meitä noin kolme kertaa isomman kaaos armeijan. Pelko kouraisi jälleen sydäntäni ja kenraali alkoi puhua.
-Tämä päivä on oleva hyvin merkityksellinen. Vaikka häviäisimme muistavat ihmiset meidät rohkeina miehinä jotka syöksyivät taisteluun ylivoimaista vihollista vastaan antaakseen ritareille aikaa saapua puolustamaan maatamme. Siispä sanon vain yhden asian lohdutukseksenne: Jokainen joka teistä taistelee urheasti vaikkei selviäisikään saa suunta kunniaa osakseen. Siispä nyt bretonnian miehet: Kunniaa ja voitokasta taistelua meille kaikkien jumalien nimeen! Kunnialle!
-Kunnialle! Kuului jokaisen sotilaan suusta ja koko ratsu joukko lähti liikkeelle. En muista näistä hetkistä paljoakaan. Olin aivan eri ihminen kuin aiemmin. Sydämeni oli täynnä rohkeutta ja pelkäämättä kiihdytin ratsuni laukkaan vihaten noita säälimättömiä otuksia.
Suurella vauhdilla syöksyimme päin kaaoksen linjoja eikä kukaan heistä väistänyt. Ilmeet tyyninä (Vaikkei sitä kaukaa nähnytkään) nämä synkät soturit odottivat vastustajaansa ja rysähdimme heitä päin. Moni sai surmansa kaaoksen nostaessa keihäänsä meitä vastaan. Mutta minulla oli onnea. Vain hevoseni sai surmansa kaaoksen soturin keihään upotessa sen kylkeen. Lensin kaatuvan hevoseni yli suoraan päin kaaoksen sotureita. Onnekseni en osunut kehenkään eikä kukaan minusta taistelun tiimellyksessä välittänyt. Jäin maahan makaamaan ja ajattelin kuolevani koska tahansa. Uskoin julman kaaoksen soturin iskevän minut kuoliaaksi keihäällään mutta mitään ei tapahtunut. Silloin muistin kaiken kunniasta ja loistokkuudesta ja nousin ylös juuri kun kaaos-soturi oli iskemässä minua kirveellä.
Sydämessäni loimusi taas viha ja syöksyin tuntematta pelkoa tuota halveksittavaa olentoa kohti kaataen tämän yhdellä iskulla. Silloin huomasin etten ollut ainoa joka taisteli. Monet saivat vieressäni surmansa kun taas osa taisteli voitokkaasti. Tilanne oli kuitenkin epätoivoinen. Olimme liian vähälukuiset ja häviäisimme lopulta. Sitten ajattelin että jos piti kuolla tänään, olisi parempi kuolla kunnialla. Ja niin syöksyin taas lähimmän vihollisen kimppuun toverieni avuksi.
Aloin jo uupua tasistelusta ja mieleni teki rojahtaa maahan makaamaan nousematta ikinä mutta sitä en tehnyt. Taistelisin niin kauan että kuolema minut korjaisi tai taistelu loppuisi. Sitten siinä ajtuksissani ollessani minua alkoi lähestyä hevosellaan kaaoksen ritari. Se oli suurikokoinen ja uskoin etten saisi läpäistyä miekallani sen haarniskaa ollessani niin väsynyt. Kaaoksen ritari laskeutui hevoseltaan alas ja aseena sillä oli kirves sekä pitkä miekka. Se riisui kypäränsä ja antoi sen vieressään olevalle soturille joka jäi katselemaan mestariaan. Ritari käveli hitain askelin minua kohti ja pelko laskeutui päälleni. En liikahtanut mihinkään enkä saanut silmiäni irti tuosta kauheasta ritarista. Yhtäkkiä ritarin liikkeet nopeutuivat ja siinä samassa nousin ylös juuri parhaaksi väistääkseni ritarin iskun kun se heilautti kirvestänsä minua kohti. Se iski minua uudestaan ja tällä kertaa nuija osui. Ritari alkoi jälleen lähestyä ja yritin vetäytyä taaemmas ryömien. Se nappasi minua kurkusta ja nosti ylös yhdellä kädellä. Tuntui kuin rautainen nyrkki olisi puristunut sydämeni ympärille ja aloin vapista. Tiesin etten kestäisi enää kauan ja ritari vain tiukensi otettaan. Nyt arvelin loppuni koittaneen ja kuulin kaukaisia huutoja joita en silti kuullut kunnolla enkä tajunnut niitä. Sitten havahduin todellisuuteen kun ritarin ote heltyi ja näin bretonnialaisten ritareiden rynnivän kaaosta kohti ja yksi ritari sivalsi minua kuristaneen kaaos-soturin päätä niin että tämä kuoli. Mutta pelastus tuli liian myöhään. Rojahdin itsekkin maahan käsi murtuneena Kaaoksen Ritarin nuijasta. Mieleni ajelehti pois tästä päivästä kaukaisuuteen. Tunsin jonkun nostavan päätäni kutsuen nimeäni mutta se kuului vain etäisenä ja kaukana. Sitten en enää kuullut mitään ja kaikki loppui.
***
Eli tällaisen tarinan (Voiko tätä edes lyhyyden takia tarinaksi nimittää
) kyhäsin tekemisen puutteessa. Eli en ennen ole kunnon tarinoita (muita kuin yhden joka on vielä kesken) ole kirjoittanut joten olkaa armollisia kommenttia antaessanne 
. Uskon että moni valittaa lyhyydestä ja siitä etten ole edes nimeä päähenkilölleni keksinyt. Mutta jos kansa vaatimalla vaatii voin kenties kirjoittaa jatkoa jossa tulisi ehkä nimikin. Eli saatte päättää kuoliko tämä urhea kokelaamme julman kaaos ritarin käsiin vai havahtuuko hän horroksestaan johon vaipui . Eli toivon että ette arvostele tarinaani lyhyyden takia sillä en jaksanut tähän niin paljoa panostaa sillä halusin sen tänään valmiiksi. Mutta eli sanokaa vain jos haluatte jatkoa niin ehkä jaksan kirjoittaa taas joku päivä.
