Lika [Jatkotarina vol. I]

[Drakojan]

Olisiko Sotun porukalla halua tehdä ns. Jatkotarina, jossa yksi ihminen kirjoittaisi yhden luvun, seuraava jatkaisi tästä, tästä taas seuraava jne? Tarkoitus ei olisi tehdä mitään vitsiä, vaan katsoa mitä tapahtuu kun yksi ihminen jättää tarinan cliffhangeriin ja seuraava jatkaa sitä. Olisi hauskaa nähdä, miten tarina lähtee täysin eri suuntaan kuin oli alunperin suunnitellut, tai juuri se tietty henkilö kuolee jonka oli ajatellut säästää... No, tajusitte varmaan jo.

Kuka lähtee messiin?

Näköjään yllätäävän moni:

1. luku By: I Ride In A Dragon

Lika. Hän ui siinä. Hän kylpi siinä. Pienten visvapallojen aiheuttama kikatus kimpoili harmaan ympäristön seinämistä saaden Eldarin mielen hapuilemaan äskeisiä muistoja. Se oli tappanut ne kaikki.

Jättimäinen ryönäkasa viipaloitsi puolen tusinaa avaruushaltiaa yhdellä huitaisulla. Vaikka soturit olivat Polun parhaimmistoa, heidän pikkuruiset aseensa eivät tehneet Suureen Likaiseen minkäänlaista vaikutusta. Se ei ilmentänyt tuskaa tai epätoivoa haavojensa vuoksi Kuinka leikkistästi se hekottelikaan terien leikatessa sen auki! Madot tippuivat sen aukoista kiemurrellen Eldar-soturien panssareilla ja maan kurassa. Demonin huvitus ei lakannut silloinkaan kun se oksensi ällöttävän kasan limaa ja saastaa sotureiden päälle hukuttaen kirkunan alleen sekunneissa. Sitten oli hiljaista.

Pieni Elair ei ollut tiennyt muuta kuin pakoa. Hänet oli opetettu ennenkaikkea selviytymään kun muuta ei ollut tehtävissä: harvinaisten henkien heittäminen haaskuun toivottamassa tilanteessa oli typerystä, jota opetettiin kehdossa nukkuville pienokaisille mon-keighien keskuudessa. Hänen siroissa käsissään roikkuva shurikenkivääri tuntui liukkaalta ja painavalta. Olisi ollut niin helppoa jättää se taakse, mutta se oli ainut asia mihin hän saattoi nojata.

Maiskahdukset saattelivat hänen askeliaan eteenpäin. Hän ei uskaltanut liikkua nopeampaa, koska pelkäsi likapalleroiden tulevan takaisi, ja hän halusi selvitä hengissä. Hän halusi päästä pois. Löyhkä itsessään riitti siihen, se oli kuvottava. Kypärän suodatinkaan ei saanut poistettua kuoleman ja visvan löyhkää. Se haisi tautiselta. Hän ei halunnut ajatella mistä se koostui.

Sensijaan se mitä hän ajatteli oli erittäin selkeää. Etsi eloonjääneet, juokse. Pakene. Mitään muuta ei nyt ehtisi ajatella.

2. luku By: Drakojan

Eldar käveli pitkin polkua viidakon siimeksessä. Jokaista askelta saattoi liman läiskähdys, ja lemun pystyi melkein näkemään kun se leijui ilman halki. Eldar puristi visvaisilla sormillaan lujasti Shurikenkivääriään. Hänen sähkönsininen haarniskansa oli likainen puhdistamisen tuolle puolen ja se tuntui sulavan pois hitaasti. Samalla myös hänen sielunsa tuntui mädäntyvän, likaantuvan… Ei, hän käski itseään. Henkikivi tuntui lämpimältä hänen rintaansa vasten.

Tunti tunnilta hän käveli syvemmälle metsään, sen matalat puut varjostaen kalpean sairasta valoa joka lankesi auringosta taivaalla. Paksut rungot kapenivat latvaa kohden, ja lehdet tuntuivat imevän kaiken vähänkin valon itseensä. Mikään ei liikkunut missään, ei eläimiä, lehdet eivät heiluneet tuulessa. Ummehtunut ilma riippui täysin paikoillaan.

Aurinko laski alemmaksi, ja metsässä ei meinannut enää nähdä eteensä. Eldar istuutui uupuneena puunrunkoa vasten ja nosti Shurikenkiväärinsä polviensa päälle poikittain. Hän sulki silmänsä aikomuksenaan vain lepuuttaa niitä…

…ja hätkähti pystyyn yöllä. Shurikenkivääri putosi maahan, ja siitä lähtevä ääni kaikui kuin gongi hiljaisessa metsässä. Eldar nosti sen nopeasti ja pälyili ympärilleen. Missään ei kuitenkaan näkynyt mitään. Hän lähti etenemään hiljaa puitten siimekseen. Jokin tuntui tarkkailevan häntä. Se tuntui aina olevan hänen näkökenttänsä rajalla, mutta kun hän käänsi päätään, missään ei näkynyt mitään.

Eldarin hengitys kiihtyi. Koko viidakko tuntui nojautuvan häntä kohti, puut tuntuivat kaatuvan hänen päälleen, pelkkä ilma painoi häntä maahan polvilleen. Sitten, kuin kaikuna hänen omille lässähtäville askeleilleen, limaisia ääniä alkoi kuulua lisää. Kärpästen surinaa, mässähteleviä askeleita, kurlutusta ja korinaa. Hän pysähtyi, mutta äänet eivät lakanneet. Ne tuntuivat kuuluvan joka suunnasta, ja Eldar pyöri ympäri yrittäen etsiä äänien lähdettä. Hän ampui kiväärillään pensaita silpuksi nähdessään niiden heiluvan. Ammusten suhina peittyi äänien alle. Niiden takana ei kuitenkaan ollut mitään. Äänien kuoroon liittyi nauru. Kuin raatoja olisi revitty palasiksi.

Sitten joka puolelta hänen ympäriltään metsästä alkoi tulla mitä hirvittävimpiä olioita. Niillä oli yksi silmä, niiden piirteet olivat paisuneet ja niiden repaleinen nahka oli sairaan vihreä. Taudinkantajat lähestyivät Eldaria, ja tämä etsi kuumeisesti pakopaikkaa. Epätoivo alkoi hiipiä hänen mieleensä. Hän alkoi ampua silmittömästi lähintä demonia, ja se hajosi kappaleiksi. Kärpästen parvi hajosi ilmaan. Eldar pinkaisi juoksuun muuriin syntyneen aukon läpi. Limaiset kynnet tavoittelivat häntä tämän rynnätessä ohitse, mutta Taudinkantajat olivat liian hitaita.

Eldar jatkoi juoksuaan katsomatta taakseen. Hetken kuluttua vieläkin kuuluviin ääniin tuli hätääntynyt sävy. Eldar oli kuulevinaan tuttua suhinaa, ja hänessä syttyi toivon kipinä. Emmittyään hetken aikaa hän lähti hiipimään takaisinpäin Shurikenkivääri valmiina. Pian hän näki taas yhden Taudinkantajan hajoavan. Metsässä hänen edessään pieni joukko Kostajia lähestyi viimeistä taudinkantajaa ja tuhosivat sen yhdessä ammusten ryöpyssä. Äänet loppuivat vihdoin. Kostajilla oli samanlainen sininen haarniska kuin Eldarillakin, ja heidän korkeat valkoiset kypäränsä päättyivät raidalliseen töyhtöön.

Helpotuksen aalto hyökyi Eldarin ylitse. Hän lähti kulkemaan kohti Kostajia. Heidän huomatessaan hänet Eldar laski aseensa ja pysähtyi.

Kostajat käänsivät aseensa Eldaria päin.

3. luku By: Kolmastoista

Sydämenlyönnin ajan metsässä oli hiljaista. Koko maailma tuntui syöksyvän Elairia kohti, hänen näkökenttänsä sumeni värien sekamelskaksi hennon vartalon värähtäessä pelosta. Hän näki ainoastaan oman heijastuksensa Kostajien kypärien krominhohtoisissa linsseissä; Kammottava liman ja visvan peittämä hahmo panssarissa, joka kenties joskus oli ollut puhdas ja sininen, mutta nyt saastainen ja syöpynyt, väriltään epätasaisen harmaanruskea. Kypärä töyhtöineen oli peittynyt kuivuneeseen limaan muuttaen sen saastaiseksi, irvokkaaksi maskiksi. Kärpäset pörräsivät ja kammottava haju leijaili lähes silminnähtävänä huuruna hänen ympärillään.
Elair horjahti taaksepäin huumaavan löyhkän ja kauhean ymmärryksen tehdessä työtään hänen sisimmässään. Elair näytti yhdeltä kaaoksen saastaisista palvelijoista; niiltä, jotka Kostajat olivat vannoneet tuhoavansa. Pian hän kuolisi tovereidensa ampumana.

Tuttu suhina täytti taas ilman ja Elair heittäytyi huudahtaen maahan pensaiden keskelle. Oksat rasahtelivat hänen panssariaan vasten ja maassa lojuva puunrunko löi ilmat eldarin keuhkoista. Henkeään haukkoen Elair painoi päänsä maahan käsivarsien suojaan shurikenkiväärien silputessa lehvästöä hänen yllään. Hän luuli jo kuolevansa, kun tulitus äkillisesti loppui.
Hetken aikaa Elair vain makasi maassa uskomatta, että saattoi olla pelastunut, mutta muutaman sydämenlyönnin jälkeen hän uskaltautui nostamaan varovasti päätään ja vilkaisemaan arasti uhkaajiensa suuntaan - juuri parahiksi nähdäkseen viimeisen heistä lyyhistyvän polvilleen veren pulputessa kaulantyngästä vehreään maahan.
Elair huudahti kauhusta yrittäen kompuroida pystyyn ruumiin kaatuessa vatsalleen ja pitkän, kalpean hahmon astellessa esiin sen takaa himmeästi hohtava miekka toisessa kädessään ja kolmen kostajan kypärät harjaksista roikkuen toisessa. Veri valui kypärien kaulantyngistä sekoittuen saapuvan hahmon jo entisestään saastaisen panssarin pintaa peittävään likakerrokseen. Aluskasvillisuus kuitenkin oli takertunut soturin panssareihin hankaloittaen nousemista, ja tämän horjuessa viimein jaloillaan kammottava hahmo oli enää muutaman askeleen päässä hänen luotaan.
Epätoivoisesti haparoiden Elair tavoitteli asettaan, mutta ennen kuin hän ehti nostaa sitä uutta uhkaajaa vastaan tämä pysähtyi nyökäten toiselle tervehdykseksi ja laskien miekkansa. Hämmentyneenä Elair jätti liikkeensä kesken ja jäi tuijottamaan toisen kasvoja nyökäten takaisin epävarmasti.

Toinen oli eldar rodultaan, kuten hänkin. Kuitenkin tämä oli hyvin erilainen kuin yksikään Elairin tapaamista veljistään tai sisaruksistaan; Kasvot olivat sairaalloisen kalpeat, läpikuultavan ihon läpi saattoi lähestulkoon nähdä siron leuan ja korkeiden poskipäiden luut. Hänen pitkät, harmahtavat hiuksensa olivat likaiset ja rasvaiset, ne roikkuivat sotkuisena verhona kapeiden kasvojen ympärillä. Koristeellinen panssari ja resuinen kaapu olivat lian ja saastan peitossa, eikä niiden alkuperäistä väriä kyennyt enää mitenkään arvaamaan. Nyt ne läikkyivät vihertävän ja harmaan kosteankiiltävissä sävyissä.
Asia, joka kiinnitti Elairin huomion ensimmäisenä ei kuitenkaan ollut silmiinpistävän saastainen ulkonäkö, vaan jotain paljon huomaamattomampaa mutta myös merkittävämpää; Toisen rintakehällä ei roikkunut henkikiveä.

"Olen pahoillani, mikäli pelästytin sinut. En tarkoittanut kuin auttaa.", muukalainen kuiskasi sairauksien kuluttamalla, karkealla äänellä. "Näytit olevan pulassa."
Samaan aikaan toinen asteli lähemmäs ojentaen kätensä ja hipaisten Elairin henkikiveä pitkällä, panssarihanskan peittämällä sormellaan. Hetken aikaa kivi hehkui kirkkaasti ja sen kantaja tunsi lämmön hehkuvan panssarinkin läpi rintaansa vasten.
"Kävit juuri hyvin lähellä kuolemaa.", tuntematon jatkoi hymyillen tuskin huomattavasti. "Pelkäsitkö sitä?"
Elair avasi suunsa vastatakseen ylpeän kieltävästi, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa. Hän ei kyennyt valehtelemaan itselleen; Hän oli pelännyt, enemmän kuin koskaan.
"Tiedän tunteen. Jokainen kokee sen elämänsä aikana, joskin usein se jää heidän viimeiseksi kokemuksekseen. Toiset taas selviävät.", lipuivat sanat toisen harmailta huulilta. Jossain syvällä sisimmässään Elair tunsi ymmärtävänsä, vaikka tietoisesti hän yritti kaikella tahdonvoimallaan sulkea toisen sanat korvistaan. Henkikivi hohkasi lämpimästi, mutta hän ei ollut varma, oliko se hyvä vai paha enne.
"Useimmat selvinneistä eivät halua kokea sitä toista kertaa. Haluaisitko sinä?", muukalainen jatkoi ristien käsivartensa rinnalleen. Kaapu kahahti hiljaisesti ja viidakon normaalit äänet palasivat hiljalleen ympäristöön, mutta Elair seisoi toisen edessä hiljaa.
Hän mietti.

4. luku By: Da Big Boss

Elairin edessä seisova Kostaja huokaisi ja lähti kävelemään sinne päin mistä oli tullutkin. ’’ Miten teistä tuli tuommoisia?’’ Elair kysyi väsyneellä ja hiljaisella äänellä, joka melkein muistutti kuiskausta. Kostaja kääntyi ja katsoi kuolleen mieheen katseella Elairia, joka omalla tavalla oksetti häntä. Katse muuttui vielä epätoivoisemmaksi tämän vastatessa. ’’ Kerron sen myöhemmin, nyt ei ole hyvä hetki.’’ tämä vastasi. Sitten tämä kääntyi mutta sanoi katsomatta minuun, ’’ Tule, vien sinut leiriimme, jossa hengissä ja järjissään olevat loput Kostajat ovat.’’ Pian tämä katosi sademetsään, jossa Elairilla oli vaikeata seurata tätä selvästi. Vaikka tämä olikin sairas ja heikonoloinen, silti se juoksi Elairia kahta kertaa nopeammin.

Hetken jälkeen saavuimme mitättömään leiriin, jossa oli sen edessä nuotio jonka ympärille oli kerääntynyt noin kaksikymmentä Kostajaa. Ilmassa leijui erikoinen haju, joka oli kuiva ja peitti kaiken leirissä alleen kuin yön pimeys. Osa ei pystynyt seisomaan vaan makasi maassa, he olivat niin sairaita että osalta oli raajojen tilalla onton näköista panssaria, joka oli lian peittämä ja käytöstä kulunut puhki osittain. Puhkenneista kohdista valui oudon näköistä limaa, joka saattoi hyvinkin olla infektion aiheuttamia vaikutuksia. Pian näytti että olimme saapuneet leiriin tai mihin me olimmekaan menossa. Muutamien metrien lähellä leiriä kun näin sen, pystyi huomata maan olevan todella omituista, aivan kuin sekin olisi korruptoitunutta. Ruoho oli lopettanut kasvamisen ja katkeili askelteni alla koska oli kuivunut niin paljon. Se oli odottamaton näky. Ympärillä oli kostea ilmasto ja täydellisen paratiisin sademetsä, mutta keskellä sitä oli kuin kaaoksen silmä, joka pilasi kokonaisuuden.

Leirin perällä oli muutamia telttoja, joiden sisäänkäynti aukoista Elair vilkaisi väliajoin, silloin kun ei itse ollut niiden sisällä. Teltat olivat huonosti ja hätäisesti pystytettyjä, ja osa luonnon kuluttamia. Osassa ei ollut pelkkiä Kostajia, vaan myös muista Aspect-temppeleistä. Skorpioneja ja Lohikäärmeitä ainakin näkyi ympäri leiriä. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän korruptuneita. Paikassa mikään ei nähtävästi ollut selvinnyt korruptunoitumiselta.

Keskellä leiriä, lepäsi Webway portti, jota pitkin nämä Eldarit olivat tulleet tähän maailmaan. Portti oli alttarilla, joka oli todella vanhan ja kunnioitetun näköinen, sitä oli varmaan käytetty aikoja sitten joidenkin rituaalien menoihin. Portti oli selvästi kulunut, ja sen valkoinen pinta oli nähnyt paremmat aikansa. Tämä ei ollut kummiskaan korruptunoitunut muuta kuin luonnon voimista, joka tuntui olevan minulle iloinen näky tässä paikassa.

Vieressäni oleva Kostaja tönäisi minua, ja nyökkäsi antaen selvän merkin seurata häntä. En epäröinyt mennä, joka tapauksessa lähtisin täältä. Ilta alkoi hämärtää. Taivaan taakse nousi kuu, jonka kajo antoi hienon maiseman lisäksi täydellisen valaistuksen, jonka valossa saattoi suunnistaa metsässä rauhassa. Hetken päästä olimme edenneet pitkän matkan, ja olimme saapuneet Wraith-luusta tehdyn temppelin luokse. Sen keskellä seisoi Warlock, joka nähtävästi yritti tehdä jotain loitsua tai vastaavaa. Minä en noista perusta enempää.

'' Mikä on nimesi?'' tämä kysyi.

5. luku By: mister??!!

"E e Elair" tämä sanoi huokaisten hiljaa. "Elair" kostaja toisti perässä ja käveli pois mietteliään näköisenä. Elair katsoi täriseviä käsiään ja vajosi polvileen. Hänen pääsään kaikuivat sanat "kaikki enemmän tai vähemmän korruptoituneita". Hän hautasi päänsä käsiinsä. Hänen teki mieli karjua ja juosta metsään mahdollisimman kauas kaikesta korruptoituneesta. Hänen hengityksensä alkoi olla raskasta.

Sitten tuli hiljaista. Kukaan tai mikään ei rikkonut tätä hiljaisuutta minuutteihin. Lopulta Elair nousi seisomaan ja käveli leiriä kohti.
Hänen sisimpäänsä kalvoi vieläkin kaikkien näiden sairaiden kuolleet katseet. Hänen sisimpäänsä kalvoi häpeä. Häpeä siitä että hän oli paennut taistelupaikalta raukkamaisesti. Kävellessään yhä useampien kuolemaantuomittujen ohi hänen sisimpänsä valtasi viha. Viha tätä suurta likaa kohtaan joka oli aiheuttanut tämän kaiken.

Elair käveli sen kostajan luo jonka jo valmiiksi tunsi ja kysyi "Miksi te oleskelette tälläisessa kauhun keskipisteessä?"
Tämä kostaja kääntyi Elairia kohti ja vastasi "Jos palaisimme takaisin sivistykseen meitä pidettäisiin saastaisina taudinkantajina . Muut tuntisivat meitä kohtaan inhoa ja ehkä jopa hieman pelkoakin. Mieluummin kuolemme tällä metsän hiljaisuudessa kuin kaikkien inhoamina hylkiöinä. Sinunkin pitää lähteä täältä mahdollisimman pian."

Elair jatkoi leirin kiertämistä ja näki saman warlockin kuin oli nähnyt aikaisemminkin temppelissä.
"mItä teet täällä? Et näytä sairaalta" Elair kysyi tältä.
"Olen täällä vapaa ehtoisesti ja autan sairaita parhaani mukaan." Warlock sanoi rauhoittavalla äänen sävyllä.
Elair käveli pois.

Elair halusi tutkia leirin ympäristöä ja kiersi leiriä.
Äkkiä tämä huomasi maassa pienen suonsilmän näköisen liejun.
Hän käveli lähemmäs. Yhtäkkiä Elairin jalkoihin tarttui jokin ja alkoi veää tätä liejuun. rimpuillen ja potkien Elair yritti irti.
Mutta nämä suuret lonkeron ja käden risteytykset vetivät Elairia aina vain syvemmälle ja syvemmälle.
Vaikka Elair yritti Huuta apua kukaan ei kuullut tai kyennyt auttamaan

6. luku By: Andy the great

Elair vajosi kaulaansa myöten saastaiseen ruskeaan liejuun, ja rupiset kädet tarrautuivat yhä lujemmin kiinni hänen hentoon, sätkivään vartaloonsa.
“Apua, apua, auttakaa nyt joku, pyydän!”, huusi Elair paniikin siivittämin voimin, mutta hänen huutonsa kantautuivat kuuroille korville, kukaan ei edes vaivautunut kääntämään katsettaan häntä kohti.
Elairin silmät alkoivat kostua kyynelistä ja hänen hiljaiset huutonsa alkoivat muuttua epätoivoiseksi nyyhkytykseksi, vastenmielinen lonkero kietoutui hitaasti Elairin kaulan ympärille ja limaista maiskutusta muistuttavan äänen saattelemana vetäisi rimpuilevan eldarin syvälle ruskeaan ja haisevaan suohon.

Elair nousi epävarmasti huojuen pystyyn ja haukkoi äänekkäästi henkeään, yhä shokissa hän riuhtoi kylmää ilmaa ympärillään ja huusi peloissaan nimettömille kauhuille, joita ei enää ollut. Sen sijaan Elairia ympäröi nyt musta tyhjyys, jossa satunaiset tähdet välkkyivät sairasta tumman vihreää valoa ympärilleen ja kellertävät komeetat sinkoilivat korkeuksissa, jättäen jälkeensä verenpunaisina hohtavia vanoja, jotka toivat edes jonkinlaista valoa pohjattomaan pimeyteen, joka näytti kaatuvan ahdistavasti Elairin päälle kuin fyysinen hyökkäys. Sekavassa tilassaan Elair jatkoi heikkoa huitomistaan oman itkunsa säestämänä ja oli jo vähällä irrottaa punaisena hehkuvan henkikivensä, kun pimeydessä kajahti valtavaa limaista lässähdystä muistuttava ääni. “Älä pelkää pieni eldari, isoisä kyllä suojelee sinua täällä”, lausui limainen ääni tyhjyydestä ja Elair pysähtyi niille sijoilleen. Hän pysyi hetken täysin liikkumatta, todellisuus alkoi vihdoinkin tehdä tietään hänen mieleensä ja Elair tajusi etteivät hänen ohutta vartaloaan enää kiskoneet likaisten epäsikiöiden kädet, eikä hän enää ollut synkässä metsässä keskellä sairaiden leiriä vaan jossakin aivan muualla, mutta missä? Elair irrotti hitaasti vapisevan kätensä pois hehkuvan henkikivensä päältä ja käänsi katseensa sinne mistä erikoinen ääni oli kaikunut. Kaksi valtavaa täysin valkoista silmää tuijotti Elairia pimeyden keskeltä ja niiden alapuolella leijui terävä hampainen kita, joka nuoleskeli jatkuvasti jättimäisiä suupieliään vaaleanpunaisella pahasti mädäntyneellä kielellään. Elair kavahti säikähtäneenä taaksepäin ja hapuili käsillään vaistomaisesti vyöltään shurikenkiveriään, kuitenkaan löytämättä sitä, sen sijaan hän tajusi olevansa kokonaan vastenmielisen ruskean lian peitossa, joka sai Elairin pelkäämään entistäkin enemmän, aivan kuin koko hänen taistelutahtonsa oltaisiin murskattu tässä kirotussa paikassa.

“Kuten jo sanoin sinun ei tarvitse pelätä minua”, sanoi suu räkäisellä äänellä, “tänään olet jo kolmesti käynyt lähellä kuolemaa pieni eldari ja joka kerta on isoisä sinut siltä pelastanut, tiedätkö miksi?”
“Koska saastaisuuden herra tietää, että kuolema on turha!”, ääni jatkoi, “mitä sinusta, teistä jää jäljelle sen jälkeen, kun olette kuolleet? Aivan ei mitään, ei yhtikäs mitään, ruumiinne muuttuvat ja mätänevät maan tomuksi, saavutuksenne kaatuvat ja tuhoutuvat, muutaman vuosisadan kuluttua kukaan ei edes muista, että olit olemassa ja sinusta jäävät jäljelle vain heikko sielusi ja haaleat muistosi, jotka katoavat tuhansien muiden samankaltaisten joukkoon.” “Kuoleman jälkeen, et ole mitään, et yhtään mitään ja mahtava isoisä tietää sen ja siksi pelasti sinut, hän tietää, että vain elossa olet todella onnellinen ja, että kuollessasi tunnet vain tuskaa ja kärsimystä, kyllä tautien herra tietää!”

Elair kuunteli tyrmistyneenä olennon julistusta kuolemasta ja puristi yhä tiukemmin henkikiveään, joka alkoi tuntua kuumemmalta. “Mutta edes mädän lordi voi suojella sinua jatkuvasti karulta kohtaloltasi, joka on kaikkien kuolevaisten osana, ei ellet sitten kuulu kokonaan hänelle”, räkäinen ääni lausui sanat maireasti ja Elairin sydän sykähti, oliko olemassa keino, jolla kuoleman voisi välttää? Limainen ääni jatkoi, “kyllä kuoleman voi välttää, ymmärsit aivan oikein, mahtava isoisä pystyy voimillaan mihin tahansa!” “Mutta käyttääkseen ylitsevuotavan anteliaita voimiaan isoisä tarvitsee sinulta vain yhden ainoan pikkuriikkisen esineen, joka oikeastaan on ollut sinulla aina vaan taakkana, et edes tule huomaamaan sen katoamista, saatikka kaipaamaan sitä…”
“Mikä se on?”, kuiskasi Elair niin hennosti ja hiljaa, että hädin tuskin edes kuuli omaa ääntään.
Olennon likainen suu vääntäytyi massiiviseen hymyyn ja se kuiskasi takaisin, “Henkikivesi.” “Aivan niin, vain tuon pienen esineen rinnastasi, anna se isoisälle ja tulet olemaan kuolematon!” “Vain tuon pienen hinnan hän pyytää vapaudestasi, monet ovat jo tehneet tämän saman vaihtokaupan eivätkä he ole katuneet sitä, lahjoita sielusi ja elät ikuisesti, onnellisena isoisän helmassa, tai kieltäydy ja kuole onnettomana, katuen päätöstäsi!” “Valinta on sinun!”

Elair ei tiennyt mitä tehdä, hänen sydämensä hakkasi tuhatta ja sataa ja hänen sisällään herännyt nautinto oli saanut hänen henkikivensä hehkumaan tulikuumana.

Mutta lopulta Elair käänsi katseensa jälleen hymyileviin kasvoihin, hän oli tehnyt päätöksensä.

7. luku By: halko

Elair tunsi hien valuvian pitkin poskiaan ja sekoittuvan kyynelten kanssa. Raskaasti henkikiveään puristaen, hän liikutti kättään hitaasti kohti tuota iljettävää olentoa. Äänet raivosivat hänen päässään kuin hirmumyrsky. Älä hyväksy tautien jumalan tarjousta. Pidä uskosi hyvänä ja anna sielusi elää ikuisesti. Ikuisesti elävä sielu, vai kuolemattomuus? Isoisä suojelkoon minua paremmin kuin Khaine ikinä teki.
Elair hätkähti kun vihertävä käsi tarttui häntä voimakkaasti puristaen henkikiveä pitävästä kädestä. Kaunis ja samalla kauhistuttava nauru kaikui äänekkäästi pienen ja avuttoman eldarin mielessä. Hänen silmiensä edessä tanssivat lukuiset miehet ja naiset täydellisine muotoineen ja himokkaine katseineen. Näkemästään lumoutuneena, Elair ei tehnyt mitään muuta kuin katsoi kauneutta ympärillään. Nauru hänen päässään voimistui ja voimistui, samalla kun tanssijat lähestyivät pikkuista Elairia hitaasti tanssien. Eldar katsoi kauhistuneena, kun tanssijoiden ruumiit alkoivat sätkiä ja muuttua. Kauniit kasvot muuttuivat irvokkaiksi peilikuviksi, tanssi vaihtui kauniista aggressiiviseen. Nauru muuttui petoeläimen riemukkaaksi karjunnaksi. Sielunsa myynyt eldar ei voinut kuin katsoa kuinka demonit hänen ympärillään hyökkäsivät upottaen kyntensä hänen lihaansa.

“EI!”, huusi Elair sielunsa kyllyydestä ja riuhtaisi kätensä kaikella voimallaan Nurglen demonin puristuksesta.
“Typerys. Haluatko oikeasti vain mädäntyä ja kadota kaikkien mielestä?”, Demoni raivosi päin Elairin naamaa. “Voi kyllä sinut unohdetaan. Ystäväsi jatkavat elämäänsä kuin sinua ei olisi ikinä ollutkaan ja ruumiisi katoaa. Sitäkö haluat?”
Elair tärisi kauhusta, mutta sisimmästään hän löysi voimaa puhuakseen. “Isoisä saattaisi pystyä suojelemaan ruumistani tuholta. Mutta miten käy sieluni? Pystyykö hän suojelemaan minua Slaaneshilta?”
“Isoisä pystyy mihin tahansa”, demoni vakuutteli hymy huulillaan.
“Vannon Ishan, Kaela Menshan ja kenen tahansa minua kuuntelevan jumalan nimeen, sinä tulet tuhoutumaan. Sen jälkeen Slaanesh. Sen jälkeen rakas Isoisäsi ja sen jälkeen kaikki jäljellä olevat kaaoksen jumalat ja heidän demoninsa”, Elairin vihaa ja kauhua tihkuva purkaus sai demonin kavahtamaan.
“Jos se sitten on se mitä haluat. Sääli kun noinkin puhdas henkilö ja hänen kunniakkaat tekonsa vaipuvat tietämättömyyden jokiin”

Ruskeaa. Mitään muuta ei näkynyt kuin tuota ruskeaa liejua. Elair ei tiennyt, saati tajunnut, mitä oli tapahtunut. Selviytymisvaistot käskivät hänen tehdä vain yhtä asiaa. Pinnalle. Happea. Eldar rimpuili minkä pystyi ja kauhoi itseään minne suuntaan tahansa. Missä päin oli pinta? Onko pitkäkin matka? Hän oli varma kuolemastaan. Hän vaipuisi unohduksiin. Unohduksiin, tuon sanan kaiku sai Elairin värähtelemään itkunpurskahduksista.
“Auttakaa! Pyydän”, hän parkui, vaikka lieju hukutti kaikki sanat mitä hän sai aikaiseksi. Happi oli loppumassa Elairilta. En halua kuolla. En halua että minut unohdetaan.

Jokin puristui hänen kätensä ympärille ja kiskoi. Elair näki kuinka hänet vedettiin pois liejusta ja hän tömähti kovalle maalle. Sitten joku sammutti valot.

8. Luku By: Da Big Boss

Sydämenlyöntejä. Hänet oli vedetty unohduksiin. Ajatukset risteilivät ympäri tyhjyyttä, joista yksikään ei tuntunut todelta. Ne poukkoilivat olemattomuudessa sen huomaamattomiin seiniin, palaten kerrallaan hänen mieleen, ja heittäytyen takaisin tuntemattomaan uudelleen. Hämmennys, tietämättömyys ja pelko iskeytyivät Elairin mieleen. Nyt hän ymmärsi olevansa yksi turha, pieni eliö suuressa paikassa, jossa hän olisi vain kärpänen jumalien mahtien edessä. Arvaukset kohtalosta ilmestyivät hänen eteensä ja hajosivat hiekaksi toisen ilmestyessä yksi kerrallaan, niiden muodostuessa ikuiseen yöhön, jossa hän lepäsi. Siellä ei ollut ääniä, valoja tai muotoja. Ei ollut mitään.

Aivan kuin vesi olisi huuhtonut hänet pois maailmasta, joka oli tuntunut hänestä niin tutulta. Hetkeksi ikuisuus ja kuolemattomuus eivät tuntuneet enää hyödyllisiltä, sillä hän koki niitä para’aikaa. Niissä ei ollut mitään nautinnollista, hyödynnöllistä tai elämää parantavaa. Kaikki mitä ne olivat tarjonneet, olivat turhaa. Hän oli tehnyt oikean päätöksen.

Tämän älytessään Elair tunsi vielä hänellä olevan toivoa. Rakkaat vanhat laulut ja muistot levisivät hänen mieleen, tuoden lämpimiä tunteita ja muistoja hänen mieleen. Vaikka pimeys ja varjo ympäröi häntä, ei hän antaisi epätoivolle valtaa.

Ääniä. Ne säpsäyttivät hänet, kuullen selvästi jonkin ulkopuolisen kontakteja. Aluksi ne kuulostivat omituiselta muminalta, mutta hetki hetkeltä ne voimistuivat, ja kuulostivat selkeältä, Eldarien kieleltä. Oli kuin joku olisi avannut verhot pimeään huoneeseen. Kohta hänen ympärillään oleva pimeys hälveni, kuin yö auringon noustessa. Se pakeni, kauas, eikä sitä enää näkynyt.

Mutta hänen ympärilleen avautunut maailma oli erilainen. Hän näki luonnon, taivaan ja sen linnut, ja muut lajitoverinsa. Mutta, kaikki oli niin… vääristynyttä. Kaiken olemus oli muuttunut viime kerrasta kun hän oli nähnyt sen. Maailman liikkeet, sen vaistoaminen, kuuleminen ja näkeminen oli muuttunut. Niistä ei saanut selvää. Asiat etenivät omaa tahtiaan, jossa hän ei pysynyt mukana.

Hänen aistinsa olivat haihtuneet.

’’Mikä minä olen?’’ Sanat jäivät hänen mieleensä. Hän ei löytänyt vastausta siihen, kunnes joku sanoi hänen takaa vastauksen. ’’ Olet kone. Sinut poistettiin elävien kirjoista, nyt sinut on tehty kasaan uudelleen – luusta.’’ Vastaus yllätti Elairin mielen arvaukset. Miten näin olisi voinut käydä? En minä ollut kuollut. Minä olin vain… menettänyt tajuni… vai olinko? Ei näin voi olla käynyt, ei minulle. Miten se olisi mahdollista? Halusin itkeä, mutta jokin esti minua tekemästä niin.

Käännyin. Edessäni seisoi Minua lähes kaksi kertaa lyhyempi olento, jonka pystyi vaivatta tunnistamaan näkijäksi. Hänen musta kaapu raahautui maassa, ja hänen rintansa peitti valkoiset riimut, ja erikoisesta kypärästä. ’’Elämäsi jatkuu, mutta se ei ole samanlainen kuin ennen. Entisten aikojen ilot ovat kadonneet, murheet pyyhitty pois. Ajatuksilla ja tarkoituksilla ei ole enää sinulle suurta merkitystä, et ole enää mitä olit ennen. Vaikka olet kuollut, sielusi jää elämään ikuisesti.’’

[Diogenes]

Edellinen yrityskään ei päässyt sinne loppuun asti, ja silloin turinaosio oli huomattavasti aktiivisempi kuin nykyään.

Bongasin jossain välissä nuokin keskenjääneet tuotokset Grondin vanhoilta varmuuskopio-levyiltä, tavallaan kyllä ihan mielenkiintoista luettavaa :).

[Drakojan]

Ai tämmöinen on ollutkin?? En tiennytkään. :D

Noh, tämä on sitten ensimmäinen joka pääsee loppuun asti, otetaan ensiksi joku ihan realistinen tavoite, kuten esim. viisi lukua = viisi ihmistä. Tässä yksi, tarvitaan vielä neljä.

[Veripallo]

Jos luvut pysyvät lyhyinä ja tarinan tasossa ei ole hirvittävän korkeita odotuksia niin olen mukana. Pakottaisipahan minut taas kaivamaan sen kirjoitusinnon esiin.

[Diogenes]

Eniten viime kerralla ongelmia aiheutti yksinkertaisesti aikataulu (toki, enhän minä ollut edes maisemissa viime kerralla mutta olen kuullut huhuja :P). Eli kun aikaa oli viikko/kirjoittaja, ja osa kirjoittajista toki myöhästeli, niin loppupään kirjoittajat ehtivät jo kyllästyä odotteluun. Ongelma johtui toki lähinnä siitä että osa kirjoittajista halusi hioa tekstiään viimeisen päälle, mikä ei välttämättä ole tällaisessa projektissa kuitenkaan tärkeintä, tärkeämpänä näkisin sen että tarina etenee vauhdilla ja omaa vuoroaan ei joudu odottelemaan kuukausitolkulla. 1-2 päivää aikaa, seuraava kehiin jne. Ja jos ei siinä ajassa ehdi kirjoittaa kaikkea mitä aikoo, niin kirjoittaa sen verran kuin ehtii ja turina eteenpäin.

Eli fiksumpi aikataulutus kuin ekalla yrityksellä on kaiken a ja o.

P.S. Pitäisikö edellisen yrityksen tuotokset laittaa jonnekin naureskeltaviksi? :)

[IRiaD]

Mukana.

[Drakojan]

No nyt on kolme, vielä kaks!

[Kolmastoista]

Mikäli tällaista tosiaan järjestetään, voisin kyllä mielelläni olla mukana. Eli ainakin se yksi vielä tarvitaan.

[Da Big Boss]

I'am in.

[halko]

Heitetäänkö minut pihalle jos en ole yhtä hyvä tarinoija kuin muut? Jos ei, niin voisi olla mukana

[Kolmastoista]

Ainakin innostuneita osanottajia näyttäisi siis olevan.

Mitenkäs taas käytännön toteutus? Aihe, ylipäänsä tapahtumamaailma? Päättääkö ensimmäisen osan kirjoittaja yksinvaltiaana hahmoista, tilanteesta ja tapahtumapaikasta, vai sovitaanko tällaiset asiat yhdessä?
Aikataulustakin pitänee tosiaan sopia, jottei käy samalla tavalla kuin edelliselle yritykselle.

[Drakojan]

Äänestetään. :D Jos kerran halkokin tulee, niin se tekee kuusi henkeä. Nyt ihan ensiksi, tapahtumamaailma. Varmaan pakko olla joku GW:n maailmoista, koska varmaan ainoat jotka kaikki tuntevat. Itse äänestän 40 koota. Ja mites hahmot, miljöö yms? Jos annetaan aloittajalle vapaat kädet, mutta muut saavat toki ehdotella. Tietenkin hahmoja voi lisäillä tarinan edetessä jokainen vuorollaan, kunhan ei lopussa kuiteskaan ole 20 päähenkilöä.

[Da Big Boss]

40k minun mieleen olisi. Tosin ei mitään Mariineja, uskottavia päähahmoja on turhankin vaikea keksiä. Jokin Kaartin sotilaan sodasta voisi olla kiva kirjoitella mielestäni, mites muut ajattelevat?

Joo mutta minua ei haittaa jos Halko tulee. Mukaan vaan!

[Diogenes]

Osallistujamäärää tuskin kannattanee rajoittaa, vaan ottaa mukaan kaikki halukkaat.

Viimeksi muistaakseni ... tai siis, olen kuullut ;) ... aloittajalle annettiin vapaat kädet laittaa tarina alkuun, ja muut sitten tarttuivat siihen ja jatkoivat. Yritän jossain välissä tosiaan heittää nettiin nuo edelliset tuotokset (viimeksi oli tarina sekä 40k- että faba-puolelle), niin saatte jotain kuvaa miten se viimeksi meni. Auttaa, jos auttaa jotain.

[Veripallo]

Joo kytkoo sopii ihan hyvin, tosin kaartilaisten taistoista on kirjoiteltu täällä jo niin paljon puolin ja toisin, että voisi mun puolista valita jonkun muun näkökulman, tosin jos he saavat suosiota niin kyllähän sekin kelpaa. Lähinnä minua askarruttaa kirjoittajajärjestys.

[IRiaD]

Ite kannattaisin Howling Banseen pakkoindoktrinointia Slaaneshiin, mut en usko että teillä kestää näppikset puhtaina.

Nurglen karnevaali kiertää nelkytkoossa! Se on meidän aihe, siitä ei käy vastaanväittäminen.

[Drakojan]

Ite kannattaisin Howling Banseen pakkoindoktrinointia Slaaneshiin, mut en usko että teillä kestää näppikset puhtaina.

Nurglen karnevaali kiertää nelkytkoossa! Se on meidän aihe, siitä ei käy vastaanväittäminen.

Kato kun ei Striking Scorpion.

Mutta muuten, Eldarit hyvä idis. Ilmoittautuuko kukaan vapaaehtoiseksi aloittajaksi?

[IRiaD]

Minäminäminä.

[Veripallo]

Ite kannattaisin Howling Banseen pakkoindoktrinointia Slaaneshiin, mut en usko että teillä kestää näppikset puhtaina.

Yeah Slaanesh ja alientyttöjä, tämä on loistoidea, kannatan. Eldar tuntemukseni on sen verta heikkoa että varaan itselleni sellaisen 3-4 kirjoittajan paikan, niin saatte kirjoittaa minut tarinaan sisään.

[Diogenes]

saatte kirjoittaa minut tarinaan sisään.

Minä en kehottaisi ketään päästämään IRIADia kirjoittamaan tarinaan "sisään" ;-)